Image Slider

48 ensimmäistä tuntia Brysselissä

18.6.2017

Perjantai-iltana muutin Brysseliin, ja se oli paras päätökseni hetkeen.

Siitä lähtien, kun rullasin matkalaukkuni kesäkotini lautalattioille, fiilis on ollut kevyempi kuin aikoihin. En tiedä, millainen kivi harteiltani putosi, mutta tähän kolmannen kerroksen asuntoon, jossa on kaksi parveketta ja paljon valoa, en sitä kantanut mukaani.


Olen pitkästä aikaa pyöräillyt kunnolla, vähän liian kovaa, niin että vauhdissa viima viilentää ihanasti mutta pysähtyessä huomaa olevansa hikinen. Pysähtynyt välillä tarkistamaan suuntaan, välillä luottanut suuntavaistooni, harhaillut ja löytänyt.

Perjantai-iltana purin matkalaukkuani Antti Tuiskun tahtiin, minkä jälkeen join kamomillateetä ja katsoin Netflixistä Flakedia.

Yöt olen nukkunut ovi auki huoneeni ranskalaiselle parvekkeelle, ja aamulla heti herättyäni vetänyt verhotkin syrjään. Kun kämppikseni lauantaiaamuna lähti aikaisin, tutkin kaikki asunnon viherkasvit.


Olen istunut puistoissa ja terasseilla. Lukenut kirjaa, katsellut ihmisiä ja kuunnellut, kun ranskan lisäksi vieressä puhutaan englantia, hollantia, saksaa, venäjää, ruotsia ja kieliä, joita en tunnista. Barbetonin terassilla naapuripöydässä puitiin paikasta toiseen muuttamista, toisiin kaupunkeihin jääneitä ihastuksia ja kuuden kuukauden sykleissä elämisestä. Nyökkäilin kahvikupilleni.

Pudotin puhelimeni, jonka takalasi meni säpäleiksi. Kamera onneksi toimii, ja sain otettua kuvan seinän kokoisesta penismaalauksesta.

Kävin supermarketissa ostamassa asioita, joita haluan keittiöstäni löytyvän myös tässä kaupungissa: aavistuksen raakoja kiivejä, makeita pikkutomaatteja, balsamico-kastiketta, mâche-salaattia, etikkasipsejä, brie-juustoa ja näkkäriä. Ostoksen maksun ja pakkaamisen hoidin pilkkopimeässä puhelimen taskulampun avulla, sillä kassalle jonottaessani kaupasta katosivat yhtäkkiä valot. Valojen sammuessa ihmiset kohahtivat, mutta sitten kaivoivat esiin puhelimensa eivätkä oikein tuntuneet pitävän pilkkopimeää ruokakauppaa oikein minään.

Porkkanoita ja kirsikoita ostin luomuvihannestorilta, jonka löysin, kun poikkesin sisään kiinnostavan näköiselle sisäpihalle. Kävellessäni kotiin söin niistä porkkanoista yhden ja kirsikoita kaksi samalla kun kuuntelin Tinder-aiheista DTR-podcastia.


Olen nähnyt kolme brysseliläistä auringonlaskua.

Olen kävellyt, hymyillyt itsekseni ja vaihtanut monta bonjouria.

Sunnuntai-iltana kävin lenkillä. Hölkkäsin kahdessa puistossa ja välillä vain kävelin hitaasti, otin kuvia ja kelluin kesäillassa.

Huomenna työmatka kestää melkein tunnin suuntaansa - ja juuri nyt Bryssel tuntuu jokaisen minuutin arvoiselta.

Mitä ajattelin Barcelonassa

14.6.2017

Kun nökötin Barcelonan lentokentällä yksin tyhjän tavarahihnan äärellä ilman matkalaukkuani, mietin, että lopetan matkustamisen. Oli vain pari viikkoa siitä, kun reppuni oli varastettu brysseliläisessä puistossa ja pari kuukautta siitä, kun selkääni iski Maltalla noidannuoli ja jouduin lentämään kotiin aikaisemmalla lennolla. 

Toki tiesin jo siinä tilanteessa, että ajatukseni oli suunnilleen yhtä vakavastiotettava kuin juomista ja juhlimista rakastavien sunnuntaiaamuinen en enää koskaan juo alkoholia, mutta jostain se silti tuli päähäni.


Iltayhdentoista aikaan (kun luulin, että matkalaukkuni on tulossa seuraavalla lennolla ja olisi Barcelonassa sekä siten minulle kuljetettuna ihan tuossa tuokiossa - todellisuudessa jouduin hakemaan matkalaukkuni lentoasemalta itse seuraavana aamuna) kävelin yöpaikkaani, kun satuin sattumalta jonkinlaiselle kukkakauppakadulle.

Koko parin korttelin matkalta jalkakäytävä oli ympäröity kukilla, viherkasveilla ja kimpuilla. Välillä aukesi oviaukkoja, jotka johtivat niihin varsinaisiin liikkeisiin, joista suurin osa oli kiinni. Hengitin syvään, ihailin näkymää ja kelluin siinä raikkaassa ilmassa, lämpimässä illassa.

Mietin, että tuoksujen ja tunteiden takia minä matkustan.

Seuraavan nurkan takana oli käynnissä pieni tapahtuma. Katu oli suljettu liikenteeltä, keskelle oli pystytetty suuri valkoinen katos, jota ympäröi joukko ruokakojuja. Valonauhoin koristellussa katoksessa oli pitkiä pöytiä, joiden ääressä ihmiset illallistivat. Kulmassa joku soitti kitaraa ja viini virtasi. Asetelma muistutti auringonkukkapeltojen ja viikunapuiden ympäröimän keskiranskalaisen pikkukylän kesäjuhlaa, joka on ehkä idyllisimmällä tavalla ranskalaisin tapahtuma, johon olen elämässäni osallistunut.


Vielä hotellini nurkilla ohitin pari terassia, jotka olivat täyttyneet jalkapalloa katsovista ihmisistä. Mietin iltaa albanialaisessa kylässä, jossa oli ainoastaan yksi ravintola/baari/kauppa ja siellä nainen, joka kokkasi syöjille sitä, mitä häntä sattui huvittamaan ja kaapeista löytymään. Sinä iltana tv:stä tuli joku paikallisille tärkeä jalkapallomatsi, jota monet (miehet) kerääntyivät katsomaan kuppilan ruudulta. Kesken pelin sähköt katkesivat, mikä ei pienessä albanialaiskylässä ollut mitenkään erikoista, mutta tuona iltana sai aikaan pettymyksen aallon. Minua ja ystävääni ei haitannut.

Tällaisten ja satojen muiden kokemusten takia minä matkustan. Niin kauan kuin pystyn ja huvittaa.

6 x kiitos kohtaamilleni ihmisille

11.6.2017

Tiimini esimiehellä on tapana usein vähän yllättäen kiittää meitä työkavereitansa. By the way, thanks to you for this morning, saattaa kuulua hänen työpisteeltään kesken iltapäivän. Laura, thanks for everything, hän huikkasi lähtiessään tiistaina toimistolta.

Se on mielestäni ihana tapa, ja siksi haluaisin minäkin nyt kiittää viime aikoina kohtaamiani ihmisiä.

1. Kiitos Lillen Apple Storen työntekijöille.

Uskon, että elämäni Ranskassa olisi huomattavasti helpompaa, jos voisin hoitaa kaikki asiani Carte Vitalesta veroilmoitukseen ja koon 35 kenkien etsimiseen Apple Storessa. Ainakin vähintään tekisi mieli mennä sinne tilittämään, jos on vaikeaa, minkä takia ehdotankin kahviloiden tai baarien avaamista liikkeiden yhteyteen.

Apple-miehet eivät syyllistä siitä, etten puhu Ranskaa, kyselevät mutta myös kertovat itsestään ja antavat aikaa. Apple-miehet ymmärtävät, koska ovat itsekin expatteja, sillä jos Lilleen rakkauden perässä tulleet naiset päätyvät työkavereikseni, miehet tuntuvat päätyvän Applelle.

2. Kiitos ensimmäisille Lille-kämppiksilleni,

jotka ovat pienen Lille-tuttavapiirini tärkeimpiä ei-työkavereita ja joiden laattalattiaiseen keittiöön olen vieläkin tervetullut istumaan yhdelle niistä korkeista tuoleista ja puhumaan matkustamisesta, ihmissuhteista, töistä, politiikasta tai mistä vaan.

Kiitos myös nykyiselle kämppikselleni, jonka kanssa meille kielimuurista huolimatta on kuitenkin muodostunut hento sisarusmainen suhde. Hän lainaa matkalaukun kerta toisensa jälkeen, varaa lääkäriajan, peittää huoneeni katossa olevan reiän, etteivät yläkerran asuntoa remontoivat miehet vain pääse kurkkimaan huoneeseen (kämppikseni pelko, ei minun), päättää viestinsä suukkosydänemojiin ja tuo kotiin kavereitansa, jotka aina pitää poskipusuttaa.

3. Kiitos yhtä suosikkilounaspaikkaani pyörittävälle pariskunnalle,

joka ei vain valmista herkullista ja vaihtelevaa ruokaa, vaan josta kummatkin jaksavat aina hymyillen toistaa asiat ranskaksi tarvittaessa useastikin, vaikka hyvin tietävätkin, että ranskani taso on aika säälittävä ja itse pystyisivät kyllä hoitamaan asiat sujuvasti englanniksi.

4. Kiitos Orangen myyjälle,

joka "tulkkasi", kun uutta ranskalaista SIM-korttia hankkiessani yritin selittää katuosoitteessani olevan nimi Jean, ei Jeanne, eikä tietokonetta näpytellyt myyjä varmaan kuullut mitään eroa näiden kahden välillä minun lausumanani.

5. Kiitos barcelonalaisen hotellin työntekijöille,

jotka kiltisti soittelivat Pariisiin jääneen matkalaukkuni perään, kun olin saanut tekstarin, että laukku oli lastattu seuraavaan koneeseen, mutta sitten en kuullutkaan moneen tuntiin koneen laskeutumisen jälkeen mitään. Uudelleen työntekijä soitti lentokentälle aamulla, kun matkalaukun sijainnista ei vieläkään ollut mitään tietoa, mutta hellepäivään olisi tehnyt mieli lähteä tuorein vaattein. Ja sitten taas 15 minuutin päästä, kun matkalaukkuni yhtäkkiä löytyikin Barcelonasta, mutta sen toimittamiseen minulle puolen tunnin ajomatkan päähän olisi kulunut vuorokausi.

6. Kiitos kanssani bussia odottaneelle miehelle,

joka kysyi minulta, joko bussi 88 oli jo ohittanut pysäkin ja pakotti minut täten kertomaan ranskaksi asioita, joita en ole ollut aiemmin tajunnut osaavani.

+ Kiitos kesälle, auringolle, 25 asteen lämpötilalle, puistoille, hyville kirjoille, mansikoille ja sunnuntaille.

Parasta juuri nyt

5.6.2017

Kumpaa googlattiin vuonna 2016 enemmän: Beyoncea vai Syyriaa? Paavo Nurmea (Suomi mainittu!) vai Batmania?

Higher or lower?

Tähän yksinkertaiseen kysymykseen perustuu The Higher Lower Game, totaalisen koukuttava maanantai-iltani ilo, joka saattaa samalla kertoa jotain tästä Googlea käyttävästä maailmasta.

Tai sitten kyse on tällaisten muka-kiireisten kolmekymppisten todellisuuspakopelistä. Sellaisesta jonka ansiosta arki-iltana, jolloin olisi oikeasti vähän kaikenlaista – pitäisi päättää tulevasta asunnosta, varata lentolippuja, etsiä kotia Berliinistä, lähteä edes drinkeille työkavereiden kanssa – voi istua puoli tuntia arvailemassa, mistä kansa haluaa tietää.

Sitten kun on taas kerran klikannut sen väärän vastauksen, avautuu tulossivu, jonka taustalla hurraa henkilö hevosnaamarissa.

Ja tänään se on jotenkin ihan parasta.


Hello from the metrolaituri

28.5.2017

Hello from the other side, alkoi yhtenä sunnuntai-iltapäivänä soida tourcoingilaisen (kuvat sieltä) metroaseman kaiuttimista.

I must have called a thousand times, jatkoin äänettömästi huuliani liikutellen, koska kukapa voisi sisäisen Adelensa hiljentää.

To tell you I'm sorry for everything that I've done, kaikui vielä seuraavallakin asemalla ovien avautuessa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ranskassa julkisessa tilassa soiva musiikki sai minut a) laulamaan tai ainakin liikuttelemaan huuliani biisin mukana, b) havahtumaan ja c) yllättymään. Sillä vaikka Ranskaan muuttaminen ei ole sisältänyt mitään suuria yllätyksiä, niin näitä pieniä riittää: Työpaikan aamutervehtimiset. Kassien nippusiteellä sulkeminen ruokakauppaan mennessä. Totaalinen välittämättömyys liikennevaloista. Ja sitten tämä upea mahdollisuus musikaalimaisiin yhteislaulu ja -tanssikohtauksiin.

Olen metromatkustajana hyvin satunnainen, ja silti olen useammankin kerran havahtunut hyräillessäni mukana kaiuttimista soivaa biisiä. Erityisesti mieleen on jäänyt korvamatojen top-vitoseen mahtuva Gotyen Someone You Used to Know Lille Europen jylhällä asemalaiturilla.


Ja soitetaan musiikkia muuallakin. Kerran valitessani sopivan kovia kiivejä Carrefour-supermarketin hedelmäosastolla, tunnusti Rihanna, että bum, bum, man down. Minä pamauttelin mukana, samoin vieressä ollut kanssaostelija, eikä ollut yhtään ikävä S-markettien panhuilu-mmmboppia.

Adelen jatkaessa menetystä rakkaudesta harmittelin vähän, etten tajunnut mainita tätä positiivista yllätystä sille paikalliselle nuorelle miehelle, joka juuri vähän aiemmin oli kertonut, ettei oikein pidä Ranskasta. (Hän myös arvioi minut 22-vuotiaaksi ja puhelinnumeron tai Facebookin sijaan kysyi, että olenko Instagramissa.) Toivottavasti hän siellä näkee päivityksen, jossa totesin, ettei voi olla ihan paska paikka, jos metroasemien kuuluttimista soitetaan pophittejä. Samaa mieltä olen edelleen.