Image Slider

Totuus Instagram-kuvieni takaa

1.10.2017
Koska töissä on ollut viime viikkoina vähän tahmeata, olen kokenut oikeudekseni selailla aina välillä Facebookia ja klikkailla auki kaikenlaista kiinnostavaa, kuten vaikkapa tämä Lilyn Facebook-sivulta löytämäni Tyhjä ajatus -blogin kirjoitus. Lukiessani totuuksia ja tarinoita Instagram-kuviin päätyneistä hetkistä, inspiroiduin jatkamaan ahkerasti töitä (tai sitten kopioimaan idean oman blogiini, köh).

Omasta mielestäni olen Instassa oikeinkin rehellinen ja paritan kuvat joskus pitkienkin tekstien kanssa, joiden hiomiseen käytän ihan naurettavan paljon aikaa (ja sitten joskus päädyn julkaisemaan vain emojeja, kun en sittenkään keksi mitään sanottavaa).

Paitsi nyt kun kävin läpi kuviani, niin aika kukat-aurinko-vaaleanpunainen-meininkiä siellä kuitenkin on. Jopa siinä laukunpohjaotoksessa, jonka julkaisin yhden kurjan työviikon päätteeksi löydettyäni 42 sellaista puhelimeni muistista, on melkein neljännes vaaleanpunaista.

Joten riittäähän näitä, tarinoita. Tässä muutama tältä kesältä.


Vieraillessani tässä sinisessä pikkukirkossa Bratislavassa mietin kaikkien söpöjen asioiden sijasta tsekkiläistä pääsiäisperinnettä, josta työkaverini oli minulle muutamaa päivää aiemmin kertonut. Siinä kylän miehet kulkevat talosta taloon ja piiskaavat (hellästi mutta kuitenkin) paikalla olevia naisia, jotka sitten tarjoavat ruokaa, juomaa ja herkkuja.


Ihan oikeasti #nofilter, mutta puhelimeni kamera kyllä tekee pinkistä ekstrapinkin ja sinisestä vielä vähän syvemmän, jota saatoin vielä vähän avittaa saturaatiosäätimellä.


Olin jo pitkään halunnut käydä entisille kotinurkilleni Helsingin Karhupuistoon jo aikaa sitten avatussa IPI kulmakuppilassa. Kotikaupunginosarakkauden (Karhupuisto 4-ever!) ja suurten ikkunoiden lisäksi kiinnosti se, että muiden työntekijöiden rinnalla kahvilassa työskentelee kehitysvammaisia aikuisia.

Tiskillä sitten huomasin, miten en oikein osannutkaan käyttäytyä tiskin toisella puolella olevan myyjän kanssa, joka ei oikein tajunnut, että mitä haluan ja tuijotti liian pitkään, kun väänsin tsemppihymyn kasvoilleni. Ärsytti ihan sikana se, että en osaa sujuvasti olla tuollaisessa tilanteessa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut kahvikuppini pöytään (minkään muun tilaaminen jäi pelkän suunnittelun tasolle), viereiseen pöytään istahti iäkkäämpi kalliolaisleidi miesystävänsä kanssa ja alkoi kuunnella naisen puhelimesta kovaan ääneen iskelmiä Lapin kesästä Vesa-Matti Loirin tulkintaan Nocturesta välillä mukana hoilaten, eikä sekään jaksanut jotenkin kovin kauaa naurattaa.

Tätä kuvaa julkaistessani lähinnä siis ärsytti olla suvaitsematon tosikko.


Olin jo etukäteen miettinyt, miten aion Instagramissa muistaa yhden Tosi Tärkeän Ihmisen syntymäpäivää. Tämä kuva on otettu tilanteessa, jossa etsimme illallispaikkaa söpössä saksalaiskylässä, jossa iltayhdeksän maissa lauantai-iltana ravintolat alkoivat jo lukita oviaan.

Päädyimme syömään kivaan kreikkalaiseen, jonka lihapainoitteisten herkkujen seurauksena sitten vietin loput herran synttäri-illasta joko maaten sängyssä jalat koukussa tai vessassa pelaten Candy Crush Sagaa pakottaen sankaria laittamaan tv:n ääntä vähän kovemmalle.


Olin Antwerpenissä yhdellä itsenäisyysmatkoistani, joihin kuuluu se, että menen just siihen kivoimman oloiseen ravintolaan yksin syömään enkä yhtään häpeile. Tässä ravintolassa oli hieno valoputkiteos (tosin seinälle voisi kirjoittaa valoputkella vaikka kaalilaatikko ja ottaisin siitä silti varmaan kuvan) ja kiva sisustus, mutta se pitsa, jonka täytteenä oli raakaa kesäkurpitsaraastetta, oli vähän outoa. Not so heavenly.


Yleensä julkaisen kuvat sinä päivänä, kun olen ne ottanut, viimeistään seuraavana. Tämän kuvan otin yhtenä sateisena lauantaina, kun siskoni perheineen oli käymässä täällä Berliinissä. Vaikka olikin harmaata, niin halusin sinä päivänä jakaa kuvan jostain siskontyttööni tai vieraisiin liittyvästä (olen myös luonut jonkun oman säännön, etten voi jakaa Instagramissa kuin yhden kuvan päivässä). Niinpä odottelin sitten seuraavaa harmaata viikonpäivää, jota ei meinannut millään tulla, kunnes sitten vihdoin usvaisena keskiviikkoaamupäivänä sain kuvan vihdoin Instagramiin ennen kuin aurinko alkoi taas paistaa.


Jaoin tämän kuvan asuttuani Berliinissä noin viikon. Oli semiaurinkoinen sunnuntaiaamu, eikä kuvasta näy, että huoneen toisella puolella tavarani olivat vielä Ikea-kasseissa, matkalaukuissa ja sohvalle leviteltyinä, koska en vielä viikonkaan jälkeen ollut saanut niitä purettua. Sinä sunnuntaina tosin tein sen.

Kahvilapojan kasvaneet hiukset ja muita ajatuksia

16.9.2017

Melkein tasan vuosi sitten istuin tässä samassa kahvilassa, samassa pöydässä, silloinkin yksin tietokoneeni kanssa.

Otin kuvan, ja tiskin takana työntekijä poseerasi. Nyt työ sama kiharatukkainen mies valmisti kahvini, ja siitä kuvasta katsoin, että hiuksensa ovat vähän kasvaneet.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta, kirjoitin silloin. Berliinissä oli kesä, olin muutama viikko aiemmin lopettanut työt Suomessa ja hain Berliinistä uusia.

Aika paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Olen asunut Saksan lisäksi kahdessa maassa, käynyt kahdeksassa. Reissuillani olen ensimmäistä kertaa kokenut niitä matkustamisen varjopuolia, joista jotkut varoittelevat: reppuni varastettiin, matkalaukkuni jäi saapumatta, sairastuin niin että jouduin palaamaan kotiin aiemmalla lennolla. Mutta enemmän olen kuitenkin kokenut riemuja: uusia makuja, tuoreita ajatuksia, ainutlaatuisia kokemuksia ja yllättäviä kohtaamisia.

Vuosi sitten kipuilin sitä, saanko ja osaanko nauttia vapaudesta. Kuukausi sen jälkeen aloitin työt, joihin olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt enemmän energiaa ja aikaa kuin mihinkään muuhun, vähän liikaakin. Tein ensin yhden äitiyslomasijaisuuden, joka vaihtui sulavasti työpätkään toisessa organisaatiossa. Viime viikolla kuulin, että minulle tarjotaan pysyvää sopimusta Berliinissä, mikä vuosi sitten olisi ollut unelmani. Nyt tekee mieli kieltäytyä. 

Olen ihastunut, tietoisesti unohtanut ja sitten rakastunut uudelleen.

Olen vaihtanut cappuccinot flat whiteen ymmärrettyäni, että jälkimmäisessä on vähemmän vaahtoa ja enemmän juotavaa.

Kroppani on kuuluvasti ilmaissut, ettei kestä minkälaista kohtelua tahansa kehittämällä sekä noidannuolen että viikon lihassäryt treenin jälkeen.

Ja kaikesta huolimatta olen taas täällä, samassa kahvilapöydässä juomassa kahvia, jonka on valmistanut sama barista. Mietin, että mitäköhän hänen elämässään on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, sillä vaikka tällaisesta blogilistauksesta voisi saada kuvan, että elämäni on jotenkin harvinaisen tapahtumarikasta, niin kaikillehan tapahtuu. Läheiseni ovat saaneet lapsia ja keskenmenoja, ostaneet koteja ja autoja, vaihtaneet työpaikkoja ja asuinmaita. Eronneet ja rakastuneet, oppineet aakkoset ja uusia kieliä.

Ei minunkaan elämäni ole sen kummempaa.

Lille, pas ma ville (mutta silti ihan ok)

9.9.2017

Se ei ole kai jäänyt kenellekään epäselväksi, että viihdyn Berliinissä. Koska tällä kertaa olen kaupungissa ensimmäistä kertaa 40-tuntista työviikkoa tekevänä toimistotyöläisenä, jännitti etukäteen vähän, että mitä jos kaupungin aiempi viehätys onkin perustunut lomailun vapauteen ja huolettomuuteen.

Hetki siinä menikin, mutta lopulta huoli oli turha, sillä myös töissäkäyvälle Berliini on ihana.

Viimeisen vuoden aikana kutsuin kuitenkin kodikseni yli seitsemän kuukauden ajan ranskalaista Lilleä (ja vielä kaksi kuukautta sen jälkeenkin vietin valtaosan hereilläoloajasta kaupungissa). Sen lisäksi että Lillellä on supersöpö nimi, on se lähes neljän miljoonan asukkaan metropolialueella sijaitseva 200 000 asukkaan kaupunki, jonka vanha osa näyttää historialliselta mutta on todellisuudessa täysin jälleenrakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lille ei ikinä tuntunut omalta. Opin kyllä lopulta kulkemaan epäloogisessa keskustassa, löysin suosikkileivokseni ja kivoja baareja. Sunnuntaisin päädyin tutun kahvilan pöytään ja moikkasin lähikaupan työntekijöitä myös kaupan ulkopuolella. Mutta joku siinä silti mätti. (Joku Sherlock voisi sanoa, että syynä oli se, etten koskaan oikein oppinut ranskaa, mutta unohdetaan se häpeä nyt hetkeksi.)

Tutuilleni tämä heijastui ehkä niin, että Lillessä itsessään olisi jotain vikaa. Että kaupunki olisi tylsä, ruma tai töykeä, elämänlaatu välttävä tai muualla olisi automaattisesti paremmin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt olen päättänyt korjata entisen asuinkaupunkini maineen.

Lille, ei ma ville, mutta silti ihan kiva.

Kuten alla olevasta videosta näkee, Lille on ihan nätti.


Lilleen avattiin Euroopan ensimmäinen automaattimetro, ja se vasta onkin loistava kulkupeli. Valitse junan etuosa, asetu suuren ikkunan eteen ja tunnet olevasi kuin vuoristoradassa!

Pohjoisranskalaiset sanovat olevansa maan mukavimpia, eivätkä ainakaan ollenkaan sellaisia kuin koppavat pariisilaiset. Lillessä jutellaan vieraille kadulla, tutustutaan baarimikkojen ja muiden vakkareiden kanssa ja moikataan vakkarilounaspaikan työntekijöitä ravintolan ulkopuolellakin.

Euralillen Carrefour on kuin suomalainen Citymarket tai Prisma - mutta ihan kaupungin keskustassa.

Buzzfeedkin on tehnyt Lillestä '26 syytä miksi ei kannata koskaan mennä Lilleen' -artikkelin, joka ironisella Buzzfeed-kielellä tarkoittaa toki sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä kaupunkiin nyt ja heti.

Joten désolé et merci, Lille, et sä ole niin paha kuin annoin joskus ymmärtää (mutta Helsingin, Hongkongin ja Berliinin jälkeen rima oli aika korkealla).

Pyörästä se lähti

24.8.2017

Kymmenentenä iltana tuntui vihdoin siltä tutulta, ihanalta Berliiniltä, johon jo vuosia sitten ihastuin. Lomalaisena olen saanut fiiliksestä yleensä kiinni tunneissa, mutta tällä kertaa tunteen saavuttamiseen tarvittiin polkupyörä, satunnaisia tuttavuuksia, 26 asteen lämpötila ja persikkaisenpinkki auringonlasku.

Olin jo ehtinyt vähän huolestua.

Olin esimerkiksi käyttänyt tunteja yrittäen etsiä käytettyä polkupyörää Ebaysta. Siitäkin huolimatta, että valitsin vain kaikkein luotettavimmilta tuntuvat ilmoitukset, oli pyörää kaupittelemassa aineidenkäyttäjä, joka ei tuonutkaan pyörää ilmoittamansa osoitteen sisäpihalta vaan lähimmältä S-bahn-asemalta. Ei hirveästi huvittanut tukea pyörävarastusharrastusta, vaikka kulkupeli olisikin lähtenyt mukaan halvalla.

Sitten aurinkoisen työviikon jälkeen koitti kolea viikonloppu, jolloin ei huvittanutkaan tehdä juuri mitään muuta kuin katsoa Netflixiä. Kaikkein vähiten tutustua uusiin ihmisiin.

Kotikin on kiva, mutta ei niin ihana kuin tiedän Berliinistä löytyvän. Välillä mietin, että ottaisin mielelläni enemmän valoa ja lautalattiat.

Tiesin kyllä olevani onnekas ja olin onnellinenkin Berliinistä, mutta silti olo oli jotenkin vähän laimea.

Kunnes sitten tuli tiistai-ilta, jolloin epäilykset kaikkosivat.


Uskon hyvän karman ottaneen vauhtia siitä, että annoin periksi alle satasen pyörän metsästämisessä, ja sen sijaan töiden jälkeen suuntasin yhteen monista berliiniläisistä pikkupajoista, jotka kunnostavat ja myyvät vanhoja polkupyöriä.

Ja siitä se sitten lähti.

Pyöräpajalla minut otti vastaan amerikkalainen Morris, joka ensimmäisenä istutti sohvalle juttelemaan. Pohjoismaista, töistä, Berliinistä, ihmissuhteista, PMMP:stä, hyttysistä, tanskalaisesta ex-vaimostaan, rasismista, pojastaan jolla oli 15-vuotiaana kulmalävistys, sisaruksistaan joilla yhdellä oli syntymäpäivä… Hän kyseli, kertoi tarinoita ja kehui sopivasti. Tarjosi oluen ja kutsui parin viikon päästä juhlimaan seinämaalauksen valmistumista. Jossain välissä katselimme pyöriäkin. Tätä minä itse olen viime aikoina käyttänyt, hän totesi esitellessään klassista mustaa pyörää etukorilla, kolmella vaihteella ja jalkajarruilla. Seuraava puheenaihe löytyi pyörän California-brändistä: Oletko koskaan käynyt Kaliforniassa? Ennen kuin ehdin edes vastata, mies jatkoi: No et varmaan, koska olet niin söpö, ettei ne päästäisi sua sieltä pois. Lähtiessä mietin, että pitäisikö tiedostavana modernina naisena jotenkin pahastua tällaisista tytöttelevistä ulkonäkökommenteista, mutta en jaksanut välittää, kun poljin valtava hymy huulillani Berliinin tasaisia katuja ilta-auringon jo kellertäessä maisemaa.

Kotona hukutin energiapäissäni sen suuren seinälukin, jonka aamulla olin päättänyt jättää huomiotta (ja joka jostain syystä hengaili edelleen täsmälleen samassa paikassa kuin 10 tuntia aiemmin). (Sittemmin tästä on muuten tullut aikalailla joka-aamuinen leikki, jossa minä shokkiherään suihkuverhossa, seinällä tai ammeessa mongertavan lukin läheisyyteen ja metsästän sen sitten vesisuihkulla viemäriin.)

Se tiistai-ilta oli lämmin ja aurinkoinen, joten lähdin vielä katsomaan auringonlaskua yhteen lempipaikoistani, joka sijaitsee tämänkertaisen kotini lähettyvillä. Tuijottelin väriään vaihtavaa taivasta, join spinaattismoothien ja keräsin rohkeutta lähettää yhden viestin, vaikka lähettämistä enemmän rohkeutta vaati sen hyväksyminen, etten ehkä koskaan saa vastausta. (En kestä, miten muka-dramaattisia whatsappailuni on olleet viime aikoina.)


Suihkussa, jonka ilman sen suurempia ongelmia sain väännettyä sopivalle lämpötilalle, käytin loppuun ranskalaisen Le Petit Marseillasin makea mantelimaito -saippuan, ja huolimatta siitä, että tiesin joutuvani aamulla pesemään itseni kämppikseni sinisellä miessaippualla, iloitsin siitä, että pääsisin seuraavana päivänä Rossmanniin ostoksille.

Hiusten kuivuessa join kamomillateetä ja herkuttelin Kitkat-maapähvinävoi-suklaapatukalla. Katsoin jakson Breaking Badia ja viestittelin sekä viereiseen huoneeseen (hyttysentapposuunnitelmia) että 1 100 kilometrin päähän.

Nukkumaan mennessä mietin, että tällaista se elämä Berliinissä tosiaan on. Aika kivaa.

Mitä on tapahtunut viime kirjoituksen jälkeen?

13.8.2017

Olen tehnyt töitä. Vähän liikaa ja liian pienellä innostuksella. Yrittänyt miettiä sopivasti mutten liikaa sitä, ettei työlläni loppujen lopuksi ole kovin suurta merkitystä, eämässä on tärkeämpiäkin asioita, everything will be okay ja sen sellaista.

Lomailin Suomessa. Meloin mökkijärvellä, söin herneitä mahani kipeäksi, näin ystäviä, juhlin äitini ja kummityttöni synttäreitä. Kesäisenä iltana vietimme sukulaisten kanssa lättykestejä äitini lapsuudenkodin pihalla. Helvetinjärven kansallispuiston näköalapaikalla söin eväsleipää puun alla vesisateessa. Helsingissä istuin kahviloissa, fiilistelin ruokakaupoissa ja tulin illaksi siskolleni katsomaan Girlsejä.

Istuin noin 800 minuuttia eli yli 13 tuntia junassa Brysselin ja Lillen välillä.

Kävin kaksi kertaa lenkillä.

Olen kuunnellut tuntikausia Youtuben Disney Instrumental ja Upbeat Instrumental Work Music -soittolistoja. Kyllästynyt kyseisiin soittolistoihin.

Aloin syödä karkkia. Olen suklaa- ja sipsityttö 4-ever, mutta Brysselissä kannoin jostain syystä kotiin parikin Haribon karkkipussia. Ei olisi välttämättä tarvinnut.

Ostin uuden puhelimen rikottuani vanhan.

Aloin taas pelata Candy Crush Sagaa like it's 2013. Parhaillaan taon kenttää 241. (Ei olisi välttämättä tarvinnut tätäkään.)

Kävin Antwerpenissä, jossa söin vähän outoa kesäkurpitsapitsaa ja otin kuvia palmuista.

Luin kirjoja, kuten Jodi Picoulting Small Great Things ja John Greenin Looking for Alaska.

Lähetin Whatsapp-viestin, jolla oli kohtalokkaan seuraukset.

Puhuin tulevaisuudesta enemmän kuin koskaan aiemmin. Se oli pelottavaa, jännittävää ja ihanaa.

Luulin rikkoneeni myös e-kirjanlukijani (joka onneksi heräsi henkiin myöhemmin) ja ostin paperikirjan, jonka sivuja yritin kääntää sipaisemalla.

Tutustuin ainakin 10 uuteen ihmiseen.

Totesin ääneen olevani onnellinen kymmeniä kertoja päivässä. Öisin heräilin stressaamaan.

Muutin Berliiniin roadtrippaillen matkalla pohjoisen Saksan halki lännestä itään. Täällä on uusi toimisto, sama työ, uusi väliaikainen huone ja kesä.