Image Slider

1 viikko, 10 kuvaa

9.12.2017
Tänään tuli viikko täyteen Englannissa. Päivät ovat vilahtaneet hetkessä, toisaalta sellaisen elämän yleisen helppouden takia tuntuu että olisin ollut maassa jo pidempään. Hyppäsin mukaan valmiiseen elämään, valmiiseen kaveriporukkaan ja vieläpä maahan, jonka kieltä puhun ja ymmärrän. Uskon ja toivon, että helppouden tunne on hyvä merkki. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten jokin paikka ei tunnu oikealta, täällä sitä fiilistä ei ole tullut.

Ei siis suuria yllätyksiä, kiinnostaviksi tarinoiksi kääntyneitä vastoinkohtaamisia tai itsensä voittamista kielipuolitilanteissa, mutta paljon sellaista onnellista hyrinää, jota avaan puhelimeeni muistiin tarttuneiden kymmenen kuvan avulla.


Ensimmäisenä Englanti-aamuna en malttanut nukkua pitkään, vaan ehdimme jo aamukahville vajaan tunnin ajomatkan päähän Nottinghamiin, tuohon Robin Hoodia piinaavan sheriffin kotikaupunkiin. Kaupungin kaunis osa oli vähän olettamaani pienempi ja museon galleriatilat oli suljettu näyttelyn vaihtamisen ajaksi, mutta harmaakin Nottingham oli silti ihan suloinen joulutoreineen ja viehättävine kahviloineen. Päivän knoppina opin, että Robin Hoodin nimessä on merkitys Rob-in-hood, rosvo hupussa.

Tiedättehän sen käsityksen, että Englannissa sataa paljon. Olen itsekin jotkut pönkittänyt tätä stereotypiaa asiasta sen enempää tietämättä, mutta nyt viikon perusteella voin kertoa, että vaikka joo ehkä sataakin, niin melkeinpä päivittäin paistaa myös aurinko. Olen ottanut tavaksi työskennellä aamupäivät kotoa ja syödä siellä vielä lounaan ja sen jälkeen imeä päivän D-vitamiinit kävellessäni iltapäiväksi kahvilaan.


Yksin asuessani olen yleensä vähän laiska kokkailija - saatan mussuttaa illalliseksi ruisleipää tai salaattia Netflix-sarjoja tuijottaen. Arki-illat yhdessä kokkaillen ja ruokailuhuoneessa (jep) illastaen ovatkin tuntuneet jotenkin superspesiaaleilta - ja samalla kuitenkin ihanan tavallisilta. Kun vähintään joka toisena iltana syö itse kotona valmistettua ruokaa, pysyy ravintolaruuassakin sellainen ihana hohto.

Tiistai-iltana vietimme poikaystäväni kaveriporukan jouluillallista. Brittiläiseen tapaan ohjelmaan kuului Christmas crackerien avaaminen ja sisältä löytyvien vitsien kertominen. Värikkäät paperikruunut laitettiin tietenkin päähän illallisen ajaksi.


Olen ottanut asiakseni testailla iltapäivisin kaupungin eri kahviloiden soveltuvuutta työntekoon. Ainakin tällä viikolla joka päivälle on löytynyt uusi kahvila (enkä ole vielä edes joutunut tyytymään Starbucksiin tai Costaan), tosin niiden netin nopeudessa ja melutasossa on vaihtelua.

Täällä ei jouluvaloissa säästellä, ja se on ihanaa! Valot ovat värikkäitä, niissä ei ole mitään yhtenäistä teemaa ja joulukuusenkin päällä on feikkilunta, mutta iloisesta juhlastahan tässä on kyse! Kaupungintalon seinässä lukee valtavilla vilkkuvilla vihreillä kirjaimilla Christmas Greetings ja ranskalaisen poikaystäväni mielestä hauskinta siinä oli toivotuksen uskonnollinen sävy (eli joulun maininta), Ranskassa kun pysytään visusti Season's Greetingseissä.


Suomen itsenäisyyspäivä oli täällä tietenkin ihan tavallinen keskiviikko. Olin toki jo muutaman päivän suunnitellut katsovani sitten illalla Linnan juhlia villasukkia neuloen ja herkkuja syöden, kertonut tulevasta juhlapäivästä ja Suomen historiasta vaikka kenelle ja kehottanut poikaystävää pukemaan aamulla Marimekon sinivalkoraidalliset sukat. Jotenkin olin kuitenkin onnistunut olemaan sisäistämättä kahden tunnin aikaeron, jonka ansiosta kättely pyörähti käyntiin, kun istuin vielä kahvilassa töitä näpyttelemässä. Kun vihdoin pääsin ruokakaupan kautta kotiin, niin kättelyosuus olikin jo ohi. Poikaystäväni huuahti helpotuksesta, mutta minua vähän harmitti.

Intialainen ruoka on yksi lemppareistani, etenkin näin talvisin. Englannissa onneksi valikoimaa löytyy, tässäkin muutaman sadan tuhannen asukkaan kaupungissa on kaksi intialaiskaupunginosaa, minkä lisäksi ravintoloita löytyy sieltä täältä muualtakin.


Vaikka töiden tekeminen kahviloissa istuen tuntuu ihanalta ajatukselta, on se 40 tunnin säännöllistä työviikkoa tekevälle käytännössä vähän hankala toteuttaa. Aamuisin ja aamupäivisin olenkin siis tehnyt töitä kotona. Nopein netti on olohuoneessa, joten siellä sohvalla istuen (ja vilttiin kääriytyneenä, päivisin lämmitys ei tietenkään ole päällä) olen hoitanut palaverit ja puhelut.

Tämä on näkymä sängystämme. Ihanaa asua taas huoneessa, jossa on suuri ikkuna! Tänään aamulla näkymä oli vähän valkoisempi, sillä pakkasyön jäljiltä katot ja autot olivat huurussa. Huomenna pitäisi sataa ihan oikeasti lunta, hur.

Terveisia Englannista ja muita asioita, joiden ei pitänyt tapahtua

4.12.2017

En koskaan voi saada Ranskasta töitä, koska en puhu ranskaa.

En koskaan enää asu Helsinkiä pienemmässä kaupungissa.

En koskaan enää muuta asuntoon, jossa ei ole erityisen paljon luonnonvaloa.

En koskaan tule asumaan Englannissa, koska sää on siellä niin huono eikä se kiehdo mua.

Olen päästänyt kaikki nämä lausahdukset suustani parin viime vuoden aikana, ja sitten yksitellen osoittanut ne vääriksi.

Viikonloppuna pyörsin sanani väitteistä viimeisen kohdalla, kun heräsin englantilaisen talon toisen kerroksen kadunpuoleisesta makuuhuoneesta, vetäisin verhot suuren erkkeri-ikkunan edestä, päästin auringon sisään ja pakenin itse kylmästä huoneesta takaisin lämpöisen peiton alle kuiskimaan korvaan, kuinka onnellinen olen ja että mennäänkö kohta aamupalalle.

Koska vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.

Never say never, sitä en ihan mukisematta kuitenkaan niele. Maailmassa kun on paljon asioita, joita ei tarvitsee sietään tai kokea, ja toivon löytäväni itsestäni rohkeuden sanoa niille ei koskaan.

Sen verran haluan kuitenkin hellittää, että jos ei koskaan tilalle kutkuttaa vaihtaa mitä jos sittenkin, niin annan mennä. Onhan minulla oikeus muuttaa mieleni, etenkin jos kyse on omasta elämästäni ja siitä, miten vuoteni täällä käytän.

Tulevien vuosien käyttämisestä en tiedä, mutta tämän maanantain tulevina tunteina aion rauhallisesti kävellä uuden asuinkaupunkini katuja ja kääntyä risteyksistä niille, joilla on jouluvaloja (ja mitä todennäköisimmin vähän eksyä), innostua ruokakaupassa, käpertyä teekupin kanssa viltin alle jäisessä englantilaisasunnossa katsomaan Netflixiä ja vihdoin päättää, mitä haluan huomisella jouluillallisella herkutella.

Toistan itseäni: vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.

Jos käyttäisin Twitteriä

30.11.2017
Kesä 2013.

Istuimme ystäväni kanssa iltaa siinä Pitkänsillan Hakaniemen puoleisen ravintolalaivan terassilla ja yllytin ystävääni lukemaan Twitteriäni. Hän kun oli pohtinut Twitteriin liittymistä, kaipasi sparrausta, ja edelläkävijän itseluottamuksella koin parhaaksi esitellä hyvänä esimerkkinä oman tilini, jossa olin julkaissut sellaisia helmiä kuten:

David aloitti, Victoria lopettaa? Oliko tässä kaikessa sittenkin kyse vain Beckhameista? #olympialaiset #lontoo

Ai siksi mäkihyppääjät on niin laihoja, kun ei ole rahaa ruokaan. Auta Miestä Mäessä - #Kansallistalkoot: http://youtu.be/V-wyyOK0-n8

Mietin, miten Lumia 920:n numeroyhdistelmä tuntuu niin tutulta, ja nyt tajusin. Beverly Hills 90210! Poista vain joka toinen numero.

"Paina huulesi tiiviisti hänen suulleen." Cosmo vai viraston pelastussuunnitelma?

Sain tiedon paavin valinnasta ekana Twitterissä. Ehkä valkoinen savu leijailee tänne huomenna. #paavi.

Olin tulessa. Twitter-tulessa.

Pikakelaus syksyyn 2017.

Minulla on edelleen se sama Twitter-tili, jonka viimeisin julkaisu on heinäkuulta 2016. Siinä kehun Joensuuta. Kaikkiaan olen julkaissut 358 twiittiä, mikä on aika vähän, kun tajuaa, että olen liittynyt Twitteriin noin 2 100 päivää sitten.

Tästä voikin päätellä, että Twitter-liekki himmeni tulisen alun jälkeen aika pian. Muistan, että jossain vaiheessa seurasin Tuomas Enbuskea ja Nicholas Kristofia, ja tuntui, etten edes nähnyt muiden twiittejä. Aktiivisuuspiikkeinä loistavat selvästi ne ajat, kun tein gradua, joskus muulloinkin innostuin kuukaudeksi tai pariksi.

Vuosiin mahtuu myös joitakin huippuhetkiä: ainakin ne muutamat viestinvaihdot Kallion kirjaston kanssa ja se kerta, kun Pekka Sauri retwiittasi viestini. Mieleenpainuva oli myös se hetki, kun tajusin twiitanneeni Forssa-vitsin työnantajani, erään valtion viraston, tililtä omani sijaan.

Mutta kaiken kaikkiaan: aika hiljaista on pidellyt.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla mielestäni olisi Twitteriin sopivia ajatuksia, hahaa, ei suinkaan. Todistaakseni tämän olen parin viime viikon ajan kirjoittanut näitä ajatukshelmiä muistiin sen sijaan, että jakaisin ne vain läheisteni iloksi Whatsappissa tai kasvotusten. Joten tässä tulee: jos käyttäisin Twitteriä...
Snäppääminen on muuten kivaa, mutta se näky, kun avaat Snapchatin puhelinta normisti lähellä rintaa pitäen. #alaviistovideo
Tilasin vähän aikaa sitten The Guardianin päivittäisen uutisbriefin. Parasta ja kauheinta siinä on The papers -osiossa julkaistava Sunin päivän pääotsikko.
Katsoin juuri #maastamuuttajat ja nyt veikkaan, että Sasu Salin on seuraava Cheek: äitien ja tytärten suosikki.
Kolmekymppisiin Sasu Salin vetoo siksi, että sen nimi on melkein kuin Saku Salin. #salkkarit #maastamuuttajat
Saanko vanhuuspisteita siitä, että kiinnosti katsoa oman pankin edustajistovaaliehdokkaat ja oli niin paljon tuttuja, etten osannut valita ketä äänestää?
Googlatessani, miksi OP:n vaaleja kutsutaan, ajauduin tähän keskusteluun. Olen onnellinen, että lapsuudessani pikkupaikkakunnalla oli vain sanomalehden Lyhyesti-palsta.
Tajusin just, että Elina Lepomäki ja Laura Huhtasaari ei olekaan sama henkilö!? Pieni Trump-hetki, kun en näemmä osaa erottaa blondeja politiikassa.

(Kuvat Unknown ja Soppakanuuna)
Haluaisin avata leipomon, jossa myytaisiin kaikkia mun suosikkeja ympari maailmaa: karjalanpiirakoita, pastel de natoja, merveilleuxeja, Geisha-suklaata, mantelicroissanteja, unelmatorttua, Dough-donitseja...
Komppaan Juliaihminen-blogin verkostoitumismääritelmää: tutustu kivoihin typpeihin, vietä aikaa, ne etenevät urallaan ja tekevät siistejä juttuja - voilà.
Kummityttö antoi päiväkodissa tekemänsä tähtitaivasteoksen, kerroin pitäväni tähtitaivaasta hurjasti. Ja totta puhuin, tänkin videon olen katsonut jo monta kertaa.
Berliiniläinen lääkärini suositteli ehkäisypilleriä nimeltä Swingo.
Lähetin poikaystävälle kerran tän kuvan. Se vastasi: panty party? johon mä vastasin, että let's have a panty party ajatellen että se tarkoittaa sitä että bailaa alkkareissa kotona. Ei tarkoita. Ja poikaystävä tarkoitti party=puolue.
Die Partei on kiinnostava, mut en oo ikinä lukenut siitä lehtijuttuja suomeksi. Ehkä mun pitäis kirjoittaa, kuka ostais ja julkaisis?
Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: jonkun tuntemattoman henkilön Facebook-julkaisusta tai kommentista vahingossa tykkääminen.
Taas se aika vuodesta, kun en vain pysty pesemään käsiäni ilman että jään huljuttelemaan niitä lämpimän veden alla.

No niin, mitä mieltä? Pitäisikö palata Twitteriin?

Berliini oli unelma

23.11.2017

Tänään aamulla sen tajusin: Berliini ei ole enää unelmani.

Oli pitkästä aikaa aurinkoinen aamu, asteitakin melkein +10, kun hymy naamalla pyöräilin töihin. Olin juuri liittynyt stadionin parkkipaikalta tulevalta autotieltä pyöräväylälle, kun yhtäkkiä punatakkinen mies kääntyi omalla pyörällään jalkakäytävältä minun eteeni - krätz. Mitään vakavaa ei sattunut: mies kolautti pyöränsä takarenkaaseeni, takaa tulijat pääsivät sujahtamaan ohi, ja kun pysähdyttyäni käännyin katsomaan, heilutteli mies närkästyneesti kättään ja huuteli jotain pyöräväylän ja autotien väliseltä nurmikaistaleelta.

Minun ensimmäinen ajatukseni oli: haluan jo lähteä Berliinistä. (Toinen oli, että teinkö minä tilanteessa jotain väärin ja kolmas, että onko aamutyömatkalaisten pakko olla niin hiton kireitä.)

Olen haaveillut Berliinissä asumisesta lähes koko aikuisikäni. Ennen kuin olin edes käynyt koko kaupungissa, rinnassani sykähti, kun kuulin jonkun muuttavan Berliiniin. Muistan elävästi eräänkin tilanteen etutöölöläisen asunnon ulko-ovelta, kun kaverini kaverit kertoivat kesäsuunnitelmistaan elää taiteilijaelämää Berliiinissä - minäkin haluan joskus, ajattelin. Syksyllä 2014 muutto tuli ensimmäistä kertaa lähelle: olin lopettanut työt ja pakannut tavarani Hongkongissa, edessä oli kuukauden reppureissu Kiinassa, jonka suurena tavoitteena oli saada jonkinlainen selvyys sille, mitä seuraavaksi elämässäni teen. Gradun kirjoittaminen Berliinissä oli vaihtoehtolistan top-kolmosessa, sillä kertaa Hongkong kuitenkin voitti.

On minulla ollut muitakin unelmia, jotka eivät ole sellaisia enää. Teini-ikäisenä unelmoin perustavani perheen aika nuorena, ehkä 25-vuotiaana. Abivuonna haaveilin, että opiskelijakämppääni hankin sitten sellaisen Ikean metallisen kaapin, jollaisia myytiin ainakin 2000-luvun alussa. En koe, että kumpikaan näistä olisi toteutumaton unelma - ne vain lakkasivat olemasta.

Berliinillä on silti ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Se on ainoa kaupunki, jonne olen muuttanut ihan vain kaupungin itsensä takia: ensimmäisellä kerralla minua eivät odottaneet täällä opiskelut, työt tai ihmissuhteet. Olen aina halunnut asua Berliinissä oli suurin syy muutolleni.

Unelma ei loppunut siihen, että Berliini olisi tuottanut minulle pettymyksen. Päinvastoin: Olen elänyt täällä hyvää elämää - sellaista joka saa iloisesti yllättymään siitä, että oikeasti asun täällä. Tänäänkin.

Olen pyöräillyt ihan himona, kolunnut taidenäyttelyitä ja istunut tuntikausia kahviloissa joista melkein jokainen on suositteluni arvoinen. Tutustunut ihmisiin, hymyillytihastunut, turhastunut ja innostunut. Olen polleana ojentanut saksalaisen sairasvakuutuskorttini lääkärin vastaanotolla ja tuntenut olevani kunnon veroja maksava kansalainen.

Kun Laura kerran on päässyt Berliiniin, niin ei hän kyllä sieltä mihinkään Englantiin muuta, oli poikaystäväni veli todennut äidilleen, kun parisuhteemme oli ilmeisesti ollut puheenaiheena.

Mutta katsos Alex, en tiedä sinusta, mutta minun unelmani venyvät, muuttuvat ja kasvavat - ihan kuin minäkin. Berliini on, oli ja tulee aina olemaan wunderbar, kuten sinäkin hyvin tiedät, mutta on paljon muitakin paikkoja ja asioita, jotka aiheuttavat sydämentykytyksiä.

Berliini oli unelmani - nyt sen tilalla on jotain muuta.

Asioita, joista haaveilen työpäivän aikana

15.11.2017

...mutta joita en kuitenkaan tee töiden jälkeen.
  • Joogaaminen pinkillä joogamatollani
  • Terveellisten kasvisruokien kokkaaminen ja niiden pakkaaminen seuraavan päivän lounaaksi
  • Kylpeminen, mitä varten olen jo ostanut kahta erilaista kylpysuolaa ja jopa googlannut, miten kylpysuolaa käytetään (jos sinäkin olet miettinyt samaa, niin voin kertoa: kaada veteen, sekoita)
  • Lenkkeily podcasteja kuunnellen
  • Englannin sanavarastoni tietoinen kasvattaminen vaikkapa jonkun kivan appsin tai kauniin vihon motivoimana (lue: kauniiden vihkojen ostaminen)
  • Romaanien lukeminen
  • Sen selvittäminen, että kuuluuko pyöräni lamppu huoltotakuuseen
  • Hammaslääkäriajan varaaminen
  • Pitkien viestien kirjoittaminen ystäville ympäri maailmaa
  • Saumattoman villapaitaohjeen etsiminen
  • Töiden hakeminen tai ainakin sen miettiminen, että mitä haluaisin seuraavaksi tehdä
  • Pitkien viestien lähettäminen ystäville
  • Koko vartalon rasvaaminen suihkun jälkeen
  • Juliaihmisen uraneliökentän tekeminen
  • Kodin ikkunoiden peseminen (kumma kun illalla pimeässä tämä ei enää kiinnosta)
  • Sen nettisivun etsiminen, jossa voi vertailla, millaisella palkalla saa millaisen elintason eri kaupungeissa
  • Kahden villapaidan ja yhden villasukkaparin nukan leikkaaminen kynsisaksilla
  • Tämän blogin kirjoittaminen
Asioita, joita ihan oikeasti teen töiden jälkeen ovat ruokakaupassa käyminen (voisin käydä vaikka joka ilta! onneksi lähi-Reweni on iltaisin auki puoli kahteentoista), Netflixin tuijottaminen, pyykin peseminen (<3) ja villasukkien neulominen.

Miten sun marraskuu menee? Pelaatko esimeriksi Topin kanssa kellarilla ristinollaa päivin, öin