Image Slider

Maalla multaa kaivamassa

31.5.2015

"Kun joskus murhe painaa, se painaa, se painaa. Voi silloin multaa kaivaa ja huolen hukuttaa."

Alfred J. Kwak ja Muumimammakin sen tiesivät, että paras lääke stressiin on puutarhanhoito.

En tiedä, mitä teen ensi viikolla, heinäkuusta puhumattakaan. Ei ole työtä, ei asuntoa eikä juuri säästöjäkään, mutta on sentään isovanhempien (ja isoisovanhempien) vanha maatila, siellä valtava puutarha ja pieni perunamaa.

Sillä jos ressaa, niin kuin täällä maalla sanotaan, melkein missään ei ole sen parempi.

Käki kukkuu ja joka ikkunalla on pelargonioita ja pöydillä kukkakimppuja, vaikka talon viimeinenkin asukas muutti kylille jo melkein 30 vuotta sitten. Keittiön kaapissa on mehutiivistettä, sokerikorppuja ja hiirenpapanoita, aulan komerossa saappaita ja rönttävaatteita.


Ensin kiertelimme kukkamaan, jota oma äitini on viime vuosina hoitanut huomattavasti rennommin kuin aikoinaan hänen äitinsä, joka merkkasi jokaisen kukan nimen multaan painettuun muovilusikkaan. Kun mummu nyt tulee käymään, hän ihastelee, että onpa ollut tänäkin vuonna ahkera kukkamaalla. Äitini kuuntelee hiljaa vieressä, eikä kerro, että mummu ei enää sormiaan multaan sotke muuta kuin käskystä.

Kierros jatkui kalliopuutarhaan, raparperipuskille ja aittaan. Muistelimme puutarhan kulta-aikoja, päivittelimme muurahaisia ja pelottelimme kyykäärmeitä tiehensä.

Sitten siirryimme päärakennuksen taakse kylvämään perunat. Kolme riviä riittää, sillä kaupastakin saa. Kuistin eteen istutimme samettikukkasia ja nostimme talvea sisällä suojassa olleet taimet ulkoilemaan.

Viimeisellä kierroksella poimimme kukkakimpun vanhempieni terassille ja kiskoimme maasta muutaman raparperin valmistujaiskakkua varten.

Lopuksi joimme vielä lasilliset mehua, lukitsimme ovet ja ajoimme pois pihasta, jossa ei ressata.

Kesälista

28.5.2015

Koska olen viimeisen puolentoista vuoden aikana vaahdonnut vähintään sata kertaa Suomen maagisen valoisista kesäöistä, juuri sopivasta lämpötilasta, viileistä kaupunkitapahtumista ja onnellisista kesäihmisistä, lienee olla tarpeen pyhittää kesä 2015 näistä asioista nauttimiselle.

Siitä lähtien, kun tiesin palaavani Suomeen, olen koonnut kesälistaani puhelimeeni. Koska ääneenlausutuista tavoitteista on helpompi pitää kiinni, julkaisen sen myös täällä.
  • Pyöräillä niin pirusti.
  • Elvyttää viron taitojani Tallinnassa. Näeme taas, Eesti!
  • Vierailla muillakin Helsingin saarilla kuin Suomenlinnassa. Listalla ainakin Pihjalasaari ja Uunisaari.
  • Olla yes-tyttö. Kun viime kesän lopulla lähdin Manner-Kiinaan reissaamaan yksin useammaksi viikoksi ilman sen enempää suunnitelmia tai etukäteistutkimusta, poikaystäväni antoi minulle yhden neuvon: be a yes girl. Yksi vaikeimmista ja parhaista neuvoista ikinä.
  • Oppia käsilläseisonta.
  • Nähdä auringonlaskuja ja auringonnousuja samana yönä.
  • Saada työpaikka ja löytää asunto, tai edes tietää, mitä syksyllä teen.
  • Suppailla tai meloa (tai molempia).
  • Kertoa ranskaksi eräälle tärkeälle, kuinka paljon välitän. (Eli opetella ranskan alkeet Duolingo-appsin avulla, oui.)
  • Kattaa ja syödä puistobrunssia.
  • Tehdä kukkaseppeleen.
  • Uida uimastadionilla.
  • Pitää niin hauskaa, että listaus ja suunnittelu unohtuvat.

Väri, joka loi toivoa

26.5.2015

Tultuani Suomeen olen kävellyt paljon. Koska pyöräni on vielä säilössä muun Suomi-omaisuuteni kanssa, on kävely the next best thing. Ensin kulutin väliaikaisen majapaikkani lähiöpolkuja ja kallioreittejä, muutaman kerran kävin harhailemassa metsässä. Sitten siirryin kaupunkiin. Kävelin Kasarmitorilta Kaivopuistoon ja kiersin rantaa Hietalahden torille. Tuulen yltyessä peitin korvani huivilla, jonka sisään käärin myös käteni. Ei etelästä tulleella ole toukokuussa hanskoja ja pipoa. Toisella kertaa kiersin Katajanokan. Pysähdyin matonpesulaiturille syömään suklaata ja ottamaan tärähtäneitä omakuvia.

Kävellessäni ymmärsin jotain:

vaaleanvihreä on ihanan toiveikas väri.

Suomen keväässä vaaleanvihreää on kaikkialla. Aukeavissa lehdissä, uusissa versoissa, terassien tekstiileissä.

Tropiikissa vihreä on tummempaa, syvempää ja vanhempaa. Sävyjä on satoja, mutta vahapinta ja jatkuva kukoistaminen ovat syventäneet värit.

Vaaleanvihreä on uusiutumisen, nuoruuden ja kasvamisen väri. Lumen alta puskevat versot ja paljaisiin oksiin ilmestyneet pienet lehdet kannustavat yrittämään ja kokeilemaan uutta. Jos havupuutkin pystyvät kasvattamaan oksien päähän hentoja vaaleita neulasia kuin tyhjästä, pystyn minäkin saamaan töitä ja sopeutumaan takaisin tähän kaupunkiin.

Istuessani Esplanadin puiston aurinkoisella penkillä ja katsellessani keväisen hentoja lehtiä puskevia lehmuksia avasin monen kuukauden jälkeen taas Duolingo-sovelluksen ja päätin: tänä kesänä opin edes ranskan alkeet. Jos alkaa laiskottaa tai epäilyttää, muistan vert clairin.

Hei Helsinki

25.5.2015

Olen viimeisen vuoden aikana rakastunut muun muassa Hongkongiin, poikaan, dim sumiin, vesiputouksiin, sushiketju Genkiin ja kevyesti matkustamiseen. Love on niin helppoa.

Nyt on aika rakastua taas Helsinkiin, kaupunkiin, jonne muutin 18-vuotiaana, josta tein pari syrjähyppyä muualle ja lähdin viimeksi noin puolitoista vuotta sitten. Kaupunkiin, jonka vetovoima kävi kaksi viikkoa sitten niin vastustamattomaksi, että ostin lentoliput viikon päähän. Viime sunnuntaina tulin takaisin.

Iso osa sydämestäni on edelleen maailmalla, pojalla ja aasialaisella ruualla, mutta nyt niiden vieressä on Helsingin kokoinen kolo.

Se kolo ei ole vielä täynnä, sillä läheltä Helsinki ei heti vaikuttanutkaan niin satumaiselta kuin muistin. Lentokentällä ei tehnyt mieli suudella melkein jäistä toukokuista maata, eivätkä kaikki bussikuskit sittenkään tervehdi. Mutta ihan varmasti se ihanuus on vieläkin jossain, tuulen takana ja lämpöasteiden ulottumattomissa.

Nyt suhteessamme (minun ja Helsingin siis) tavoitteena on sellainen rakkaus, joka saa aivot vähän höllöksi, hymyn liimautumaan kasvoille ja elämän maistumaan mansikoilta. Vaikka rakkautta ei kuulemma voi pakottaa, niin avittaa kai kuitenkin. Siinä tämä blogi auttakoon.