Poikkeustila jouluostoksilla

Sac eli laukku on yksi ensimmäisiä sanoja, jotka opin ranskaksi. Muistan vieläkin sen ylpeyden, kun ymmärsin silloisen poikaystäväni äidin 'unohdin käsilaukkuni' -huudahduksen, kun olimme lähdössä illalliselle hänen vieraillessaan Hongkongissa.

Nyt Ranskassa asuessani kuulen tuon sanan jatkuvasti.

Bonjour mademoiselle, votre sac, s'il vous plaît. (Välissä saattaa olla jotain muita sanoja, mutta ne tulevat niin nopeasti ja toisiinsa kietoutuneina, etten ole vielä onnistunut selvittämään niitä.)

Pyynnön kuulee kauppakeskusten ja suurten kauppojen sisäänkäynneillä, museoihin tai näyttelyihin mennessä, juna-asemilla ja siellä täällä muuallakin. Kiinnitin asiaan kyllä heti huomiota, mutta luulin sen olleen pidempiaikaisempikin maan tapa.

Muutama päivä sitten jouluostoksilta palannut kämppikseni otti asian puheeksi, ja kävi ilmi, että jatkuvat tarkastukset ovatkin aika uusi ilmiö. Post Paris attack.

Ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa noudattamaan erityistä varovaisuutta matkustaessa Ranskaan. UM:n varoitus noudattelee varmastikin Ranskan omaa turvallisuusvalmiutta, joka alueesta riippuen on korkein mahdollinen, alerte attentat, tai tehostettu, renforcement de la vigilence. Syynä terrorismiuhka.

Sen lisäksi voimassa on poikkeustila, l'état d'urgence.

Sekä tehostetun turvallisuusvalmiuden että poikkeustilan oli määrä päättyä tammikuun lopulla, mutta muutama viikko sitten Ranskan uusi pääministeri Bernard Cazeneuve ehdotti niiden jatkamista puolella vuodella, presidentti Hollande komppasi.

Se oli ennen Berliinin joulutori-iskua, jonka jälkeen toimet kiristyivät.

Aatonaattona kävin lounasaikaan ostamassa viimeiset jouluherkut vanhan keskustan putiikeista. Aseistettuja sotilaita ja poliiseja kulki yhtäkkiä kaikkialla, huomattavasti enemmän kuin aiemmin.

Joulutorin sisäänkäynnillä laukut kyllä tarkastettiin aiemminkin. Berliinissä en törmännyt samaan kertaakaan.

Miten muuten poikkeustila ja tehostettu valmius sitten näkyvät elämässäni?

Prepaid-liittymän hankkimisen se ainakin teki vähän hankalammaksi, sillä Ranskassa kaikki puhelinliittymät, prepaiditkin, tulee voida liittää osoitteeseen ja henkilöllisyystodistukseen. Ei ole siis niin yksinkertaista vain marssia lehtikioskiin ja lähteä mukanaan toimiva puhelinliittymä. Sen sijaan on käytävä liikkeessä näyttämässä virallinen henkilöllisyystodistus tai rekisteröitävä ranskalainen pankkikortti liittymään. Itse ostin prepaidini SFR:n liikkeestä, jossa otettiin kopio passistani ja kirjattiin ylös osoitteeni. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan jouduin rekisteröimään SIM-kortin vielä netissä sekä aktivoimaan puhelimessa (tässä vaiheessa tarvitsin jo ranskanpuhujan apua).

Olen myös tottunut siihen, että junissa kaikki suuret matkatavarat ihan oikeasti pitää merkitä. Ainakin Brysselin ja Lillen välisissä junissa kiertää satunnaisesti myös matkalaukuntarkastajia, jotka selvittävät jokaisen laukun omistajan. Lipuntarkastajia en ole Ranskassa tavannut.

Dramaattisin vaikutus poikkeustilalla, terrorismiuhalla ja ties millä meinasi olla aatonaattona, kun olin vähällä missata lentoni Suomeen. Siitä lisää täällä.

Itse en tunne oloani sen enempää uhatuksi Lillessä kuin vaikkapa Helsingissäkään. Enemmän täälläkin pelottavat yksittäiset narkkarit tai humalaiset, ihan kuin Forssan Bar 54:ssakin. Mutta ehkä ei ole vain osunut vielä niin lähelle, että kynnys olisi ylittynyt. Siihen asti avaan mukisematta laukkuni ja jonotan turvatarkastuksiin, jos niiden avulla pystytään estämään yksikään isku tai väkivaltainen teko.

Joulu (sittenkin) Suomessa

Sittenkin siksi, että olisin voinut

a) lähteä johonkin lämpimään, kuten jossain vaiheessa vähän ajattelin

b) viettää ainakin osan jouluaatosta lentokentällä.

Sen sijaan saavuin myöhään aatonaattoiltana Suomeen ja aattona sopivasti joulurauhan julistusta katsomaan ja riisipuuroa syömään vanhemmilleni.

Mutta kuten b-kohta paljastaa, niin aina se ei näyttänyt ihan niin varmalta.

Jos Suomi nimittäin hyvästeli viimeksi tutustuttamalla polveni jäiseen maahan, niin ei meinannut Ranskakaan päästää helpolla lähtemään.

Puoli neljän aikaan perjantai-iltapäivänä suljin tietokoneeni, kasasin paperit yhteen kasaan ja kiersin poskipusuttelemassa tai muuten hyvästelemässä kaikki viisi työkaveriani, jotka aatonaattona olivat töissä.

Tykkään olla asemilla hyvissä ajoin, joten aikatauluani ei hetkauttanut se, että toimistomme ja juna-aseman välissä sijaitsevan kauppakeskuksen sisäänkäynnillä pyydettiin normaalin metallinpaljastimen heilautuksen sijaan avaamaan suuri matkalaukkuni.

Asemalla juna jo odottelikin, löysin paikan laukulleni ja vielä itsellenikin. Bonjour vierustoverille, sillä eihän toisen viereen noin vain istahdeta mitään sanomatta.

Sitten odottelimme.

15:54. Aikataulun mukainen lähtöaika tuli, ja junassa kuulutettiin jotain ranskaksi. Ymmärsin, että odottelemme ja että syy liittyy jotenkin poliisiin.

Odottelimme lisää.

Sitten tuli toinen kuulutus. Taas sanottiin poliisi. Kysyin ikkunapaikalla istuvaa tyttöä kääntämään viestin pääkohdat. Hän kertoi, että odottelemme jonkun poliisioperaation takia.

Kolmas kuulutus oli erilainen. Poliisin lisäksi mainittiin evakuointi. Tässä vaiheessa junan olisi pitänyt lähteä jo puoli tuntia aiemmin.

Olin ymmärtänyt kuulutuksen oikein, sillä ihmiset alkoivat pukea takkejaan ja pakata tavaroitaan. Juna ja laiturialue tyhjenivät nopeasti. Rullaportaiden yläpäässä odotti joukko maastopukuisia sotilaita, jotka aseet tanassa lähtivät kohti tyhjentynyttä junaa.

Sitten odotettiin taas. Lipunmyyntiin ja infopisteelle oli hurja jono, mutta Google kertoi, että seuraava juna Charles de Gaullen lentoasemalle lähtisi kello 17:07, tosin toiselta asemalta. Päätin odotella hetken, mutta 10 vaille viisi otin suunnaksi onneksi ihan vieressä sijaitsevan Lille Flandersin.

Tarkistin laiturilla seisovilta konduktööreiltä, että voin hypätä junaan, vaikka lippuni olikin toiseen.

Junan aikataulun mukainen saapumisaika lentoasemalle: 18:05. Lentoni laukunjättö sulkeutuisi 18:15.

Kuudelta keräsin matkatavarani ja menin oven eteen odottamaan kuin mikäkin suomalainen. 18:05. 18:10.

En katsonut kelloa, kun saavuimme asemalle, sillä keskityin kulkemaan laukkuni kanssa mahdollisimman nopeasti. Tiesin, että olisimme oikeassa terminaalissa, mutta matkan pituutta en muistanut.

Olen ollut viikon puoliflunssassa ja keuhkoihini sattui, kun pikakävelin ja välillä hölkkäsin hihnan vierellä.

Sitten taas yksi matkalaukkujen tarkastus (kirjoitan näistä turvallisuustoimista pian erikseen). Tällä kertaa onneksi pelkän olalla roikkuvan kangaskassin avaaminen riitti.

Lähtöselvitystilaan johtavalla ovella kiilasin jonkun, koska tiesin, että oli kiire.

Siellä se sitten näkyi: sinivalkoinen Finnairin logo ruudulla. Ja suljettu lähtöselvitys.

Jos olisin ollut paikalla viisitoista sekuntia myöhemmin, niin tästä olisi alkanut ihan toisenlainen seikkailu. Onnekseni ilmassa oli jotain joulutaikaa, sillä joukko virkailijoita oli juuri kävelemässä pois, kun kiirehdin paikalle.

Ensin sain tyytyä pahoitteluihin ja sääliviin katseisiin, mutta sitten yksi heistä lähti hakemaan paikalle vielä yhtä virkailijaa. En vieläkään tiennyt, mitä tässä tapahtuu, mutta niin vaan minut viitottiin tiskille, jota tämä jo viritteli lähtöselvityskuntoon. Laittoi koneeseen papereita, avasi laukkuhihnan luukun ja kirjasi sekä minut että laukkuni sisään.

Hän kertoi, että lento on myöhässä ja siksi hän pystyi ottamaan koneeseen vielä minunkin matkatavarani.

Olin niin helpottunut. Matkalla ehdin jo googlettaa, että illalla ei lähtisi enää yhtään lentoa Helsinkiin, edes vaihdoilla en olisi perillä juuri ennen joulurauhan julistusta.

Tätä kirjoittaessani olen Finnairin lentokoneessa. Ympärillä kuuluu pitkästä aikaa Suomea, ja kahvin, teen ja veden lisäksi tarjolla on mustikkamehua. Harmaantunut stuertti toivotti koneeseen astuessa tervetulleeksi kotimatkalle.

Kiitos ihana virkailija, joulupukki, suojelusenkeli tai kuka lie! Merci beaucoup !

Hyvää ja rauhallista joulua! Ja iloistakin, kuten ranskalaiset toivottavat. Joyeux Noël !

Poskibisous

Bisous, huudahti kämppikseni, kun saavuimme hänen vakkaribaarinsa edustalle, jossa seisoskeli tupakalla iso porukka wazemmelaisen pikkubaarin muita vakiasiakkaita. Eikä pelkkä huudahdus tietenkään riittänyt, vaan sitä seurasi sitten itse poskipusukierros.

Ensin oikeat posket kevyesti yhteen, sitten vasemmat. Samalla sanotaan esittäytyessä nimi tai toivotus, lähtiessä hyvästit ja hyvän päivän/illan/ajan toivotus.

Oikea poski, bonjour.
Vasen poski, ça va.

Ja minä sitten seuraan miettien, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Voinko vain heilauttaa kättä ja kertoa ihmisille yleisesti nimeni ja tervehdykseni. Vai mennä jokaisen luo, koskea kevyesti käsivarsia ja vaihtaa poskipusut.

Oikea poski, hi, I'm Laura.
Vasen poski, nice to meet you.

Samalla pitäisi oppia uuden tuttavan nimi. Mutta minä, ujo vasta hiljattain Ranskaan muuttanut suomalainen, en todellakaan pysty keskittymään ihmisten nimien muistamiseen, kun kaikki huomio menee oikeanlaiseen poskikosketukseen.

Poskipusut aiheuttavat minulle monenlaista muutakin päänvaivaa.

Aina en tiedä, mihin tilanteisiin la biset kuuluvat. Jotkut ranskalaiset työkaverini esimerkiksi kiertävät aamuisin tervehtimässä koko toimiston. Toisten ranskalaisten tai erityisen ranskalaistuneiden kanssa he vaihtavat poskipusut, muut tervehditään etäämmältä. Miesten kesken tyypillisesti kätellään ja taputetaan toisella kädellä hartian seudulle. (Itse olen yrittänyt opetella toivottamaan huomenet nimen kanssa, ja jo se tuntuu välillä haastavalta.)

Onneksi poskisuudelma-aloite on aika helppo tunnistaa. Ilman sitä ei olisi tullut mieleenkään tervehtiä poskisuudelmin sen alussa mainitun baarin baarimikkoja tai eilen asuntoaan mahdolliselle tulevalle vuokralaiselle esitellyttä miekkosta.

Itse tilannekin on jännä. Kuuluuko toiseen koskea vai ei? Mitä tehdä käsillä? Sanotaanko samalla jotain?

Pelkään, että olen liian hidas tai että kosken päätäni kääntäessä huulillani vahingossa toista (näin kävi ensimmäisenä työpäivänäni poskipusuttaessa pomoni - eihän saksalaista ja suomalaista ole tarkoitettu vaihtamaan poskisuudelmia keskenään, vaikka kuinka ollaankin Ranskassa). Tai mitä jos ajatuksissani muiskautan poskelle oikean pusun.

Vähän lohduttaa se, että ilmeisesti kaikille ranskalaisillekaan asia ei ole ihan yksinkertainen. Avuksi on luotu kartta, jossa paikalliset päästiin äänestämään, kuinka monta poskisuudelmaa olisi soveliasta antaa ja kummalta puolelta aloittaa. Täällä pohjoisessa pussataan kartankin mukaan kahdesti ja aloitetaan oikealta, joten tämän ainakin olen tehnyt oikein, jes.

Luin vähän aikaa sitten Hesarin jutun kaamosmasennuksen ehkäisystä, ja yksi asia listalla olivat pusut. Jotenkin en yhtään ihmettele, sillä kaikesta jännityksestä ja säädöstä huolimatta poskipusuissa on kyllä jotain ihanaa.

Bisous kaikille!

Kotini on vähän outo

Berliinin-kotiani kuvailin sanoilla minimalistic, scandinavian ja simple.

Tämä täällä Lillessä taas: yksityiskohtainen, eurooppalainen ja yllätyksellinen. Sellaisella hyvällä tavalla kiinnostava ja persoonallinen, sillä olen taas kerran löytänyt helmen asuntomerestä.

Vuokrasin asunnon muutaman kuvan ja parin Facebook-viestin perusteella. Kun laitoin osoitteen Google mapsiin, tuli tulokseksi kahden talon välissä oleva tyhjä tila.

Kun marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä neljän maissa päivää ennen uuden työn aloittamista saavuin asunnolle, ensimmäinen iloinen yllätys olikin se, että talo on olemassa. (Se tyhjä tila eli maanalaiseen parkkitilaan johtava ajoluiska on naapuritontilla.)

Siitä alkoikin sitten iloisten yllätysten sarja:

Kyseessä on talo, ei asunto. Siis oma ulko-ovi, kolme kerrosta (ja niiden lisäksi vintti ja kellari) ja paljon tilaa.

Ensin näin olohuoneen ja ruokailutilan kattomaalauksineen. Koristeellisista ovista astuimme keittiöön, jossa on pastelliruutuinen lasikatto ja kuviolliset laattalattiat. Takapiha on pieni, sotkuinen ja korkeiden tiilimuurien ympäröimä, mutta siellä on vaaleansininen ovi ja sen takana pyykinpesukone.

You have the best room in the house, huoneensa minulle pariksi kuukaudeksi vuokrannut Marie kertoi ja totta puhui, sillä ylimmän kerroksen huoneeni on iso, hiljainen ja valoisa. Kukaan ei kulje oveni ohi, eikä seinän takana naapuritalossa asuva vauvakaan kauheasti itke.

Portaikossa on tummanpunainen muovimatto ja muutenkin aika pimeää (ainakin tähän aikaan vuodesta). Sieltä löytyy myös kasveja, joiden huolenpidon olen jälleen ottanut asiakseni.

Alakerran pikkuvessa on asunnon ainoa huone, jossa ei ole ikkunaa, mutta juuri siellä on hyvin hitaasti kirkastuva punasävyinen lamppu. Siellä on myös kuva aasialaisesta naisesta, jota minä en ollut edes huomannut ennen kuin mieskämppikseni kävivät julisteesta pitkän keskustelun.

Niin kuin kaikissa muissakin asumissani kimppakämpissä, olohuonetta ei täälläkään juuri käytetä. Illalliset syömme keittiön baaripöydän ympärillä, sinne kannetaan myös tietokoneet, kun nettiyhteys pätkii ylempänä. Televisiota ei katsota siitäkään syystä, että kaukosäädin on hukassa.

Vaikka ei olisikaan joulukuu, niin olkkari on yleensä pimeä, sillä sen suuria kadunpuoleisia ikkunoita peittävät paikalliseen tyyliin puusuojukset, jotka kai pitävät rosvot öisin poissa.

Kylpyhuone on yksi asunnon persoonallisimmista tiloista. Siellä on kolme ikkunaa kahdella eri seinällä ja suuri kattoikkuna, joiden ansiosta kylppäriin on suora näkymä kahdesta makuuhuoneesta ja portaikosta. Kun verholla tai väliseinillä rajatun tilan sijaan suihkuttelu vielä hoidetaan ammeessa, jota ei ympäröi minkäänlainen verho tai muukaan suoja, ja tuplaovia koristavat värikkäät lasit, on ratkaisu vähintäänkin mielenkiintoinen.

Onneksi noin viikon minun jälkeeni taloon muutti robotteja rakentava insinööri, joka ensitöikseen asensi suihkun viereisiin ikkunoihin tarrasuojat. Hän kun oli se, joka ei varsinkaan pimeällä olisi voinut välttää huoneestaan suoraa näköyhteyttä suihkuttelijaan. Kaksi muuta kämppistäni ovat lääkäri ja maahanmuuttajalasten opettaja, joten sanoisinko, että hyvä tiimi.

Myös kylppärin pintavalinnat ovat jännittävät: seinissä on laattojen lisäksi tapettia ja lattialla muovimatto.

Kämppiselämä täälläkin sujuu hyvin. Kerran vietimme ihan suunniteltua kämppisillallista, kokkasimme ja söimme pitsaa, joimme viiniä ja keskustelimme mm. siitä, onko Nutella sellainen peruselintarvike, joka voisi olla kaikille yhteinen. Kyllä se kuulemma on.

Arkiaamuisin meitä on kolme samaan aikaan aamupalalla. Alussa se vähän hirvitti, mutta nyt pidän pienestä hiljaisesta aamuhetkestämme. Minä syön puuroa omenasoseella, insinööri kuorruttaa paahtoleipänsä karamellin makuisella ja hunajan näköisellä levitteellä ja lääkäri juo seisaaltaan espresson ja kauhoo vähän suklaamuroja, ellei ole jo myöhässä. Vaihdetaan ehkä kuulumisia tai suunnitelmia, joskus puhutaan ajankohtaisista uutisista. Bonne journée ja have a nice day.

Nyt kun olen saanut kotini esiteltyä, niin onkin sitten aika etsiä uutta, sillä tammikuun alussa pitäisi asua jo muualla. Pari viikkoa vielä aikaa, joten eiköhän kaikki järjesty.

Luotan asuntomäihääni.

Ranskalaisen aksentin lyhyt oppimäärä

Uusi huvini: englannista lainattujen sanojen lukeminen ranskaksi

Koska ranskan opiskelu ei ole vieläkään oikein ottanut tuulta alleen, olen päättänyt sittenkin opetella ymmärtämään ranskalaista aksenttia. Se sujuu tosi hyvin, très bien.

Kämppikseni on ollut tällä viikolla vähän kipeä, joten yhtenä iltana suosittelin hänelle vanhempieni kovasti hehkuttamaa sinkkisuihketta. Toin suihkepullon keittiöön, jossa hän juuri kokkaili illallistaan (ranskalaisia ja pihviä, mitäpä muutakaan), tulkkasin käyttöohjeet englanniksi ja olin ojentamassa sinkkisuihketta kämppikselleni, kun hän totesi:

- I guess it's better to hit first.
- ?
- Heat
- ??
- Hit, heat

Tässä vaiheessa hän tehosti puhettaan syömistä tarkoittavalla käsiliikkeellä suun edessä, ja vihdoin tajusin.

Torstaina suuntasimme työpaikkani joululounaalle Cook&Go-nimiseen paikkaan, jossa arvattavasti ensin kokataan, sitten syödään (ja juodaan viiniä, bien sûr) ja lopulta häivytään paikalta. Kaikki opastus oli ranskaksi, joten en aina ihan ymmärtänyt kaikkea (tai melkein koskaan mitään), vaan valjastin työkaverini kääntämään ja vastailemaan kiltisti kysymyksiini.

Valmistimme lounaaksi muun muassa samosia, lohiruukkuja ja jälkkäriksi financier-leivoksia. Yksi ruokalajeista oli marinoidut kanaviipaleet, jotka leikkasimme ja asettelimme matomaisesti tikkuun. Kanan marinadi sekoitettiin kattilassa, ja kun kysyin ranskalaiselta työkaveriltani, mitä kattilaan laitettiin soijakastikkeen lisäksi, sain vastaukseksi oney (tai suomeksi ani).

- What is oney?
- Do you smell it? Bees...
- Aah, honey!

Ja kun ranskalainen sanoo library, puhuu hän yleensä kirjakaupasta.

Hienosti menee. Voilá ja sen sellaista.

Hyvää viikonloppua, katsokaa Gilmoren tyttöjä. (Minä katson ja syön Pringlesin etikkasipsejä niin, että huuliin sattuu.)

Kaksi viikkoa takana, voilà

Olen ollut Lillessä kohta kaksi viikkoa. Hui.

Aikoinaan tehdessäni kolmen kuukauden työharjoitteluja erilaisissa viestintätiimeissä koitti kahden viikon jälkeen tyypillisesti se uneton yö, kun tuskailin mielessäni, etten ole saanut vielä mitään aikaan, vaikka jo melkein kuudennes koko harjoittelusta on takana. Kuudesosahan on melkein kuin kokonainen maanantai työviikosta!

Viime yönä sama ahdistus iski myös Lillessä. Heräsin aamuyöllä pohtimaan paitsi sitä, miksi yksi ei vastaa viestiini (vastasi se!), myös sitä, että otanko nyt varmasti kaiken irti Lillestä ja ajastani täällä (en!).

Vaikuttaa siltä, että tulen olemaan täällä ainakin huhtikuuhun, joten onhan tässä aikaa. Vielä tulee valoisaa ja lämpimämpää ja hetki, jolloin teen juominen kiinnostaa vähemmän. Mutta silti se ajatus iski nyt:

Olen ollut täällä jo kaksi viikkoa, enkä ole tehnyt mitään (paitsi töitä). 

Koska torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen aikaan ei ollut ilmeisesti ollut parempaakaan tekemistä kuin muhia tässä ajatuksessa, listasin mielessäni asioita, joita en ole ennakko-oletuksistani huolimatta täällä tehnyt.

En ole oppinut melkein yhtään ranskaa. Tai no, en yhtään on liioittelua, sillä osaan kyllä sujuvasti lyhentää työpaikan keittiössä toivotuksen bon appétit muotoon bon app, lounaani tilaan välillä sanomalla je voudrais ja totean voilà tai c'est bon, kun asia on hoidettu.

En ole tutustunut yhteenkään ihmisen kodin ja työpaikan ulkopuolella. Enkä silti edes muista kaikkien kollegoitteni nimiä tai ainakaan tajua lisätä nimeä kaikenlaisiin toivotuksiin. Kolmen kämppikseni nimet osaan kyllä jo melkein lausua, kiitos lukuisien miten sun nimi taas lausuttiinkaan -keskustelujen ja tämän nettisivun.

En ole käynyt yhdessäkään museossa, näyttelyssä tai muussakaan kulttuuririennossa. Sen sijaan olen katsonut melkein kokonaisen tuotantokauden The Big Bang Theorya Netflixistä.

En ole juonut yhtään olutta ja viiniäkin vain lasillisen. Jääkaapin jämistä kasatulla arkisella koti-illallisella ei tulisi mieleenkään korkata viinipulloa enkä järjestäisi äitiyslomalle jäävälle työkaverille läksiäisiä teemalla "farewell drinks", mutta c'est la vie en France.

En ole istunut kivoissa kahviloissa juomassa kaakaota ja katselemassa ihmisiä.

Vielä ennen nukahtamista ehdin miettiä, että josko negistelyn sijaan vaikka keskittyisin siihen, mitä aion jatkossa tehdä. Niinhän se harkkapaikoissakin aina meni. Kahden viikon jälkeen työlista alkoi pidentyä ja kalenteri täyttyä.

Kolmas viikko näyttääkin jo erilaiselta: tiistai-illallinen kämppisten kanssa, työpaikan jouluruokailu, perjantaidrinkit expat-porukassa, Gilmoren tyttöjen uudet jaksot Netflixissä...

Sitä ennen kuitenkin erinomaista viikonloppua! Bon week-end !

Minä ajattelin viettää sitä ainakin matkustamalla metrolla, lounastamalla markkinoilla sekä ostamalla jotain kashmirvillaista ja jotain makeaa.

Oodini Helsingille

Puhun niin paljon hyvää ja kaunista Helsingistä, että ainakin pari ulkomaalaista tuttuani ovat vakuuttuneita siitä, että oikeasti haluan asua siellä.

Kun asia tulee puheeksi, sanon been there, done that ja kerron nyt kaipaavani jotain muuta. Mutta ehkä vielä joskus, lisään.

Koska onhan Helsinki tosi ihana. Siellä olisi mulle parhaat työt ja tutuimmat ihmiset. Välillä haaveilen eläväni kauniin simppelisti mutta kotoisasti sisustetussa helsinkiläisasunnossa, käyväni lauantaisin museoissa ja drinkeillä, sunnuntaisin brunssilla ja kävelyllä luonnossa.

Kuvitelmissani ehtisin töiden jälkeen ihaniin kahviloihin ja raaskisin maksaa pilateksesta kahdesti viikossa. Mulla olisi aina tarpeeksi vaatetta ja pipo, joka päässä tuntisin näyttäväni hyvältä.

Kun kävelisin Albertinkatua Kampin suuntaan mäen päällä siinä K-Marketin kohdalla tai Korkeavuorenkatua merelle päin, hymyilisin ja miettisin, miten onnekas olen, kun saan asua juuri tässä kaupungissa.

Ehkä vielä joskus, ja sekin olisi ihan hyvä.

Sillä aikaa nautin Helsingistä ulkopuolisena. Ehdin keskellä arkipäivää kahviloihin ja käyn näyttelyissä silloin kun siellä eivät ole kaikki muutkin. Otan kuvia päivänvalossa ja saan (ja näytän) kaupungista todellista ruusuisemman kuvan.

Viikon visiitilläni Suomeen vietin pari päivää Helsingissä, ja oli taas ihanaa. Todella fiiliksissä olin etenkin siitä, että sain palata viimeiseksi Suomi-päiväksi lumiseen kaupunkiin.

Tässä pari kohokohtaa Helsingistä:

Kahvila Kuuma

Odotukseni Instagram-kahvila Kuumaa kohtaan olivat korkeat, enkä onneksi joutunut pettymään. Varsinaisesti kahvilaan liittymättömiä lisäpisteitä paikka sai tosin vaaleasta labradorinnoutajasta, joka parkkeerasi turkoosille lattialle. Vaikka en olen mikään koirahullu, niin kiltit kahvilakoirat aiheuttavat minussakin oooh'n.

Kanssa-asiakkaiden lisäksi myös herkullinen aamiainen (superhyvä avokadoleipä, jugurttikulho, ärhäkkä inkiväärishotti, tuoremehu ja kahvi), valkoiset laatat ja se sininen lattia, viherkasvit, kahvilaa pyörittävä äiti-tytär-trio sekä rento ja ystävällinen tunnelma vakuuttivat. Ihanaa, että kahvilat ovat taas sellaisia, joissa voi oikeasti istua. En ikinä oikein tajunnut sitä kahvibaaritrendiä, joka Helsingissä muutama vuosi sitten levisi.

Kahviloista olisin halunnut testata myös Paulig Kulman, mutta käytyäni kaksi kertaa täyden kahvilan ovella päätin jättää vierailun seuraavaan reissuun. Sen sijaan yhteen suosikeistani, Cafe Charlottaan, mahtuu aina, vaikka tila vaikuttaisikin täydeltä.

Kiasma

En minäkään aina tajua nykytaidetta, mutta Kiasman kierrän kyllä suunnilleen säännöllisesti. Ja yleensä se kannattaa. (Ainakin jos on kuukauden ensimmäinen perjantai, jolloin museoon on ilmainen sisäänpääsy.) Tänä syksynä Kiasmasta löytyy Mona Hatoumin kantaaottavia ja välillä ihan vaan kauniita töitä, Meeri Koutaniemen moneen kertaan nähtyjä mutta silti vaikuttavia valokuvia sekä kiinnostava katsaus museon kokoelmiin.

Kuten kaikki muutkin instagrammaajat, kävin toki myös tuijottelemassa pilkkuja Helsingin taidemuseo HAM:n Yayoi Kusama -näyttelyssä. Suosittelen sitäkin.

Siskontytöt

Suosikkijuttuni Helsingissä!

Symppiksiä kahviloita, kiinnostavia museoita ja kauniita katuja löytyy kyllä melkein kaikista kaupungeista, mutta siskontyttöjeni (ja pirkanmaalaisen veljentyttöni) kopioiminen on huomattavasti hankalampaa.

▽ ▽ ▽

Helsinkikin teki tunteensa selväksi, kun matkalla lentoasemalle vedin lipat jäisellä kadulla. Vielä reilua viikkoa myöhemmin vasenta polveani koristaa värikäs mustelma.

Uusia asioita ja suhdetavoitteita

Viimeisen viikon aikana on tapahtunut ihan hurjasti, ja moni asia on ihan muutamassa päivässä muuttunut. Uutta elämässäni ovat mm.

• iän kymmenluku
• asuinmaa ja asuinkaupunki
• koti ja kämppikset
• työpaikka.

En ole oikein vielä ehtinyt pysähtyä ja käsitellä kaikkea tätä mielessäni, mutta haluaisin kyllä kertoa ja näyttää vaikka mitä. En kuitenkaan vielä tänään, sillä minulla ei vielä ole kuvia. Huomenna on vapaapäivä, jota odotan paitsi siksi, että saan nukkua aamulla niin pitkään kuin haluan myös siksi, että näen kotini ja kotikaupunginosani vihdoin päivänvalossa muutenkin kuin aamulla matkalla töihin.

Tänään tekee sen sijaan mieli jakaa yksi linkki, jonka säästin jo pari kuukautta sitten. Muistan miettineeni, että tähän palaan sitten joskus, jos uskoni rakkauteen meinaa horjua tai tarvitsen muuten vain jotain kaunista ja piristävää. Nyt on kyse jälkimmäisestä.

Barack ja Michelle, tulee ikävä!

Kuva ja paljon lisää Time.comin artikkelista A Love Story.

Marraskuun ensimmäinen

Minulla on kolmen vuoden takaa marraskuun ensimmäisestä päivästä yksi kuva. Kuva on Karhupuiston kotini erkkeristä, jonka ikkunoita peittävät valkoiset läpikuultavat verhot. 

(Tänään olen ottanut yhden kuvan, jossa veljentyttöni on piiloutunut verhon taakse. Puhelimeni albumissa on myös kolme tänään Whatsapissa vastaanottamaani kuva: sänky, tietokone ja puoliksi läpinäkyvät tennarit. Tämän tekstin kuvat ovat lokakuulta.)

Kaksi vuotta sitten kiipesin tänä päivänä Lion Rockille Hongkongissa.

Vuosi sitten marraskuun ensimmäisenä oli aika kauheaa, vaikka auringonlaskut olivatkin uskomattoman kauniita. Töiden jälkeen kävin avoimen amk:n graafisen suunnittelun kurssilla ja olin aika paska. Vielä paskempi olin yhdessä ihmissuhteessa.

Puoli vuotta sitten, toukokuun ensimmäisenä, olin New Yorkissa. Siellä satoi vettä ja oli 10 astetta lämmintä, Suomessa oli kuulemma helle ja aurinkoista. Yhtenä iltana hyttynen pisti silmäluomeeni, ja heräsin keskellä yötä silmänympärys ja otsa kutisevana, punaisena ja turvonneena. Aamulla näytin kuin olisin saanut turpaani. Joka tapauksessa New York oli tietenkin mahtava. Hyttysepisodin lisäksi mieleen ovat jääneet etenkin iltalenkki tihkusateessa Brooklyn Bridgelle ja kämpille haetut pitsat, Doughin donitsit ja metrokerjääjien riimittely. (Toistan väitteeni outojen asioiden muistamisesta ja kaipaamisesta.)

Kolme kuukautta sitten, 1. elokuuta, palasin kahden viikon kesäloman jälkeen töihin. Duunia oli jäljellä enää kolmisen viikkoa, enkä vielä tiennyt, mitä aion sitten tehdä. Paitsi että olin irtisanonut asuntoni ja kertonut kaikille kysyjille kuitenkin, että Suomeen en ainakaan jää.

1.9. tein viimeistä karsintaa Berliiniin mukaan lähtevistä tavaroista. Halasin heipat vanhemmilleni ja lähdin vielä pariksi päiväksi sateiseen Helsinkiin. Halusin jo lähteä.

Kuukausi sitten oli jo viilentynyt Berliini. Minä taas olin vähän ihastumassa, enkä ainoastaan kaupunkiin.

Ensi marraskuusta ei ole hajuakaan, mutta en tiedä, yllätynkö paljon mistään. 

(No varmasti yllätyn, mutta sitten mietin ja tajuan, että on sitä oudompiakin asioita maailmassa tapahtunut. Esimerkiksi tämä arktisissa olosuhteissa elävä toukka, joka vuosi toisensa jälkeen kerää ravintoa kehittyäkseen perhoseksi, mutta talvi tulee aina liian aikaisin. Lukuisen yritysten ja horrostalven jälkeen, mikäli toukka on vielä elossa, muutos perhoseksi voi onnistua. Tai se, että tänään äitini kutsui minut tietokoneelle katsomaan hauskaa nettivideota.)

Sen olen kuitenkin oppinut, että elämä on yllätyksiä täynnä. It's quite random, olen sanonut viime aikoina monta kertaa.

Tämäkin marraskuu tuo varmasti yllätyksiä ja randomiutta, mutta monenlaista näin kuun alussa tiedänkin.

• Täytän tässä kuussa pyöreitä. Se ahdistaa vähän ja sitten taas ei ollenkaan. Paljon on tullut tehtyä, paljon on vielä edessä, ja se on just jees.
• Näinä marraskuun ensipäivinä muutan uuteen maahan, uuteen kaupunkiin ja uuteen huoneeseen. Siellä ensimmäisen kuukauden kotikatuni on nimeltään Rue Jeanne d'Arc. Historian- ja uskonnonopettajasiskoni muistutti Trivial Pursuit -pelin ohessa mieliin, että Jeanne d'Arc oli ranskalainen pyhimys, joka pukeutui mieheksi jossain taistelussa, näki uskonnollisia näkyjä ja poltettiin elävältä 19-vuotiaana. En googlannut, koska ei kaikkea aina tarvitse.
• Aloitan uudessa työssä. Se jännittää aika paljon, ja hyvä niin.
• 25. marraskuuta Gilmoren tyttöjen uudet jaksot julkaistaan Netflixissä.

Antaa tulla, marraskuu.

Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

Puhelimeni Google Keep -sovellus on täynnä listoja. Kiinnostavia kirjoja, vanhoja kauppalistoja, reissusuunnitelmia ja päiväagendoja. Lista intialaisista suosikkicurryistani. 

Viimeisinä päivinäni Berliinissä kokosin sinne myös listaa, jonka otsikoin "asioita, joita tulen ja en tule kaipaamaan Berliinistä". Lisäsin siihen asioita liikennevaloissa odotellessani, iltaisin juuri ennen nukahtamista ja juodessani kaakaota taas yhdessä mukavassa kahvilassa. Lista ei silti ole kovin pitkä. Eikä se varmaan pidä edes yhtään paikkaansa, koska olen huomannut, että ihmismieli muistaa ja kaipaa joskus hassuja asioita.

Parhaillaan istun Riian lentokentällä odottamassa lentoa Helsinkiin. Viikon päästä lähden seuraavaan maahan ja uuteen kaupunkiin, mutta ennen sitä aion halia uutta siskontyttöäni ja sisarusteni muita lapsia, kaivaa lämpimämpiä vaatteita varastosta, istua vanhempieni ruokapöydässä, lukea isän Suomen Kuvalehtiä ja äidin Kotivinkkejä, istua kahviloissa ystävieni kanssa, katsoa ehkä Vain elämää ja kaivata vähän Berliiniä.

Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

• Ihmisten määrä, monenlaisuus ja avoimuus
• Erityisesti yksi ihminen
• Kotibileet
• Hammastahnat
• Haribon vampyyrikarkit
• Kahvilat
• Tasaisuus pyöräillessä
• Rossmanin luonnonkosmetiikka
• Edullinen vietnamilainen ruoka

Asioita, joita en tule kaipaamaan Berliinistä

• Tupakointi baareissa
• Lentokentät

Kolme miestä ja tyttö Berliinissä

Heräsin tänään kahdeksalta, avasin verhoni, ja aamuaurinko paistoi pitkästä aikaa huoneeni lautalattioille.

Tuntia aiemmin olin kuullut, että seinänaapuri-kämppikseni oli lähtenyt poikansa kanssa junalle, joka vei syyslomalaiset mummolaan. Tiesin olevani yksin asunnon tässä päässä, joten kävin rauhassa suihkussa miettimättä kylppärin varaamista ja tein aamupalaa kolistellen ihan niin paljon kuin halusin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin toinen asuintoverini oli tullut kotiin (crazyista house partyista, kuten myöhemmin kuulin) ja käynyt ikkunani ulkopuolella olevalla parvekkeella tupakalla. Heräsin silloin ääniin, käänsin kylkeä ja nukahdin heti uudelleen.

Kolmannen kämppikseni näin viimeksi torstai-iltana, kun kävimme lainaamassa kerrosta ylempänä sijaitsevasta kimppakämppästä sauvasekoittimen sosekeiton tekoa varten. Neloskerroksen asunnossa asuu myös kämppikseni tyttöystävä, jonka luona tämä viettää valtaosan öistä ja illoista.

Vähän aikaa sitten yksi kolmikosta kysyi, mitä ajattelin heidät ensi kertaa nähdessäni. Olin saapunut Berliiniin vain paria tuntia aikaisemmin (mutta ehtinyt kuitenkin jo jäädä jumiin hostellihuoneen kylppäriin). U-bahnissa valitsin vahingossa väärään suuntaan menevän linjan, joten lähetin matkalta viestin, että olen 5 minuuttia myöhässä. Muualla en ehkä olisi vaivautunut, mutta oltiinhan nyt täsmällisyydestä tunnetussa Saksassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä ja söimme leipää. Muistan ajatelleeni, että nämä tyypit ovat ihanan tavallisia.

Asunnossa kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen kokoon. Katto korkealla, valtavat huoneet ja paljon ikkunoita. Lautalattia natisi ja huonekaluja oli todella vähän. En muista, kuulinko syyn minimalistiselle sisustukselle jo ensimmäisellä käynnillä vai vasta muutettuani sisään seuraavana iltana. Vielä muutama kuukausi sitten asunnossa nimittäin asui myös yhden kämppikseni entinen tyttöystävä ja heidän yhteinen lapsensa. Erossa huonekaluista valtaosa lähti toiseen osoitteeseen, ja samalla tyhjäksi jäi myös huoneeni, jossa perheen poika aiemmin asui. Edellisestä asukkaasta huoneessa muistuttavat seinään keltaisella maalatut kuviot ja oven sisäpuolelle teipattu piirustus puoliksi kuoriutuneesta tipusta. Tavatessani pojan ensimmäistä kertaa hän totesi isälleen saksaksi: hän asuu minun huoneessani. Nyt poika nukkuu täällä vieraillessaan seinän toisella puolella.

Ulkonäöllisesti kukaan ei ehkä kuvailisi asuinpaikkaani kotoisaksi, mutta minulle tämä on Berliini-koti ja siksi jotenkin kovin rakas.

Minimalistic, scandinavian, simple, vitsailimme yhtenä päivänä. Valtavassa olohuoneessa on suuri puinen pöytä, jonka äärellä on näiden kahden kuukauden aikana syöty kaksi kertaa. Sitten on yksi Ikean kahden hengen istuttava sohva, kaunis nojatuoli ja televisio, josta katsotaan vain lastenohjelmia. Asunnon kahdesta matosta se pörröisempi ja valkoisempi on sijoitettu sohvan eteen, toinen on eteisen kuramatto.

Olohuoneessa on myös neljä kasvia, ne ovat minun projektini. Siirtelen ja kääntelen niitä parin päivän välein, nypin kuivuneet lehdet ja kastelen välillä, mutta eivät ne silti voi kovin hyvin. Tänään tuin yhden niistä varret yhteen, jotta se ainakin näyttäisi paremmalta.

Kasvin lisäksi yritin tänään pelastaa sen parhaimman kokoisen kattilan, johon yksi kämppiksistäni muutama päivä sitten poltti riisit pahasti pohjaan. Kiehautin kattilassa pari ruokalusikallista pyykinpesujauhetta ja muutaman desin vettä, sillä niin Martat neuvoivat. Ei auttanut.

Marraskuun alussa huoneeseeni muuttaa kämppisteni ystävä. Sanoessani hyvästit asuintovereilleni ja Dudenstraßen asunnolle heitän heipat myös Berliinille. Toivon, että kohtaamme jälleen, mutta nyt lähden kokeilemaan elämää ja työntekoa lännemmässä.

Luulen, että tulee vähän ikävä. Ikävä tilavuutta ja valoisuutta. Ikävä mutkattomuutta ja tuttavallisuutta. Ikävä huonekasveja ja natisevia lattioita.

Jossain vaiheessa tulee ehkä ikävä myös ainakin yhtä kämppiksistä, josta on muutamassa viikossa tullut jo melkein ystävä. Seuraavaksi aionkin painaa pauselle Everything Will Be OK -nimisen soittolistan, kävellä natisevia lattioita pitkin asunnon toiseen päähän, koputtaa ovelle ja kysellä Netflix-seuraa.

Koska tänä iltana en haluaisi miettiä sitä, kuinka kova ikävä minun tulee Berliiniä.

Ich habe eine Banane ja muita kieliknoppeja

Kuvat

En ole koskaan ollut kovin hyvä vieraissa kielissä. Tai sanotaanko, etten ole koskaan ollut sellainen, joka pystyy omaksumaan vieraita kieliä nopeasti ja poimimaan lausahduksia kuulemastaan.

Ennemminkin olen sellainen, joka kyllä teki tehtävät koulussa tunnollisesti, mutta paljoa ei silti jäänyt päähän. Tyypilliseen supisuomalaiseen tapaan olin ujo käyttämään kieliä, eikä muutaman tuhannen asukkaan kantahämäläinen pikkukunta siihen ihan hirveästi mahdollisuuksiakaan tarjonnut.

Olen kuitenkin yrittänyt: tavallisten englannin ja ruotsin lisäksi olen pakertanut saksaa (5. luokalta lukioon, hallo Marienhofin katsominen suomenkielisillä tekstityksillä), viroa (pakollinen suomen kielen opiskelijan sukukielikurssi + Erasmus-vaihto Tartossa, jossa suoritin jopa yliopistokursseja kokonaan viroksi, tosin tentit taisin kirjoittaa englanniksi), espanjaa (kaksi Helsingin yliopiston kielikeskuksen kurssia, joista ei jäänyt yhtikäs mitään päähän, vaikka - tai ehkä sen takia että - kuubalaistaustainen opettaja käytti kaikissa tilanteissa vain espanjaa) ja venäjää (siellä vaihdossa Tartossa, nuori miesopettaja oli kiinnostuneempi käymään kanssamme juhlimassa kuin varsinaisesti opettamaan; lopputentti oli suullinen, vaihdoimme jossain vaiheessa englanniksi ja sain silti A:n).

Näiden lisäksi olen toki opetellut monella kielellä kiitoksen ja hein ennen reissuja tai niiden aikana. Olen kysellyt ihmisiltä, miten heidän äidinkielellään sanotaan moi ja ole hyvä. (Tosi monta kertaa olen opettanut myös jotain suomeksi, yleensä kiitos tai kiva, enkä koskaan kirosanoja.)

Suurimman osan hetkeksi oppimastani olen unohtanut, mutta nyt ei keskitytä sen surkutteluun. Sillä jotain on tähänkin päähän tarttunut, ja niitä taitoja käytän innolla uusien ihmisten hurmaamiseen.

Saksaksi bravuurini on ehdottomasti banaanilaulu eli Ich habe eine Banane. Se menee näin: 

Ich habe eine Banane,

und die Banane ist gelb. 

Die ist unten gelb, die ist oben gelb, 

die ist unten, oben gelb, gelb, gelb.

En ole vielä tavannut saksalaista, joka tämän hienon laulun tuntisi (ja tietäkää, että olen kyllä yrittänyt), mutta palaute on pelkästään positiivista. Ich habe eine Banane on tarttuvan melodian ja upean sanomansa lisäksi siitäkin erinomainen knoppilaulu, ettei lyriikoissa ole mitään vaikeita äänteitä tai hankalasti muistettavia sanoja, jotka heti paljastaisivat todellisen kielitaitosi.

Olen käynyt Venäjällä vain kerran: Pietarissa ystäväni kanssa ollessamme 20-vuotiaita (tämä oli aikana ennen vaihtoa, joten en ollut vielä opiskellut venäjää). Ennen reissua opettelimme esimerkiksi numerot yhdestä kymmeneen (ja perillä sitten tajusimme, että hinnat liikkuvat kymmenissä ja sadoissa) sekä muita hyödyllisiä fraaseja. Käyttökelpoisimmaksi niistä osoittautui kuitenkin harasho, joka sopii melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen, vaikka ei ihan (tai yhtään) ymmärtäisikään, mitä keskustelukumppani juuri on sanonut.

Virolaisille en esittele niinkään kielitaitoani, vaan kerron usein tarinan siitä, miten tarttolaisessa vaatekaupassa ilmoitin farkkupari kädessä myyjälle, että ma tahaksin soovitada neid eli tahtoisin suositella näitä. Tarkoituksenani oli tietenkin sovittaa eli seadma housuja.

Espanjaksikin osaisin ehkä sanoa jotain hienompaakin, mutta kerran tein vaikutuksen espanjalaispoikaan toteamalla Hasta la vista. Kun kerroin, että olen oppinut lausahduksen mistäpä muualtakaan kuin kulttileffa Terminaattori 2:sta, sain kuulla yhden suosikkikäännösfaktoistani: espanjankielisessä versiossa lausahdus kuullaan nimittäin japaniksi Sayonara, baby. Toinen vaihtoehto lattaripoikien hurmaamiseen on tietenkin Offspringin Pretty fly (for a white guy) -biisistä opittu numeroiden luetteleminen yhdestä kuuteen: Un, dos, tres, cuatro, cinco, cinco, seis.

Ranskaksi kerron sen peruslitanjan tyyliin Bonjour, ça va? Je m'appelle Laura et je suis Finlandaise huuliani korostetun paljon muikistellen. Tämän toimivuudesta en ole kuitenkaan varma, sillä ranskalaiset nyt vain ovat tottuneet siihen, että kaikkihan heidän upeaa äidinkieltään ainakin vähän osaavat.

Italiaksi teen mitä hittoa -käsiliikeen eli asetan sormenpääni yhteen siten, että ne osoittavat ylös (olen vähän huomaamattani alkanut käyttää tätä ihan oikeasti muita kuunnellessani). Tai sitten luettelen erilaisia ruokasanoja kuten pizza, pasta, gelato.

Kantoninkiinaksi sanoisin haja haja ja bah baii, mutta tätä en ole vielä päässyt testaamaan.

Nyt lähden hurmaamaan saksalaisia Ich habe eine Bananella tai einen Cappuccino, bittellä, sillä taivaalla näkyy pilkahdus sinistä taivasta ensimmäistä kertaa moneen päivään. Sillä aikaa kuulisin mielelläni, millaisia vakilausahduksia teillä on eri kielillä.

Tschau!

Miten nauttia Berliinistä, vaikka on kylmää, sateista ja Netflix

Tällä viikolla on ollut aika kylmää ja sateista, ja Berliinistä nauttimisen sijaan iltaisin onkin huvittanut lähinnä istuskella kämppisten kanssa keittiössä, neuloa villasukkia ja katsoa Netflixiä.

Samalla olen sitten tuntenut huonoa omaatuntoa edellä mainitusta, sillä pitäisihän sitä nyt mennä ja tehdä, kun kerran tänne ollaan tultu ja aikaa kerrankin on. "Se, etten nauti tarpeeksi ajastani Berliinissä, tapaa aktiivisesti uusia ihmisiä ja käy ulkona" pääsi tällä viikolla jopa stressilistalleni, joka on minun ja ystäväni kehittämä lista asioista, jotka juuri sillä hetkellä aiheuttavat stressiä ja ahdistusta. Konsepti perustuu uskomukseen siitä, että ääneen sanottuna asioille tulee luultavammin tehtyä jotain.

Eikä siinä sitten auttanut muu kuin pukeutua taas kerran yhteen niistä kahdesta villapaidasta, jotka pakkasin mukaan, vetää huppu päähän ja hanskat käteen, avata sateenvarjo ja astua ulos.

Mitä Dudenstraßenin kotoisten seinien ulkopuolelta sitten löytyi?

Berliinissä vietetään vielä tämän viikonlopun ajan valofestivaali Berlin Illuminatedia, joka muuttaa monet tutut merkkirakennukset iltaisin valotaideteoksiksi. Koska tykkään valosta ja kauniista asioista, lähdin tietenkin mestoille. Pyöräilin Potsdamer Platzin kautta Branderburgin portille, josta kuljin Unter den Lindenia pitkin Berliner Domille ja tv-tornin juureen. Paras show löytyi mielestäni Hotel de Romen julkisivusta, jossa pyöri muutaman minuutin valovideoteos.

Varasin vihdoin vierailuajan valtiopäivätalon kupoliin, jossa en ole aiemmillakaan Berliinin-reissuillani käynyt. Sopiva aika löytyi vasta parin viikon päästä, joten jos olet tulossa kaupunkiin, niin kannattaa bookata ajoissa. Vierailu on ilmainen, mutta vaatii tosiaan ennakkorekisteröitymisen.

Lempikämppikseni synttärit ovat tulossa, ja lupasin neuloa lahjaksi villasukat. Yhtenä iltana lähdinkin lankaostoksille, mikä osoittautuikin pienimuotoiseksi seikkailuksi, jonka aikana päädyin esimerkiksi wilmesdorfilaiselle kadulle, jolla hyvin vähäpukeiset naiset kauppasivat palveluitaan ja autot matelivat epäilyttävän hitaasti (Berliinissä prostituutio on laillista kaikkialla, mutta yhtä julkisesti en ole siihen aiemmin törmännyt).

Löysin kyllä jotain kivaakin, sillä päädyin etsinnöissäni DIY-taivas Moduloriin. Kaksi valtavaa kerrosta kaikenlaista taide- ja askartelukamaa, bonuksena hyllyjen välissä seikkailevat taidekoululaiset, joiden päältä voi bongata viimeisimmät trendit. Rakennuksen aulassa sijaitsee kiva kahvila, jonka seinältä opin, että kivi-sakset-paperi oli alunperin itäaasialainen käsipeli etana-sammakko-käärme.

Sukkalangat hankin lopulta Karstadt-tavaratalosta, joiden valikoimaan kuuluu ainakin Schachenmayria. Kävin myös parissa lankakaupassa, mutta niiden kaikki sukkalangat olivat liukuvärjättyjä ja aika hintavia.

Olen vieraillut myös gallerioissa ja näyttelytiloissa, sillä Berliinissä on meneillään European Month of Photography. Näyttelyt ovat pääasiassa pieniä, joten olen bongannut kartalta muutaman toisiaan lähellä olevan gallerian ja yleensä vielä etsinyt jonkun kivan kahvilan alueelta.

Olen tilannut vietnamilaista, intialaista ja pitsaa. Juonut cappuccinoja ja syönyt croissanteja.

Lauantai-iltana nappasin lähikaupasta riesling-pullon kangaskassiini ja lähdin ystävälleni läpikäymään edellisten viikkojen käänteitä. Yhden viinipullon ja kahden elämän ihmettelyn jälkeen päädyimme prenzlauerbergiläiseen baariin, minkä takia olen tänään tuulettanut kaikkia päälläni olleita vaatteita ja asusteita parvekkeella ja shampoonnut hiukseni kahdesti (vaikka yleisesti pidänkin Berliiniin vapaamielisyydestä, niin sisällä tupakointi on kyllä tosi pyllystä).

Olen löytänyt kävellessäni uusia kortteleita, kuunnellut podcasteja ja peittänyt suuni huivilla toistaessani ranskankielisiä fraaseja.

Monta kertaa olen miettinyt, että kannatti lähteä.

Vielä useammin olen kuitenkin jäänyt kotiin juomaan teetä kämppisteni kanssa, neulomaan villasukkia ja katsomaan How I Met Your Motheria.

Koska on tehnyt mieli.

Ja sekin on ihan ok.

Väärässä paikassa tähän aikaan

Lilleläisessä kahvilassa tunnen olevani väärässä paikassa. Edessäni on erinomainen cappuccino, kivasti sisustetussa huoneessa on mukavan lämmin ja langaton netti toimii, mutta joku tökkii.

Kun astuin sisään, pamautin ovensuussa seisovaa ihmistä ovella selkään. Meinasin kääntyä heti takaisin, koska eihän mun näin pitänyt aloittaa. Piti sanoa bonjour ja hymyillä iloisesti. Kassalla olisin tilannut un cappuccino et a piece of gâteau, s'il vous plaît. Sen sijaan aloitin oh, I'm so sorry. Ja jatkoin: could I just get a cappuccino? Ja here, please.

Kello oli kaksi ja kaikki muut kahvilassa söivät lounasta. Minut ohjattiin istumaan korkealle tuolille paikkaan, josta näki koko ravintolan. Olin king of the valley, eikä se tuntunut hyvältä.

Kaupunki on tosi kaunis (Instagramiin kirjoitin la ville de Lille est belle ja olin vähän ylpeä, että osasin muodostaa niin hienon lauseen). Oli aika harmaata, mutta rakennusten koristeet ja kiekurat kiinnittivät huomion. Kaikkialla on ranskalaisia parvekkeita, ja flanderilaisuudesta muistuttavat punatiilirivit. Mukulakivikadut ovat kapeita ja niiden yli kulkee viirejä, valonauhoja ja sähköjohtoja. Houkuttelevia ravintoloita, kahviloita, boulangerioita ja patisserioita on paljon.

Minä harhailin ympäriinsä ja kävelin saman risteyksen ja samojen ravintolan terassilla istuvien ihmisten ja yhden koiran ohi kolme kertaa.

Ihmiset poskipusuttelevat, ja se tekee minut iloiseksi, vaikka itse en ole koskaan oikein oppinut, että kuinka monta kertaa ja mistä poskesta alkaen. Ranskis joskus kertoi, kuinka poskipusu tekee suhteesta nopeasti läheisemmän tuntuisen, enkä yhtään epäile. Tykkään etenkin siitä, kun miehet pussaavat poskelle tavatessaan. Tykkään muutenkin miesbestiksistä ja siitä, kun miehet ovat huolissaan ystävistään tai suhteestaan heihin. Olen myös oppinut, että miesbestikseys on jotain erikoista ja minulle vähän mystistä, enkä ole kovin hyvä neuvomaan miesbestishuolissa.

Mutta ei mun pitänyt kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä, vaan siitä, miten jossain tuntee olevansa kotonaan ja jossain taas ei.

Saapuessani Hongkongiin hymyilin koko bussimatkan lentokentältä kaupunkiin. Ei mulla alkuun ollut ystäviä, kotia tai suosikkiravintoloita, mutta uusien tapojen ja ympäristön oppiminen tuntui luontevalta ja sopivan jännittävältä.

Sama Berliinissä, missä olen alusta asti tuntenut kuuluvani joukkoon. On totta kai koti, jonne on turvallista palata. On pyörä, jota ajaessa voi tuhistella väärään suuntaan ajaville turisteille. Mutta sen lisäksi on ravintolat ja kahvilat, joissa voi melkein aina tilata paikallisella kielellä, sekä suunnan kysyjät, joita pystyy auttamaan edes vähän. On ihmisiä, jotka hymyilevät, eivätkä hekään aina puhu sujuvaa saksaa.

Lillen-reissulla pysähdyin pariksi päiväksi myös Brysselissä, joka olikin oletettua ja muistettua kivempi. Lokakuussa turistimassat olivat pienempiä kuin edellisellä käynnilläni elokuussa. Nyt mukana ei ollut myöskään autoa, joten kaupungista poistuminen kävi ihan helposti eikä sisältänyt lukuisia suljettuja teitä ja lopulta kävelytieltä koukkaamista.

Parin päivän aikana ehti nähdä muutakin kuin EU-rakennukset, kävelykatukeskustan ja Atomiumin. Kävin Magritte-museossa ja ihastelin Botaniquen hienoa rakennusta ja brutaaleja patsaita. Kävelin Ixellesissä (tai Elsenessä, kuten äidinkielenään hollantia puhuva belgialaistuttuni aluetta suositteli), joka on tunnettu kauniista puistoistaan, trendikkäistä kahviloistaan ja afrikkalaistaustaisesta väestöstään.

Kaduilla kuului iloinen sekamelska kieliä, kahviloiden terasseilla istui ihmisiä vaikka oli 10 astetta lämmintä, markkinakojuja löytyi joka toiselta aukiolta ja ranskalaisjonoja niiltä muilta. Valitsemassani ranskispaikassa työntekijä otti minun tilaukseni ranskaksi, mutta puhui takanani tuleville englantia. Lauantaina paistoi aurinko, ja kaikki kaupungit nyt vain ovat aika paljon parempia auringolla kuin ilman.

Mikä Lillessä sitten mätti?

Olin kaupungissa työhaastattelun takia, joten ehkä se oli hermostus. Tai se, että Ranska tuntuu vähän huijaukselta yksin koettuna. Se, että kaikki polttavat tupakkaa, mikä saa pääni särkemään. Se, että ymmärrän kyllä jotain tekstejä, mutta puhetta en käytännössä yhtään. Se, että en koko päivän aikana kuullut mitään muuta kieltä kuin ranskaa.

Minulla on kyllä paljon teorioita, mutta en minä oikeasti tiedä, miksi joku paikka tuntuu hyvältä ja toinen taas ei. Siksi olen päättänyt yrittää ennen kuin tuomitsen.

Lillekin lämpeni päivän aikana.

Kun olin istunut juomassa cappuccinoani jo tovin ja lounastajat olivat lähteneet, huomasin, että kahvilan toisessa päässä istui yksin parrakas ikäiseni mies. Hänkin oli tilannut vain kahvin ja luki jotain ipadiltaan. Välillä vilkaisimme toisiamme ja hymyilimme varovasti.

Lähtiessä suustani tuli jo merci ja au revoir.

Neljä ensimmäistä kuvaa Lillestä, loput Brysselistä.