Mitä olen oppinut Gilmoren tytöiltä?

Warner Bros

Gilmoren tytöt on paras tv-sarja ikinä. Best ever. Eva eva.

Ensimmäisillä katsomiskerroilla GG oli paras ehkä siksi, että samastuin aikuistuvaan Roryyn. Vuosina 2000-2007 me - minä ja Rory - pänttäsimme kokeisiin, kirjoitimme ekoja lehtiartikkeleita, ihastuimme, uppouduimme kirjoihin, pääsimme yliopistoon, epäonnistuimme, matkustelimme ja yritimme taas.

Sittemmin Gilmoren tytöistä on tullut lohtusarja, johon palaan aina, kun haluan jotain tuttua, turvallista ja takuuviihdyttävää. Osaan skipata kulloinkin liian läheltä liippaavat jaksot ja valita fiilikseen sopivan tuotantokauden. Todellinen Comfort Serie.

Marraskuussa Gilmoren tytöt saa vihdoin kauan huhuttua jatkoa, kun Netflix pamauttaa palveluun neljä uutta jaksoa. Gilmore Girls: A Year in the Life seuraa Gilmoren naisten - Emilyn, Lorelain ja Roryn - elämää kahdeksan vuotta sarjan päättymisen jälkeen. Pidän peukkuja sille, että Rory on nähnyt ja kokenut paljon maailmaa, Lorelai ja Luke ovat Stars Hollow'n voimapari, Kirk viettää päivänsä koti-isänä ja Emily on ystävystynyt kotiapulaisensa kanssa.

Minisarjan julkaisuun on tänään tasan kolme kuukautta. Merkkipäivän kunniaksi kokosin listan: satunnainen määrä asioita, jotka olen oppinut katsomalla Gilmoren tyttöjä.

1. Cul-de-sac taivutetaan culs-de-sac (senkin opin, mitä sanayhdistelmä tarkoittaa). Sittemmin olen oppinut myös, että kirjaimellisesti cul-de-sac tarkoittaa laukun pyllyä (tämän tosin opin ranskikselta).

2. Christiane Amanpour on bad ass journalisti.

3. Jos päätyy istumaan lavalle hame päällä, kannattaa pitää polvet yhdessä. Aina.

4. AWOL lausutaan eiwooll.

5.

6. Leffaeväät on hyvä idea sovittaa elokuvaan, etenkin jos edessä on ruokaa vilisevä elokuva (kuten Jali ja suklaatehdas, Marie Antoinette tai Pieni suklaapuoti).

7. Miten tulla toimeen ärsyttävien ihmisten kanssa: voi joko löytää sisäisen zeninsä (kuten Luke, kun Taylor käy hermoille) tai huvittua (kuten Lorelai Emilyn esittäessä tiukkoja mielipiteitään).

8. Erosta yli pääseminen edellyttää rypemistä.

+ Tajusin juuri, että olen oppinut Gilmoren tytöistä myös sen, miten isketään silmää. Kiitti siitä.

Oot kiva

Oot kiva oli ehkä tylsin ja tyhjin kohteliaisuus, joita rippileirin lopussa kirjoitettiin niihin kiertäviin lappuihin, joihin ensin merkattiin oma nimi ja sen jälkeen ihan jokaisen piti kirjoittaa paperin omistajasta jotain positiivista.

Silloin kiva tarkoitti sitä, ettei ole muuta sanottavaa. Sen ajan perushymiö. Kaksoispiste ja sulku kiinni.

15-vuotiaana kuulin mieluummin olevani söpö, hauska tai tosi hyvä Trivial Pursuitissa, mutta nykyään olla kiva on ehkä suurin tavoitteeni.

Välillä toivon olevani rohkea. Sellainen, joka menee aika täysillä mukaan kaikkeen, eikä pysähdy murehtimaan. Sosiaalinen tyyppi, joka puhuu, jos sanottavaa on, ja menee toisten luo, jos kaipaa seuraa.

Toisinaan haluan olla viisas ja nokkela. Osata aina vastata, kun kysytään. Ehdottaa luovia ratkaisuja ja yhdistellä asioita yllättävällä tavalla. Tuntea historiaa ja maailmanpolitiikkaa ja keskustella sujuvasti päivän uutisista.

Monesti yritän olla positiivinen. Muistan todella hyvin kaksi kertaa, jolloin minua on kuvailtu positiiviseksi. Sarajevossa tanskalainen blondi poika sanoi, että olen positiivisin ihminen, jonka hän on koskaan tavannut. Toinen kerta oli, kun lähdin ensimmäisestä aikuisten työpaikastani, ja työkaverini sanoi, että tulee ikävä, koska levitän aina positiivista fiilistä toimistoon. Useammin minun on annettu ymmärtää, että positiivisuudessani on parannettavaa, ja ne kerrat vasta muistankin.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin olla kiva.

Kiva pitää sisällään niin paljon hyvää: kiva ihminen on mukava ja ystävällinen, saa toisen tuntemaan olonsa hyväksi. Tosi tärkeitä asioita.

Ainakaan kiva ihminen ei ole ilkeä. Inhoan ilkeyttä.

Pari päivää sitten sain vähän yllättävältä taholta kuulla olevani kiva, ja se lämmitti sisältä. Luulenkin, että kivat ihmiset myös levittävät lämpöä ja kehuvat toisia, jos kehuttavaa on.

Taidan yrittää.

Vuoden koskettavin valokuvanäyttely

Kun olen isosiskoni luona yökylässä, menevät aamut yleensä näin: Herään asunnossa ensimmäisenä ja loikoilen vierashuoneen patjalla, kunnes 4-vuotias kummityttöni pian hipsii ovelleni mursuriepu kainalossaan ja leveä virne kasvoillaan. Luemme sängyssä loikoillen monesti yhden kirjan, leikimme kutitusleikkiä (ei saa kutittaa, kutita, ei saa kutittaa, kutita jne.) ja otamme joskus selfien tai pari. Kun alkaa riittää tai jomman kumman pitää päästä pissalle, siirrymme alakertaan. Telkkariin Nick Jr., ja sillä aikaa kun lapsi huutaa sohvalla vastauksia Doran tai Umizoomin kysymyksiin, teen itselleni runsaan aamupalaleivän ja levitän suurelle ruokapöydälle Hesarin. Normaalissa elämässäni en ollenkaan kaipaa paperisia sanomalehtiä (tai aamupalaleipiä), mutta onhan se vapaapäivisin aika luksusta.

Ja on paperilehdessä sekin hyvä juttu, että välillä sitä silmäilee uutisia, joita otsikon perusteella ei välttämättä klikkaisi. Tänä aamuna katse pysähtyi näyttelyuutisiin ja bongasi sieltä ilouutisen: World Press Photo on taas kaupungissa.

World Press Photo on siis - kuten nimi sanoo - kansainvälinen lehtikuvakilpailu, jonka järjestää samanniminen organisaatio. Parhaat lehtikuvat valitaan joka vuosi, ja noin puolen vuoden ajan niistä koottu näyttely kiertää ympäri maailmaa. (Nykyaikaisissa lehtikuvissa hienoa on kaiken muun lisäksi se, että ne on ovat nollia ja ykkösiä ja siksi helposti tulostettavissa. Niinpä näyttely voidaan järjestää useammassa kaupungissa samaan aikaan.)

Viime vuoden näyttelyn näin Lontoon Southbank Centressä. Lisäksi olen ihaillut parhaita lehtikuvia kaksi kertaa Prahassa ja ainakin kerran aiemminkin Helsingissä. Näyttely on aina ilmainen, monesti aika nopeasti kierrettävissä - ja joka kerta vaikuttava.

Tänään suuntasinkin siis heti keskustaan ehdittyäni Sanomataloon, jonka ala-aulaan näyttely on sijoitettu. Enkä joutunut taaskaan pettymään!

Erityisbonusplussa lyhyistä kuvauksista, jotka on hyvin kirjoitettu, kertovat kiinnostavia faktoja ja jättävät fiiliksen tulkinnan kuvan katsojalle.

Koska kaikki kuvat on oikeasti julkaistu erilaisissa lehdissä tai muissa julkaisuissa, ovat monet teemoista hyvin ajankohtaisia. Tänä vuonna mukana on paljon kuvia pakolaisista. Muutkin vuoden suuret tapahtumat ja katastrofit ovat yleensä edustettuina: viime vuodelta esimerkiksi Nepalin maanjäristys sekä poliisin ja rotuvähemmistöjen yhteenotot Yhdysvalloissa.

Kuten uutiset tai maailma noin yleensäkin, osa kuvista on aika rankkoja. Lapsia tai raskaana olevia ei kannatakaan välttämättä valita kulttuurikavereiksi, jos ei ole varmasti valmis antamaan hyviä vastauksia ja lohduttavaa olkapäätä.

Todistin nimittäin tänään äidin ja noin 8-vuotiaan pojan näyttelykäyntiä, kun satuin kaksikon kanssa yhtä aikaa Nepalin maanjäristyksestä kertovan kuvasarjan eteen. Poika kyseli ensin yleisiä: mitä tässä on tapahtunut, mikä on maanjäristys, sortuivatko kaikki talot? Sitten nuori näyttelykävijä bongasi yhdestä kuvasta likaisen ja verisen ruumiin, joka lojui raunioissa, ja esitti surullisena kysymyksen, johon varmaan itsekin tiesi vastauksen: äiti, mikä tuo on?

Muutama vuosi sitten taas houkuttelin näyttelyyn siskoni, joka juuri oli saanut kuulla odottavansa esikoistaan. Vähän aikaa kierrettyämme huomasin, kuinka siskoni pyyhki silmäkulmiaan yhden kuvasarjan edessä. Kuvissa raskaana oleva nainen hävisi hiljalleen kamppailun syöpää vastaan, ja synnytti samalla terveen lapsen maailmaan. Viimeisessä kuvassa oli vain tyhjä sairaalasänky.

Kuvat sanovat enemmän kuin... kyllähän te tiedätte.

Menkää siis Sanomataloon (tai vähintään nettiin) 8. syyskuuta mennessä (mutta jemmatkaa nenäliina taskuun).

Lähiajan suunnitelmia

Lähiaikoina tulee tapahtumaan:

• töiden loppuminen 
• asunnon luovutus ja tavaroiden vieminen varastoon

Eli työttömyys ja kodittomuus. Ihan ok.

Oli lopulta aika helppoa tietää, mitä en halua: en halua ottaa vastaan toista sijaisuutta nykyisessä työpaikassani enkä halua enää jäädä nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. En halua jäädä ainakaan aluksi Suomeen enkä muihin Pohjoismaihin.

Mutta mitä sitten? Töiden ja vuokrasopimuksen loppumiseen on pari viikkoa, mutta en oikeasti yhtään tiedä, mitä aion. Unelmien eteen on tehtävä töitä, ymmärrän sen, mutta mitä jos ei tiedä, mikä se unelma on? Tai jos niitä on niin monta, ettei osaa päättää, mitä kohti pitäisi pyrkiä?

Nyt kelpaisi joku merkki tai johdatus. En nähnyt edes perseidejä, vaikka olen tuijotellut taivaalle pari viime yötä.

Maaginen vaellus

Ai miksi maaginen?

No esimerkiksi siksi, että puoli tuntia lähdön jälkeen istuimme aurinkoisella kalliolla ja murehdimme lähinnä siitä, että ehdimmekö syödä tarpeeksi mustikoita ja minkä rungon taakse kannattaa mennä puskapissalle.

Tai siksi, että sen jälkeen, kun ensimmäiseksi ajattelemamme yöpaikka ei tuntunutkaan hyvältä ja seuraavankin vaihtoehdon jälkeen teki mieli vielä jatkaa matkaa, löytyi juuri oikeaan aikaan kauniin järven rannalta rauhallinen nuotiopaikka.

Siksi, että ruisleipä sulatejuustolla ja meetvurstilla maistui maastossa taivaalliselta.

Vaellus oli jotain, minkä tiesin haluavani kesälomaani mahduttaa. Aloinkin jo talvella lämmitellä ystävääni, jonka kanssa olen tehnyt ensimmäisen pitkän vaellukseni: 12-vuotiaina vaelsimme viikon ajan Saariselällä kantaen mukanamme kaiken, mitä nyt viikon aikana erämaassa voi tarvita (emme siis olleet kaksistaan, ensimmäisen viikon erämaavaelluksen ilman aikuisia tein "vasta" 16-vuotiaana).

Tällä kertaa aikataulut ja kissanhoitoapu sallivat vain yhden yön reissun, joten kartoitimme Etelä-Suomen vaellusmaastoja. Kohteeksi valikoitui lopulta Repoveden kansallispuisto Kouvolan pohjoispuolella ja siellä 26 kilometrin pituinen Kaakkurinkierros.

Ja mikä 26 kilometriä se olikaan! Maisemat eivät aina olleet mahtavia ja metsä oli joskus liian tiheää, mutta säännöllisesti päästimme spontaaneja ihasteluja tai kehuja sekä ympäristöstä, elämästä että onnellisuudesta johtuen.

Voi hitsi kuinka siistiä! Olen niin onnellinen, että tultiin!
Ihanan raikasta ilmaa. Katso nyt noita puupartojakin.
Vähänkö oltiin fiksuja, kun tajuttiin hakea Hesestä majoa hampurilaisten väliin. 
Tää on ehkä hienoin lasta, jonka olen koskaan tehnyt.
Onneksi päätettiin tehdä myös lettuja.
Kuinka mahtavaa, että sä tykkäät hakata puita ja mä tykkään sytyttää nuotion.
Jee, että jaksettiin kerätä illalla mustikoita niin paljon, että niitä riittää myös aamupuuroon.

Kuten huomaa, niin joo, ruoka ja siitä puhuminen ovat aika tärkeä osa retkeilyä. Illaksi olimmekin varanneet leiriinsaapumisomppujen lisäksi nuotiolla valmistetut kasvishampurilaiset (kaksi kummallekin) sekä lättyjä suklaalla ja mustikoilla (ainakin neljä lättyä per retkeilijä).

Kun olimme saaneet normaalit leirivalmistelut tehtyä ja ruuat syötyä, alkoikin ilta hämärtyä. Siirryimme vielä telttaan pelaamaan pari erää korttia, kunnes kömmimme makuupusseihimme. Unta odottaessani ehdin hetken miettiä kirvesmurhaajia ja karhuja, mutta onneksi väsytti niin paljon, että nukahdin pian.

Aamuneljän puskareissulla oli pakko hiippailla myös rantaan katselemaan pinkkiä auringonnousua. Oli niin hiljaista ja tyyntä!

Aamulla heräsin lähenevään ja loittonevaan ääneen: kaak-kaak-kaak. Olimme jo illalla bonganneet läheisellä luodolla tököttävän linnun (kaakkuri vai lokki?), joka päivän kirkastuessa aloitti äänekkään kierroksen leirimme ympäristössä. Ei auttanut kuin herätä ja kömpiä oranssista teltastamme aurinkoiseen aamuun.

Illalla poimittuja mustikoita riitti vielä aamupuuroonkin, jolla potkaisimme toisen vaelluspäivän liikkeelle. Oheen vielä ruisleipää metvurstilla ja sulatejuustolla, jotka nyt vain kuuluvat vaellukseen, vaikka niitä en muuten leipäni päälle laittaisikaan. Ruisleipä oli lyhyen reissun luksusta, pidemmällä retkellä sen korvaisi näkkäri.

Ensimmäisen päivän reitti kulki pääosin melko metsäisessä ja tasaisessa maastossa, vaikka muutamasta kohtaa avautuikin upea maisema järville. Toinen vaelluspäivä vei meidät onneksi vähän vaihtelevampaan maastoon ja asetti eteen pari ylämäkeäkin.

Reitin parhaat maisemat avautuivat Katajavuoren huipulta. Katajavuori sisältyy myös suosittuun viiden kilometrin päiväretkikierrokseen, joten kovin rauhallisesta spotista ei ainakaan aurinkoisena kesätorstaina ollut kyse. Sama koski Lapinsalmen riippusiltaa, jota olin ennakkoon odottanut. Lopulta halusimme vain mahdollisimman nopeasti pois paikalta päiväretkeläisten tieltä.

Ketunlossin eli käsivoimin toimivan lautan saimme onneksi hinata keskenämme kumpaankin suuntaan. Hyvää käsitreeniä.

Lounaspaikaksi etsimme suhteellisen rauhallista ja kaunista paikkaa, jossa pääsisi myös uimaan. Sellainen löytyi Talaksen tulipaikalta, jossa uskaltauduimme pussipastan ja leipien jälkeen pulahtamaan rannassa väijyvistä kaloista huolimatta.

Viimeiset kilometrit käytimme seuraavan reissun suunnitteluun. UKK, karhunkierros, Repovesi ja valtaosa kantahämäläisistä metsistä on nyt käyty, seuraavaksi suuntaamme ehkä Kolille.

Lomalla oli ihanaa

Kuten puoli Suomea, palasin maanantaina töihin. Kesälomani kesti vain kaksi viikkoa, mutta tuntui hyvällä tavalla paljon pidemmältä. Ihan hullua, että olen ollut sen jälkeen viikon töissä.

Loman alussa kävin melkein nelivuotiaan kummityttöni kanssa Känkkäränkkä-teatterissa. Jännitettiin, että sataako, ja kun yleensä puhelias lapsi oli aamulla hiljainen, tajusin kysyä, että jännittääkö myös teatteriin meno. Joku kuulemma jännitti, mutta ei oikein tiennyt, että mikä. Siinä oltiin känkkäränkän ytimessä.

Vietin kuusi päivää Berliinissä pyöräillen kaikkialle ja pysähtyen rentoihin kahviloihin, joiden vesikannuissa oli aina minttua. Katsoin auringonlaskuja, join inkiväärijuomia ja vaihdoin kuulumisia viimeisen kahdeksan vuoden ajalta. Tapasin argentiinalaisen pojan, joka sanoi aina Fineland eikä Finland, skotlantilaisen lääkäriopiskelijan, joka ei syö mitään vihreätä, ranskalaisen tytön, joka muutti kesäksi Kööpenhaminaan kierrettyään ensin yksin maailman, ja kanadalais-kiinalaisen insinöörin, jonka mielestä Hongkongista puhuminen ei ollut ollenkaan mälsää.

Turistipäivä Tampereella alkoi aamupalalla ja jatkui Vapriikissa, josta kipusimme Pyynikin näkötornille jonottamaan munkkeja aggressiivisten ampiaisten kanssa. Joimme viiniä Laukontorin ravintolalaivassa ja katselimme maisemia Moro Sky Barista.

Vaellus Repoveden kansallispuistossa oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin. Puoli tuntia autolta lähdön jälkeen istuin ystäväni ja luotettavan retkiseuralaiseni kanssa upealla aurinkoisella kalliolla ja huolehdin ainoastaan siitä, kuinka kauas pitää mennä puskapissalle, jotta olen jonkinlaisessa suojassa, ja ehtiikö kahden päivän ja 26 km:n aikana millään syödä tarpeeksi mustikoita.

Palaan tähän vielä, sillä oli oikeasti niin siistiä.

Juhlin 4-vuotiasta kummityttöäni mökillä. Sankari toivoi kahvipöytään jo kuukausia sitten autokakkua, mutta melkein kukaan ei uskonut, että valinta pitää. Mieli ei vaihtunut, vaikka viikko ennen synttäreitä tyttö kuiskasikin mummulleen, että voisiko kakkuun lisätä jotain kimaltavaa.

Loman viimeisen yön vietin mökillä äitini kanssa. Välillä satoi ja ukkosti, mutta saunomisen ajaksi tyyntyi. Vesi oli lämpimämpää kuin koko kesänä. Jälkkäriksi grillasimme suklaabanaania, jonka päälle ripottelimme keräämiämme vadelmia. Pelasimme Alfapetiä, Oregonia ja Catan korttipeliä.

Aikamoinen loma.