Image Slider

Päivä etuoikeutetun elämästä

27.9.2016

Terveisiä valoisasta kahvilasta, jossa kahvi maksaa vähän liian paljon, mutta wifi toimii ja musiikissa ei ole lyriikoita. Istun täällä yksin omppuni kanssa, olen istunut jo pari tuntia. Meitä tällaisia on Berliinissä paljon: Tilaamme yhden kahvin tai kakkupalan, ja sitten istumme tuntikausia näppäilemässä. Emme puhu kenellekään, paitsi silloin, kun pitää käydä vessassa, jolloin pyydämme toisiamme katsomaan tavaroidemme perään.

Vieressäni tosin istuu porukka vaihtareita, joista ainakin kolme on Suomesta. Yritän esittää, etten ymmärrä, kun he keskenään puhuessaan aina vaihtavat suomeen, mutta mietin, että tunnistavatkohan he korkeat poskipääni, tummanvaalean tukkani ja Marimekon pussukkani. Itse yleensä tunnistan.


Tulin tänne, koska aamupäivän tehokkaiksi suunniteltujen kirjoitustuntien aikana sain kotona tehtyä muun muassa seuraavaa:

  • Pesin kaksi koneellista pyykkiä, ja vasta toista koneellista kuivumaan asetellessani tajusin, että unohdin pestä lähes kaikki alusvaatteeni.
  • Ripustin kämppisteni avustuksella huoneeni ikkunaan verhot, sillä tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, ettei yksi heistä uskalla iltaisin käydä tupakalla ikkunani edessä olevalla parvekkeella. (Varsinkaan sen jälkeen, kun eilen vaihdoin vaatteita juuri kun hän astui parvekkeelle.)
  • Join aamiaisen jälkeistä teetä parvekkeella, koska suomalaisena koen velvollisuudekseni nauttia tästä yli 20 asteen aurinkoisesta säästä niin kauan kuin sitä kestää. Samalla surin kuivuuteen kuolleita kasveja ja suunnittelin, voisiko parvekkeen ainoat hengissä selvinneet yksilöt siirtää pöydällä olevasta astiasta kaiteen laatikoihin, jolloin ne näkyisivät ikkunastani.
  • Otin taas kerran tällaisia kuvia, sillä korkeat huoneet, valkoiset seinät ja valtavat ikkunat jaksavat hurmata. Ylempi on kodinhoitohuoneesta (!!), alempi omasta huoneestani.
  • Vastasin viestiin, jota välttelin eilisillasta, sillä en ollut varma, oliko se treffikutsu. En tiedä vieläkään, mutta tajusin, että mitä väliä sillä muka on.

Kahvilassa ollessani olen sen sijaan esimerkiksi käyttänyt ainakin vartin Instagram-kuvan valitsemiseen ja käsittelyyn, kirjoittanut puoli tuntia tätä blogitekstiä ja salakuunnellut niitä viereisen pöydän suomalaisia.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta.

Oikeammalta vaikuttaisi se, että istuisin helsinkiläisessä yksiössä ja hakisin hulluna töitä. Tai ehkä pitäisi reissata Aasiassa tai Latinalaisessa Amerikassa, seikkailla ja heittää moikat velvollisuuksille. Mutta onko sallittua, että asun yhdessä lempikaupungeistani ja istun kahviloissa keskellä päivää, vaikka en varsinaisesti olekaan lomalla?

Puhuin mietteistäni tutulleni, joka on aikalailla samassa tilanteessa. Meidän eromme on se, että sinä taidat pitää työnteosta, totesi hän, jota ei ollenkaan häiritse nukkua puolille päiville ja ottaa rennosti.

Ja tottahan se on: minä pidän työnteosta. Huomenna nähdään, onnistunko vakuuttamaan muutkin siitä, sillä heti aamusta luvassa on puolentoista tunnin työhaastattelu.

Synttäriviikko

25.9.2016
Luulen, etten tule koskaan unohtamaan nykyisen asuntoni langattoman netin salasanaa.

Salasana on 16 numeroa pitkä ja muodostuu kahdesta päivämäärästä, joista ensimmäinen on kämppikseni syntymäpäivä, toinen hänen poikansa. Kummankin merkkipäiviä vietettiin tällä viikolla, mutta se ei ole se syy, miksi salasanan muistan.

Oikea, tärkeä ja rakas syy on sen sijaan se, että tällä viikolla juhlittiin syntymäpäivien lisäksi myös syntymää, kun minusta keskiviikkona tuli kolmannen ihanuuden täti.


Juhlaputki jatkui viikonloppuna, kun osallistuin pariin Meetup-tapaamiseen kohdatakseni uusia ihmisiä.

Jos Meetup ei ole tuttu, niin kyse on siis nettisivustosta/sovelluksesta, jonka tarkoituksena on tuoda ihmisiä yhteen oikeassa elämässä. Kuka tahansa voi perustaa eri paikkakunnille ryhmiä ja järjestää meetuppeja eli tapaamisia. Berliinissä ollessani olen viettänyt sunnuntaita puistossa, jossa thainaiset valmistavat ja kauppaavat kesäviikonloppuisin thaimaalaista ruokaa. Olen viettänyt iltaa baarissa kymmenien muiden hiljattain Berliiniin muuttaneiden kanssa ja katsonut auringonlaskua kattoterassilla.

Toisin sanoen olen tavannut uusia ihmisiä. Vastannut taas niihin peruskysymyksiin. Antanut puhelinnumeroita (joillekin saksalaisen, joillekin Whatsappissa käyttämäni suomalaisen) ja lisännyt Facebook-kontakteja. Poistunut paikalta, kun enää ei kysytä muuta kuin yhteystietoja.

Kavereiden saaminen on kovaa työtä, totesimme äsken kämppikseni kanssa keittiössä.

Kävin viikonloppuna myös Berliini-ajan ensimmäisen saksankielisen keskusteluni. Availin pyöräni lukkoa libanolilaisen pikaruokapaikan (Libanon Falafel, Flughafenstraße 66, U Boddinstraße) ulkopuolella, kun eräs elämää nähnyt mies tuli juttusille ja halusi tietää mielipiteeni paikan ruuasta. Ich weiß nicht, weil es mein erstes Mal ist.

Kävimme läpi myös perusasiat, kuten mistä olen, mitä teen Berliinissä ja kuinka kauan olen täällä ollut. Ich komme aus Finnland / arbeite (no melkein, koska en keksinyt miten sanotaan, että etsin töitä) / drei Wochen.

Loppuun vielä kieltäytyminen kahvittelukutsusta ja hyvästelyt. Nein, danke. Tschüss!

Kolme asiaa, jotka ovat niin Berliiniä

22.9.2016
Pari vuotta sitten puhuttiin, että Helsinki on uusi Berliini. Sillä tarkoitettiin kai kaikenlaisia kaupunginosatapahtumia, käyttämättömien tilojen hyödyntämistä, elävää kaupunkikulttuuria, kahviloita, fillareita ja hipstereitä.

Näihin kaikkiin törmää Berliinissä jatkuvasti.

Tässä parin viikon sisään olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota pariin muuhunkin asiaan, jotka ovat niin Berliiniä.


Muistatteko K-ryhmän plussapallomainokset muutaman vuoden takaa? Aina kun näen pingispöydän (tai kuulen jonkun puhuvan table tenniksen sijaan ping pongista), en voi välttyä kuulemasta päässäni plop plop plop.

Nämä pari viikkoa Berliinissä ovatkin olleet yhtä plop plop plopia, sillä pingispöytiä on täällä kaikenlaisissa tiloissa ja väleissä, joihin sellaisen nyt saa tungettua. Puistoissa, kirkkojen pihoilla, autoilta suljetuilla kadunpätkillä, baareissa, leikkipuistoissa - you name it, they put pingispöytä in it.

Lähes käsistä lähteneestä pingispöytätilanteesta käsityksen antaa yllä oleva kuvakaappaus Ping Pong Mapista, joka nimensä mukaisesti osoittaa, mihin pallojen kanssa kannattaa suunnata. Kartan mukaan reilun sadan metrin etäisyydellä asunnostamme löytyy ainakin seitsemän pelipaikkaa. Koko Helsinkiin julkisia pingispaikkoja on merkitty kahdeksan.

Pingiksen peluu on tehty niin käteväksi ja houkuttelevaksi, että melkein jo huhuilin kämppiksistäni peliseuraa. Ehkä ihan hyvä, etten kuitenkaan vielä tehnyt sitä, sillä muistan kyllä, miten Hongkongissa aloitetut pingistreenit päättyivät suunnilleen joka toinen kerta ärsytykseen, turhautumiseen ja itkuun postitalon väliterassin ankealla leikkipaikalla. Parin kuukauden yrityksen jälkeen mailat ja pallot piilotettiin huoneen pimeimpään nurkkaan odottamaan sitä, että lapsena opetettu toteamus "ei pelissä tarvii itkeä" viimein menisi perille.


Jos luulit, että valokuva-automaatit ovat japanilaisten erikoisjuttu, niin luulit väärin, sillä ilmeisesti nämä ovat jotenkin myös kovin berliiniläinen ilmiö. Tosin hipsterikaupungissa ei tietenkään tehdä kuvissa mitään söpöjä käsimerkkejä, vaan näytetään mustavalkoisissa kuvissa (neljän sarja, kaksi euroa) vakavilta, viileiltä ja kauniilta.

Valokuva-automaatteja ei ole ripoteltu ihan yhtä tiheään kuin pingispöytiä, mutta ainakin Kreuzbergin kulmilla näihin on vaikea olla törmäämättä. Suurin mahdollisuus kohtaamiseen on pimeällä, jolloin Photoautomat-kyltit loistavat muuten himmeästi valaistussa kaupungissa. Etsimisessä auttaa myös tämä vähän-sinne-päin-kartta.

Muutenkin tässä maassa, josta joidenkin tutkimusten mukaan tulevat maailman parhaat insinöörit (toiset sanovat, että Suomestapa), tykätään kaikenlaisista kaduille ja talojen seiniin sijoitetuista automaateista, joista saa ainakin postimerkkejä, lasten leluja, piilolinssejä, purkkapalloja ja hammasharjoja.



Tämä ei tietenkään tullut minkäänlaisena yllätyksenä, mutta Berliinin seinämaalaukset pysäyttävät silti. Pari kertaa ihan kirjaimellisesti, kun olen turistimaisesti kävellyt suoraan pyöräilijän eteen tai stopannut yllättäen keskelle jalkakäytävää kaivamaan puhelinta esiin. Muutaman kerran olen myös tehnyt tiukkoja käännöksiä pyörälläni, kun on sittenkin pitänyt saada kuva jo ohitetusta seinästä. Sori siitä.

Koska Berliini on täynnä websuunnittelijoita ja kulttuuriväkeä, joilla on enemmän aikaa kuin rahaa, niin seinämaalaustenkin bongailuun on kehitetty monenlaisia karttoja, joista ainakin tämä vaikuttaa ihan hyvältä.

Joten hei kaupunkisuunnitteluviranomaiset, nämä kolme vinkkiä käyttöön, niin saadaan Helsingistäkin entistä berliinimpi. Seinämaalausten suhteen mennään jo kovaa vauhtia, joten kyllä se siitä.

Entä mitä sä teet Berliinissä?

16.9.2016

Käytkö sä täällä usein, aloitti mies, jonka kanssa istahdin samaan lounaspöytään vietnamilaisen ravintolan terassilla. Moni saattaisi tuomita aloituksen kuluneeksi klassikoksi, mutta minut se yllätti sen verran, että pyysin tarkennusta: ai tässä ravintolassa vai Berliinissä?

Eniten olen viime aikoina vastannut (ja kysynyt) kuitenkin näihin kysymyksiin:

Mitä sä teet Berliinissä? Kauan olet ollut täällä? Kuinka pitkäksi aikaa aiot jäädä?

Vastaukseni on, että haen Berliinistä töitä. Mielellään viestinnän tai markkinoinnin parista, ja hakiessani teen joitakin projekteja freelancerina Suomeen. Tulin pari viikkoa sitten, ja jos töiden saamisessa onnistaa, niin tarkoitus olisi jäädä pidemmäksikin aikaa, vaikka vuodeksi tai pariksi.

Jos kysyjää kiinnostaa, niin kerron, että tulin tänne myös siksi, että halusin jotain muuta, uutta ja erilaista. Uusia ihmisiä, uusia paikkoja, uusia haasteita.


Tulin siksi, että torstai-iltana voisin kotimatkalla pysähtyä kuuntelemaan upeaa katusoittajaa (iso suositus Berangerille) kymmenien muiden ohikulkijoiden kanssa, joilla ei lämpimässä illassa ollut minnekään kiirettä. Minulla ei ollut kiirettä siksi, että iltasuunnitelmani olivat menneet uusiksi, koska tuttuni amerikkalaiset vieraat halusivat ostaa lederhosenit.

Päivällä minulla oli ollut puhelinhaastattelu työpaikkaan, joka joka toinen hetki tuntuu hyvältä ja joka toinen taas epäilyttää. Haastattelun jälkeen löysin keittiöstä kaksi kämppistäni, joiden kanssa juttelimme graduista, kasvisruuasta, asuntojen puulämmityksestä ja Väli-Amerikasta. Toisen kanssa suunnittelimme, millaisia kasveja istuttaisimme parvekkeelle, jos asuisimme täällä pidempään.

Auringonlaskun näin Tempelhofin entisen lentokentän kiitoradalla, joka on 2 904 metriä pitkä.


Sieltä poljin parin kilometrin päähän Markthalle Neuniin, jonka viirien ja valonauhojen alla vietettiin jokatorstaista katuruokatapahtumaa. Söin brasilialaisen tapioca-pannarin vegaanitäytteellä, DJ soitti, enkä ostanut olutta, sillä lasillinen maksoi kolme euroa.

Ja kotimatkalla jäin siis kuuntelemaan katusoittajaa (ja aika paljon myös katselemaan, koska tumma parta ja ystävällinen hymy). Oli täysikuu, ja mietin, että Hongkongissa juhlitaan keskisyksyn juhlaa ja syödään kuukakkuja.

Mutta minäpä olen Berliinissä.

Kaupungissa, jossa olen hiljalleen saamassa tuttuja, jotka kysyvät muutakin. Onko totta, että suomalaisissa mobiililiittymissä ei ole nettikattoa? Miten haastattelusi meni? Millaista ruokamarkkinoilla oli?

Parasta on, kun joku kysyy:

Mitä suunnitelmia sulla on illalle? Haluaisitko tehdä jotain yhdessä?

Siihen vastasin, että ei mitään ja joo.

Ruusukvartsin ja seesteisyyden värinen vuosi

15.9.2016
Viime joulukuussa jaoin Facebook-sivullani videon, jossa esitellään Pantonen vuoden 2016 värit ruusukvartsi ja seesteisyys. Videolla herkät värit lainehtivat taustalla ja ilmassa leijailee kaikenlaisia ihania sanoja, kuten balance, calming ja wellness. Välillä ilmassa leijailee myös vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen, ja yksi kohta verestää Nokia - Connecting People -muistoja.

Kirjoitin videon yhteyteen looking forward to 2016.


Oikeasti pelotti, koska tuleva vuosi tuntui ihan joltain muulta kuin rauhoittavalta ja tasapainoiselta. Suunnittelin joulun lomareissua, mutta sitä pidemmälle oli vaikea ajatella. Tiesin, että tulossa oli muutoksia ja vaikeitakin päätöksiä, jotka oli tehtävä ihan itse.

Mutta olihan se kiva ajatus, että vuonna 2016 keskittyisin ruusukvartsin ja seesteisyyden värisiin teemoihin.

Eilen sitten selailin puhelimesta viime aikoina ottamiani kuvia ja tajusin, että ei tämä vuosi nyt ihan pieleen ole mennyt.


Pari päivää sitten kävin iltajätskillä Holzmarktissa (iso kesäsuositus sekä paikalle että konseptille) ja lähdin liikenteeseen Herculeen sijaan poikkeuksellisesti kävellen. Kotimatkalla olin kulkuvälinevalinnastani todella kiitollinen, sillä kävellen nyt vain on kaikkein helpointa pysähtyä tuijottelemaan vaaleanpunertavaa taivasta ja räpsimään taiteellisia kuvia.


Sunnuntainen auringonlasku naapurissani Tempelhofin entisellä lentokentällä oli lämmin, vilkas - ja Pantonen värinen.


Berliinissä ei ole yli viikkoon oikeastaan näkynyt pilviä, mutta kun pilviä on, näyttävät ne ruusukvartseilta seesteisyyden värisellä taivaalla.


Näilläkin kuvilla on nyt merkitys.


Lisäksi muistin äsken, että pakkasin Suomesta mukaan tämän kortin, vaikka en edes sitä matkalaukkuun sujauttaessani oikein tajunnut miksi. Olen ostanut kortin vähintään puoli vuotta sitten tarkoituksenani sutata yli syntymä ja yllättää kortilla ystäväni, jonka kanssa meillä on ollut tapana bongata ja lähetellä mitä huikeimpia heppakortteja. Kului aikaa ja ystäväni synttäritkin menivät, mutta niin vaan kortti jäi itselleni.

Sattumaako? Tuskin.

Kun minä pyörän ostin

13.9.2016

Neljäntenä päivänä ostin pyörän.

Ihastuin tasaisessa ja laajalle levittäytyneessä Berliinissä pyöräilyyn heinäkuun lomareissulla, joten parin päivän kävelyn ja muutaman hikisen U- ja S-bahn-matkan jälkeen olikin jo aika hypätä taas konkelin selkään.

Uuden pyöräni nimi on Hercules Barcelona, mikä kuulostaa vähän homolta, mutta sehän sopii Berliiniin. Hercules on pilkullinen, siinä on käsijarrut, dynamolamppu ja toistaiseksi tuntematon määrä vaihteita.


Herculeen hankinta eteni näin: Vietin aamun googlaillen kaupungin parhaita käytettyjen pyörien myymälöitä ja suunnitellen, missä järjestyksessä niitä on järkevintä kiertää. Sitten mainitsin pyöränmetsästyksestä kämppikselleni, jonka kanssa kurkottelimme pian avonaisesta keittiön ikkunasta ja yritimme nähdä pyöräkauppaa, jollaisen hän muisti kadullamme nähneensä. Puolen tunnin päästä kävelin liikkeeseen, sain eteeni kolme vaihtoehtoa ja ostin sen kolmannen.

Vaikka kiikarissa olikin käytetty pyörä eikä mikään valtava rahallinen panostus (90 euroa), halusin kuitenkin löytää kulkupelin, joka tuntuu ja näyttää hyvältä.

Pyöräkaupan mukava mies möi Herculeen minulle näillä puheilla:
  • rullaa hienosti
  • toimivat valot (oli itsekin vähän yllättynyt)
  • hieno ja erikoinen väritys (asuintaloni eteen on tosin parkkeerattu toinenkin Hercules samalla värityksellä)
  • ja klassikko: muualta et kyllä saa näin hyvää tällä hinnalla.
Sitten hän kertoi pari vitsiä Suomessa pyöräilemisestä (Miten siellä muka voi pyöräillä, eikö siellä ole aina lunta? ja Ei kai Helsingissä varasteta pyöriä, eihän siellä ole edes ihmisiä.) ja kehui vähän (koska olet niin kiva, niin saat lukon kaupan päälle). Minä kävin testiajolla eli vaihdoin vaihteita ja jarrutin pari kertaa.

Kun mies vielä lupasi, että voin kaikissa ongelmissa tulla hänen luoksensa, ja kirjoitti mukaan kuitin, jossa on lupaus takaisinostosta, oli kauppa sillä sinetöity. (Ensimmäisen lupauksen lunastinkin heti seuraavana iltana, kun en osannut vääntää lamppua itse päälle.)

Siten minusta tuli Hercules Barcelonan uusi omistaja.


Muutamassa päivässä olemme ehtineet jo kokea kaikenlaista.

Lauantai-iltana kävin tapaamassa tuttujani Admiralbrückella noin 10 minuutin pyörämatkan päässä kotoani. Lähtiessäni kotiin (muiden jatkaessa klubille) kuvittelin muistavani reitin ilman kartan vilkaisua. Noin 40 minuutin pyöräilyn jälkeen olin takaisin pisteessä, josta kotimatkani aloitin. Kaikkiaan matka kotiovelle kestikin vajaan tunnin, kun onnistuin valitsemaan kiertoreitin vielä uudelleenkin. Ei tosin edes harmittanut, koska puolen yön aikaankin lämpötila oli reilusti yli 20 asteen, terassit täynnä ihmisiä ja autotiet sopivan tyhjiä.

Olen pyöräillyt myös puistoon syömään thairuokaa ja tapaamaan muita uusia berliiniläisiä. Polkiessani Alexanderplatzille jouduin keskelle työmaata, jossa kaikki muut pyöräilijät tuntuivat tietävän, minne ovat menossa. Museosaarella viittilöin vähän väliä kädelläni merkiksi siitä, että aion nyt pysähtyä ja ottaa kuvan.

Olen rohkaistunut ottamaan paikkani ajoväylällä ja löydän yleensä oikean paikan risteyksessä. Hiljalleen olen oppinut myös bongaamaan aidat, tolpat ja sopivat kolot, johon pyörän voi lukita.

Kerran kohtasin ylämäen, väänsin vaihteita väärään suuntaan ja jouduin taluttamaan, mutta sekin oli ihan kivaa, sillä kuten myyjä lupasi:

Hercules Barcelona rullaa hienosti.

24 ensimmäistä tuntia Berliinissä

7.9.2016

Saavuin Berliiniin sunnuntaina iltapäivällä, joten julkaistessani tämän olen ollut yhdessä maailman parhaassa kaupungissa jo reilut kolme vuorokautta. Koska 24 tuntia on kuitenkin todettu ainakin kahdeksan kauden arvoiseksi ja jännitystä sisältäväksi aikaperiodiksi, keskityn kuitenkin nyt vain siihen, mitä 24 ensimmäisen Berliinissä viettämäni tunnin aikana tapahtui.
  • Jäin jumiin hostellihuoneeni kylppäriin, jonka oven kahva oli poistettu sisäpuolelta (minkä tietenkin huomasin vasta, kun yritin poistua tilasta). Onneksi yksi huonetoverini, jonka jokseenkin kiusallisesta ensitapaamisesta huolimatta opin sittemmin tuntemaan mukavana amerikkalaisena nimeltä Ross, tuli pian paikalle ja kuuli huhuiluni oven ja lattian välisestä raosta, enkä joutunut viettämään ensimmäistä Berliini-iltaani lukittuna kylpyhuoneeseen. (Jos saisin valita, niin kylppäri olisi kuitenkin ehkä yksi parhaista huoneista jäädä jumiin. Kärkisijasta taistelee myös keittiö, josta saa veden lisäksi myös ruokaa. Pissata voisi vaikka lavuaariin.)
  • Löysin kodin seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi Kreuzbergista juuri niin kauniista berliiniläisasunnosta kuin etukäteen haaveilinkin. Valtavien ikkunoiden ja vaaleiden lautalattioiden lisäksi sain kolme sympaattisen (ja normaalin - kämppismarkkinoilla se on tärkeää!) oloista kämppistä. Huoneessa oli valmiina jopa kaksi huonekasvia - super! Kämppishaastatteluni oli sellainen, että istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä, söimme erikoisen makeaa kurkkua ja mautonta juustoa, ja kun tuli hiljaista, niin totesimme, että tämä on vähän awkward.
    Uuden kotikatuni nimi on muuten Dudenstraße eli Dude-katu, mikä vähän hihitytti, koska jaan asuntoni kolmen nuorehkon miehen (eli duden) kanssa. Tosin googlasin, että oikeasti katu on saanut nimensä kielimies Konrad Dudenin mukaan, mutta pidän ehkä silti kiinni dude-tarinasta.
  • Söin ilmaisen aamiaisen, koska kivat ihmiset on kivoja.
  • Osasin neuvoa turkkilaiselle nuorukaiselle tien, tai siis junalinjan, Osloer Straßelle. Oslo-vitsi meni vähän ohi, mutta sain kertoa, että Suomi on Euroopassa ja Siperia taas Venäjällä.
  • Juttelin useammalle vieraalle ihmiselle kuin edeltäneen kahden viikon aikana Suomessa.
  • Pesin hiukseni lavuaarissa, koska hostellin suihkusta tuli vain kylmää vettä ja se lukkokin toimi vielä vähän huonosti.
  • Tajusin, että olen pakannut mukaan neljä paria villasukkia, mutta vain yhdet sandaalit. Sääennuste näyttää yli 25 asteen lämpötiloja niin pitkälle kuin ennustetta riittää.
Mulla on sellainen fiilis, että kaikesta huolimatta tästä tulee hyvä.

Kohtasin kerran ihmisen (ja toisenkin)

5.9.2016
Parin viime päivän kohtaamiset ovat taas muistuttaneet, miksi kannattaa lähteä ulos ja maailmalle, olla avoin ja vastata kun moikataan.


Kööpenhaminan lentokentällä viereeni istui amerikkalainen 27-vuotias Brandon, joka odotteli omaa lentoaan Brysseliin. Brysseliin siksi, että mies oli saanut työpaikan Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä ja oli nyt osallistumassa viikon perehdytyskurssille. Kurssin jälkeen suuntana olisi missio jossakin, ehkä Etelä-Sudanissa, jos Brandonin toive täyttyy.

Viimeisen reilun vuoden hän oli asunut Tanskassa, koska rakastui muutama vuosi aiemmin tanskalaiseen tyttöön. Tyttö jäi, ja nyt oli aika sanoa moikat myös Tanskalle, jolle mies antoi arvioksi blääh. Laimeaan arvioon vaikuttivat ehkä se, että tanskan lausuminen oli kuulemma niin vaikeaa, että parhaiten tuli ymmärretyksi mumisemalla, ja että vuoden aikana hän sai yhden todellisen ystävän, joka sattui olemaan syyrialainen mies.

Puhuimme Brandonin kanssa suurten ja pienten maiden eroista. Esimerkiksi siitä, kun hänen (käsittääkseni entinen) tyttöystävänsä aina välillä toi kotiin tanskalaisen suunnittelijan tuotoksen, joka a) oli tarpeeton, b) oli vähän liian kallis, c) eikä edes kovin hieno, mutta koska se on tanskalaista designia. (Ja mä tavallaan ymmärsin, koska olen kokenut Marimekon, muumit ja Huhtamäen Hongkongissa.)

Menimme myös vähän diipeiksi, kuten minulle tuntemattomien kanssa jotenkin aika helposti käy. Nyt sivusimme aihetta "mun läheiset ei aina tajua ulkomaille muuttoa". Brandonin sisko oli sitä mieltä, että veljen olisi parasta vain pysyä kotona, koska muu on liian hankalaa. Sama sisko luuli Tanskan olevan Kanadassa.



Toinen kohtaaminen sijoittui koleaan ja sateiseen Helsinkiin, jonne Hongkong saapui blondin brasilialaisen hymyilevissä kasvoissa ja oudoissa tervehdyksissä iltana ennen omaa lähtöäni.

Reilu kuukausi sitten nuoren brassin antoisasti palkattu mutta epämotivoiva ja liikaa aikaa vievä työ kansainvälisen pankin Hongkongin konttorissa vaihtui aikaan, hengittämiseen ja ajatteluun. Kiinassa mies hyppäsi Trans-Mongolian junaan, ja saapui Venäjän seikkailujen jälkeen siis lauantaina iltapäivällä Helsinkiin bussilla, johon oli noin seitsemän tuntia aiemmin astunut Pietarissa. Samalla tuli korkattua 50. maa tämän 27-vuotiaan listalta.

Seuraavien päivien suunnitelma on värittää kartalta myös Viro, Latvia ja Liettua, ja sitten ottaa suunta äkkiä eteläiseen Eurooppaan ennen kuin kesä karkaa sieltäkin. Jossain vaiheessa edessä on pidempi aika Italiassa, sillä rinkassa kulkee dokumenttipino, joka todistaa hänen isänpuoleisen sukunsa tulevan alkujaan Italiasta. Tämä oikeuttaa saamaan saapasmaan kansalaisuuden ja aukaisee eurooppalaiset työmahdollisuudet.


Kolmas kohtaaminen tapahtui Friedrichshainilaisella (todellakin katsoin Googlesta, että miten kaupunginosan nimi kirjoitetaan) kadulla, jota takanani kävellyt poika kiristi rinnalle, osoitti kenkiäni ja jutteli jotain saksaksi. Halusi vain sanoa, että on kateellinen sandaaleistani, koska puki itse jalkaansa tukevat tennarit sadetta luvanneen sääennusteen takia. Sillä hetkellä aurinko paistoi ja oli noin 22 astetta lämmintä. Sitten kävimme upean keskustelun:

Minä: Olen Suomesta, joten yli 20 astetta todellakin tarkoittaa sandaalikelejä.
Hän: Vittusaatana.

Nuori saksalainen oli hiljattain asunut töiden takia kuukauden Savonlinnassa (I think it's somewhere east, hän totesi). Nyt suunnitteilla oli uusi reissu itäiseen Suomeen, sillä sieltä löytyvät nykyään miehen parhaat ystävät.

▽ ▽ ▽

Näiden lisäksi olen tavannut viimeisen 30 tunnin sisällä mm.:

Amerikkalaisen Rossin, joka suunnittelee työkseen t-paitojen kuvituksia, mutta haluaisi ehkä kirjailijaksi, ja on tällä hetkellä aikalisällä tyttöystävänsä kanssa miettiäkseen, mitä todella haluaa.

Turkkilaisen pojan, joka haluaa opettajaksi yliopistoon, mutta ei tällä hetkellä puhu juuri niin saksaa kuin englantiakaan.

Amerikkalais-australialaisen pariskunnan, joka aikoo hypätä laskuvarjohypyn, kunhan heillä on työt, vakiintuneempi elämäntyyli ja rahaa.

Kolme 28-vuotiasta saksalaista, joihin tulen seuraavan parin kuukauden aikana tutustumaan toivottavasti paremmin. Nyt tiedän sen, että yhdellä heistä on lapsi ja takanaan tuore ero ja toinen menetti Costa Ricassa työskennellessään uskon kehitysavun toimivuuteen.