Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

Puhelimeni Google Keep -sovellus on täynnä listoja. Kiinnostavia kirjoja, vanhoja kauppalistoja, reissusuunnitelmia ja päiväagendoja. Lista intialaisista suosikkicurryistani. 

Viimeisinä päivinäni Berliinissä kokosin sinne myös listaa, jonka otsikoin "asioita, joita tulen ja en tule kaipaamaan Berliinistä". Lisäsin siihen asioita liikennevaloissa odotellessani, iltaisin juuri ennen nukahtamista ja juodessani kaakaota taas yhdessä mukavassa kahvilassa. Lista ei silti ole kovin pitkä. Eikä se varmaan pidä edes yhtään paikkaansa, koska olen huomannut, että ihmismieli muistaa ja kaipaa joskus hassuja asioita.

Parhaillaan istun Riian lentokentällä odottamassa lentoa Helsinkiin. Viikon päästä lähden seuraavaan maahan ja uuteen kaupunkiin, mutta ennen sitä aion halia uutta siskontyttöäni ja sisarusteni muita lapsia, kaivaa lämpimämpiä vaatteita varastosta, istua vanhempieni ruokapöydässä, lukea isän Suomen Kuvalehtiä ja äidin Kotivinkkejä, istua kahviloissa ystävieni kanssa, katsoa ehkä Vain elämää ja kaivata vähän Berliiniä.

Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

• Ihmisten määrä, monenlaisuus ja avoimuus
• Erityisesti yksi ihminen
• Kotibileet
• Hammastahnat
• Haribon vampyyrikarkit
• Kahvilat
• Tasaisuus pyöräillessä
• Rossmanin luonnonkosmetiikka
• Edullinen vietnamilainen ruoka

Asioita, joita en tule kaipaamaan Berliinistä

• Tupakointi baareissa
• Lentokentät

Kolme miestä ja tyttö Berliinissä

Heräsin tänään kahdeksalta, avasin verhoni, ja aamuaurinko paistoi pitkästä aikaa huoneeni lautalattioille.

Tuntia aiemmin olin kuullut, että seinänaapuri-kämppikseni oli lähtenyt poikansa kanssa junalle, joka vei syyslomalaiset mummolaan. Tiesin olevani yksin asunnon tässä päässä, joten kävin rauhassa suihkussa miettimättä kylppärin varaamista ja tein aamupalaa kolistellen ihan niin paljon kuin halusin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin toinen asuintoverini oli tullut kotiin (crazyista house partyista, kuten myöhemmin kuulin) ja käynyt ikkunani ulkopuolella olevalla parvekkeella tupakalla. Heräsin silloin ääniin, käänsin kylkeä ja nukahdin heti uudelleen.

Kolmannen kämppikseni näin viimeksi torstai-iltana, kun kävimme lainaamassa kerrosta ylempänä sijaitsevasta kimppakämppästä sauvasekoittimen sosekeiton tekoa varten. Neloskerroksen asunnossa asuu myös kämppikseni tyttöystävä, jonka luona tämä viettää valtaosan öistä ja illoista.

Vähän aikaa sitten yksi kolmikosta kysyi, mitä ajattelin heidät ensi kertaa nähdessäni. Olin saapunut Berliiniin vain paria tuntia aikaisemmin (mutta ehtinyt kuitenkin jo jäädä jumiin hostellihuoneen kylppäriin). U-bahnissa valitsin vahingossa väärään suuntaan menevän linjan, joten lähetin matkalta viestin, että olen 5 minuuttia myöhässä. Muualla en ehkä olisi vaivautunut, mutta oltiinhan nyt täsmällisyydestä tunnetussa Saksassa.

Istuimme keittiön pöydän ääressä, joimme vettä ja söimme leipää. Muistan ajatelleeni, että nämä tyypit ovat ihanan tavallisia.

Asunnossa kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen kokoon. Katto korkealla, valtavat huoneet ja paljon ikkunoita. Lautalattia natisi ja huonekaluja oli todella vähän. En muista, kuulinko syyn minimalistiselle sisustukselle jo ensimmäisellä käynnillä vai vasta muutettuani sisään seuraavana iltana. Vielä muutama kuukausi sitten asunnossa nimittäin asui myös yhden kämppikseni entinen tyttöystävä ja heidän yhteinen lapsensa. Erossa huonekaluista valtaosa lähti toiseen osoitteeseen, ja samalla tyhjäksi jäi myös huoneeni, jossa perheen poika aiemmin asui. Edellisestä asukkaasta huoneessa muistuttavat seinään keltaisella maalatut kuviot ja oven sisäpuolelle teipattu piirustus puoliksi kuoriutuneesta tipusta. Tavatessani pojan ensimmäistä kertaa hän totesi isälleen saksaksi: hän asuu minun huoneessani. Nyt poika nukkuu täällä vieraillessaan seinän toisella puolella.

Ulkonäöllisesti kukaan ei ehkä kuvailisi asuinpaikkaani kotoisaksi, mutta minulle tämä on Berliini-koti ja siksi jotenkin kovin rakas.

Minimalistic, scandinavian, simple, vitsailimme yhtenä päivänä. Valtavassa olohuoneessa on suuri puinen pöytä, jonka äärellä on näiden kahden kuukauden aikana syöty kaksi kertaa. Sitten on yksi Ikean kahden hengen istuttava sohva, kaunis nojatuoli ja televisio, josta katsotaan vain lastenohjelmia. Asunnon kahdesta matosta se pörröisempi ja valkoisempi on sijoitettu sohvan eteen, toinen on eteisen kuramatto.

Olohuoneessa on myös neljä kasvia, ne ovat minun projektini. Siirtelen ja kääntelen niitä parin päivän välein, nypin kuivuneet lehdet ja kastelen välillä, mutta eivät ne silti voi kovin hyvin. Tänään tuin yhden niistä varret yhteen, jotta se ainakin näyttäisi paremmalta.

Kasvin lisäksi yritin tänään pelastaa sen parhaimman kokoisen kattilan, johon yksi kämppiksistäni muutama päivä sitten poltti riisit pahasti pohjaan. Kiehautin kattilassa pari ruokalusikallista pyykinpesujauhetta ja muutaman desin vettä, sillä niin Martat neuvoivat. Ei auttanut.

Marraskuun alussa huoneeseeni muuttaa kämppisteni ystävä. Sanoessani hyvästit asuintovereilleni ja Dudenstraßen asunnolle heitän heipat myös Berliinille. Toivon, että kohtaamme jälleen, mutta nyt lähden kokeilemaan elämää ja työntekoa lännemmässä.

Luulen, että tulee vähän ikävä. Ikävä tilavuutta ja valoisuutta. Ikävä mutkattomuutta ja tuttavallisuutta. Ikävä huonekasveja ja natisevia lattioita.

Jossain vaiheessa tulee ehkä ikävä myös ainakin yhtä kämppiksistä, josta on muutamassa viikossa tullut jo melkein ystävä. Seuraavaksi aionkin painaa pauselle Everything Will Be OK -nimisen soittolistan, kävellä natisevia lattioita pitkin asunnon toiseen päähän, koputtaa ovelle ja kysellä Netflix-seuraa.

Koska tänä iltana en haluaisi miettiä sitä, kuinka kova ikävä minun tulee Berliiniä.

Ich habe eine Banane ja muita kieliknoppeja

Kuvat

En ole koskaan ollut kovin hyvä vieraissa kielissä. Tai sanotaanko, etten ole koskaan ollut sellainen, joka pystyy omaksumaan vieraita kieliä nopeasti ja poimimaan lausahduksia kuulemastaan.

Ennemminkin olen sellainen, joka kyllä teki tehtävät koulussa tunnollisesti, mutta paljoa ei silti jäänyt päähän. Tyypilliseen supisuomalaiseen tapaan olin ujo käyttämään kieliä, eikä muutaman tuhannen asukkaan kantahämäläinen pikkukunta siihen ihan hirveästi mahdollisuuksiakaan tarjonnut.

Olen kuitenkin yrittänyt: tavallisten englannin ja ruotsin lisäksi olen pakertanut saksaa (5. luokalta lukioon, hallo Marienhofin katsominen suomenkielisillä tekstityksillä), viroa (pakollinen suomen kielen opiskelijan sukukielikurssi + Erasmus-vaihto Tartossa, jossa suoritin jopa yliopistokursseja kokonaan viroksi, tosin tentit taisin kirjoittaa englanniksi), espanjaa (kaksi Helsingin yliopiston kielikeskuksen kurssia, joista ei jäänyt yhtikäs mitään päähän, vaikka - tai ehkä sen takia että - kuubalaistaustainen opettaja käytti kaikissa tilanteissa vain espanjaa) ja venäjää (siellä vaihdossa Tartossa, nuori miesopettaja oli kiinnostuneempi käymään kanssamme juhlimassa kuin varsinaisesti opettamaan; lopputentti oli suullinen, vaihdoimme jossain vaiheessa englanniksi ja sain silti A:n).

Näiden lisäksi olen toki opetellut monella kielellä kiitoksen ja hein ennen reissuja tai niiden aikana. Olen kysellyt ihmisiltä, miten heidän äidinkielellään sanotaan moi ja ole hyvä. (Tosi monta kertaa olen opettanut myös jotain suomeksi, yleensä kiitos tai kiva, enkä koskaan kirosanoja.)

Suurimman osan hetkeksi oppimastani olen unohtanut, mutta nyt ei keskitytä sen surkutteluun. Sillä jotain on tähänkin päähän tarttunut, ja niitä taitoja käytän innolla uusien ihmisten hurmaamiseen.

Saksaksi bravuurini on ehdottomasti banaanilaulu eli Ich habe eine Banane. Se menee näin: 

Ich habe eine Banane,

und die Banane ist gelb. 

Die ist unten gelb, die ist oben gelb, 

die ist unten, oben gelb, gelb, gelb.

En ole vielä tavannut saksalaista, joka tämän hienon laulun tuntisi (ja tietäkää, että olen kyllä yrittänyt), mutta palaute on pelkästään positiivista. Ich habe eine Banane on tarttuvan melodian ja upean sanomansa lisäksi siitäkin erinomainen knoppilaulu, ettei lyriikoissa ole mitään vaikeita äänteitä tai hankalasti muistettavia sanoja, jotka heti paljastaisivat todellisen kielitaitosi.

Olen käynyt Venäjällä vain kerran: Pietarissa ystäväni kanssa ollessamme 20-vuotiaita (tämä oli aikana ennen vaihtoa, joten en ollut vielä opiskellut venäjää). Ennen reissua opettelimme esimerkiksi numerot yhdestä kymmeneen (ja perillä sitten tajusimme, että hinnat liikkuvat kymmenissä ja sadoissa) sekä muita hyödyllisiä fraaseja. Käyttökelpoisimmaksi niistä osoittautui kuitenkin harasho, joka sopii melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen, vaikka ei ihan (tai yhtään) ymmärtäisikään, mitä keskustelukumppani juuri on sanonut.

Virolaisille en esittele niinkään kielitaitoani, vaan kerron usein tarinan siitä, miten tarttolaisessa vaatekaupassa ilmoitin farkkupari kädessä myyjälle, että ma tahaksin soovitada neid eli tahtoisin suositella näitä. Tarkoituksenani oli tietenkin sovittaa eli seadma housuja.

Espanjaksikin osaisin ehkä sanoa jotain hienompaakin, mutta kerran tein vaikutuksen espanjalaispoikaan toteamalla Hasta la vista. Kun kerroin, että olen oppinut lausahduksen mistäpä muualtakaan kuin kulttileffa Terminaattori 2:sta, sain kuulla yhden suosikkikäännösfaktoistani: espanjankielisessä versiossa lausahdus kuullaan nimittäin japaniksi Sayonara, baby. Toinen vaihtoehto lattaripoikien hurmaamiseen on tietenkin Offspringin Pretty fly (for a white guy) -biisistä opittu numeroiden luetteleminen yhdestä kuuteen: Un, dos, tres, cuatro, cinco, cinco, seis.

Ranskaksi kerron sen peruslitanjan tyyliin Bonjour, ça va? Je m'appelle Laura et je suis Finlandaise huuliani korostetun paljon muikistellen. Tämän toimivuudesta en ole kuitenkaan varma, sillä ranskalaiset nyt vain ovat tottuneet siihen, että kaikkihan heidän upeaa äidinkieltään ainakin vähän osaavat.

Italiaksi teen mitä hittoa -käsiliikeen eli asetan sormenpääni yhteen siten, että ne osoittavat ylös (olen vähän huomaamattani alkanut käyttää tätä ihan oikeasti muita kuunnellessani). Tai sitten luettelen erilaisia ruokasanoja kuten pizza, pasta, gelato.

Kantoninkiinaksi sanoisin haja haja ja bah baii, mutta tätä en ole vielä päässyt testaamaan.

Nyt lähden hurmaamaan saksalaisia Ich habe eine Bananella tai einen Cappuccino, bittellä, sillä taivaalla näkyy pilkahdus sinistä taivasta ensimmäistä kertaa moneen päivään. Sillä aikaa kuulisin mielelläni, millaisia vakilausahduksia teillä on eri kielillä.

Tschau!

Miten nauttia Berliinistä, vaikka on kylmää, sateista ja Netflix

Tällä viikolla on ollut aika kylmää ja sateista, ja Berliinistä nauttimisen sijaan iltaisin onkin huvittanut lähinnä istuskella kämppisten kanssa keittiössä, neuloa villasukkia ja katsoa Netflixiä.

Samalla olen sitten tuntenut huonoa omaatuntoa edellä mainitusta, sillä pitäisihän sitä nyt mennä ja tehdä, kun kerran tänne ollaan tultu ja aikaa kerrankin on. "Se, etten nauti tarpeeksi ajastani Berliinissä, tapaa aktiivisesti uusia ihmisiä ja käy ulkona" pääsi tällä viikolla jopa stressilistalleni, joka on minun ja ystäväni kehittämä lista asioista, jotka juuri sillä hetkellä aiheuttavat stressiä ja ahdistusta. Konsepti perustuu uskomukseen siitä, että ääneen sanottuna asioille tulee luultavammin tehtyä jotain.

Eikä siinä sitten auttanut muu kuin pukeutua taas kerran yhteen niistä kahdesta villapaidasta, jotka pakkasin mukaan, vetää huppu päähän ja hanskat käteen, avata sateenvarjo ja astua ulos.

Mitä Dudenstraßenin kotoisten seinien ulkopuolelta sitten löytyi?

Berliinissä vietetään vielä tämän viikonlopun ajan valofestivaali Berlin Illuminatedia, joka muuttaa monet tutut merkkirakennukset iltaisin valotaideteoksiksi. Koska tykkään valosta ja kauniista asioista, lähdin tietenkin mestoille. Pyöräilin Potsdamer Platzin kautta Branderburgin portille, josta kuljin Unter den Lindenia pitkin Berliner Domille ja tv-tornin juureen. Paras show löytyi mielestäni Hotel de Romen julkisivusta, jossa pyöri muutaman minuutin valovideoteos.

Varasin vihdoin vierailuajan valtiopäivätalon kupoliin, jossa en ole aiemmillakaan Berliinin-reissuillani käynyt. Sopiva aika löytyi vasta parin viikon päästä, joten jos olet tulossa kaupunkiin, niin kannattaa bookata ajoissa. Vierailu on ilmainen, mutta vaatii tosiaan ennakkorekisteröitymisen.

Lempikämppikseni synttärit ovat tulossa, ja lupasin neuloa lahjaksi villasukat. Yhtenä iltana lähdinkin lankaostoksille, mikä osoittautuikin pienimuotoiseksi seikkailuksi, jonka aikana päädyin esimerkiksi wilmesdorfilaiselle kadulle, jolla hyvin vähäpukeiset naiset kauppasivat palveluitaan ja autot matelivat epäilyttävän hitaasti (Berliinissä prostituutio on laillista kaikkialla, mutta yhtä julkisesti en ole siihen aiemmin törmännyt).

Löysin kyllä jotain kivaakin, sillä päädyin etsinnöissäni DIY-taivas Moduloriin. Kaksi valtavaa kerrosta kaikenlaista taide- ja askartelukamaa, bonuksena hyllyjen välissä seikkailevat taidekoululaiset, joiden päältä voi bongata viimeisimmät trendit. Rakennuksen aulassa sijaitsee kiva kahvila, jonka seinältä opin, että kivi-sakset-paperi oli alunperin itäaasialainen käsipeli etana-sammakko-käärme.

Sukkalangat hankin lopulta Karstadt-tavaratalosta, joiden valikoimaan kuuluu ainakin Schachenmayria. Kävin myös parissa lankakaupassa, mutta niiden kaikki sukkalangat olivat liukuvärjättyjä ja aika hintavia.

Olen vieraillut myös gallerioissa ja näyttelytiloissa, sillä Berliinissä on meneillään European Month of Photography. Näyttelyt ovat pääasiassa pieniä, joten olen bongannut kartalta muutaman toisiaan lähellä olevan gallerian ja yleensä vielä etsinyt jonkun kivan kahvilan alueelta.

Olen tilannut vietnamilaista, intialaista ja pitsaa. Juonut cappuccinoja ja syönyt croissanteja.

Lauantai-iltana nappasin lähikaupasta riesling-pullon kangaskassiini ja lähdin ystävälleni läpikäymään edellisten viikkojen käänteitä. Yhden viinipullon ja kahden elämän ihmettelyn jälkeen päädyimme prenzlauerbergiläiseen baariin, minkä takia olen tänään tuulettanut kaikkia päälläni olleita vaatteita ja asusteita parvekkeella ja shampoonnut hiukseni kahdesti (vaikka yleisesti pidänkin Berliiniin vapaamielisyydestä, niin sisällä tupakointi on kyllä tosi pyllystä).

Olen löytänyt kävellessäni uusia kortteleita, kuunnellut podcasteja ja peittänyt suuni huivilla toistaessani ranskankielisiä fraaseja.

Monta kertaa olen miettinyt, että kannatti lähteä.

Vielä useammin olen kuitenkin jäänyt kotiin juomaan teetä kämppisteni kanssa, neulomaan villasukkia ja katsomaan How I Met Your Motheria.

Koska on tehnyt mieli.

Ja sekin on ihan ok.

Väärässä paikassa tähän aikaan

Lilleläisessä kahvilassa tunnen olevani väärässä paikassa. Edessäni on erinomainen cappuccino, kivasti sisustetussa huoneessa on mukavan lämmin ja langaton netti toimii, mutta joku tökkii.

Kun astuin sisään, pamautin ovensuussa seisovaa ihmistä ovella selkään. Meinasin kääntyä heti takaisin, koska eihän mun näin pitänyt aloittaa. Piti sanoa bonjour ja hymyillä iloisesti. Kassalla olisin tilannut un cappuccino et a piece of gâteau, s'il vous plaît. Sen sijaan aloitin oh, I'm so sorry. Ja jatkoin: could I just get a cappuccino? Ja here, please.

Kello oli kaksi ja kaikki muut kahvilassa söivät lounasta. Minut ohjattiin istumaan korkealle tuolille paikkaan, josta näki koko ravintolan. Olin king of the valley, eikä se tuntunut hyvältä.

Kaupunki on tosi kaunis (Instagramiin kirjoitin la ville de Lille est belle ja olin vähän ylpeä, että osasin muodostaa niin hienon lauseen). Oli aika harmaata, mutta rakennusten koristeet ja kiekurat kiinnittivät huomion. Kaikkialla on ranskalaisia parvekkeita, ja flanderilaisuudesta muistuttavat punatiilirivit. Mukulakivikadut ovat kapeita ja niiden yli kulkee viirejä, valonauhoja ja sähköjohtoja. Houkuttelevia ravintoloita, kahviloita, boulangerioita ja patisserioita on paljon.

Minä harhailin ympäriinsä ja kävelin saman risteyksen ja samojen ravintolan terassilla istuvien ihmisten ja yhden koiran ohi kolme kertaa.

Ihmiset poskipusuttelevat, ja se tekee minut iloiseksi, vaikka itse en ole koskaan oikein oppinut, että kuinka monta kertaa ja mistä poskesta alkaen. Ranskis joskus kertoi, kuinka poskipusu tekee suhteesta nopeasti läheisemmän tuntuisen, enkä yhtään epäile. Tykkään etenkin siitä, kun miehet pussaavat poskelle tavatessaan. Tykkään muutenkin miesbestiksistä ja siitä, kun miehet ovat huolissaan ystävistään tai suhteestaan heihin. Olen myös oppinut, että miesbestikseys on jotain erikoista ja minulle vähän mystistä, enkä ole kovin hyvä neuvomaan miesbestishuolissa.

Mutta ei mun pitänyt kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä, vaan siitä, miten jossain tuntee olevansa kotonaan ja jossain taas ei.

Saapuessani Hongkongiin hymyilin koko bussimatkan lentokentältä kaupunkiin. Ei mulla alkuun ollut ystäviä, kotia tai suosikkiravintoloita, mutta uusien tapojen ja ympäristön oppiminen tuntui luontevalta ja sopivan jännittävältä.

Sama Berliinissä, missä olen alusta asti tuntenut kuuluvani joukkoon. On totta kai koti, jonne on turvallista palata. On pyörä, jota ajaessa voi tuhistella väärään suuntaan ajaville turisteille. Mutta sen lisäksi on ravintolat ja kahvilat, joissa voi melkein aina tilata paikallisella kielellä, sekä suunnan kysyjät, joita pystyy auttamaan edes vähän. On ihmisiä, jotka hymyilevät, eivätkä hekään aina puhu sujuvaa saksaa.

Lillen-reissulla pysähdyin pariksi päiväksi myös Brysselissä, joka olikin oletettua ja muistettua kivempi. Lokakuussa turistimassat olivat pienempiä kuin edellisellä käynnilläni elokuussa. Nyt mukana ei ollut myöskään autoa, joten kaupungista poistuminen kävi ihan helposti eikä sisältänyt lukuisia suljettuja teitä ja lopulta kävelytieltä koukkaamista.

Parin päivän aikana ehti nähdä muutakin kuin EU-rakennukset, kävelykatukeskustan ja Atomiumin. Kävin Magritte-museossa ja ihastelin Botaniquen hienoa rakennusta ja brutaaleja patsaita. Kävelin Ixellesissä (tai Elsenessä, kuten äidinkielenään hollantia puhuva belgialaistuttuni aluetta suositteli), joka on tunnettu kauniista puistoistaan, trendikkäistä kahviloistaan ja afrikkalaistaustaisesta väestöstään.

Kaduilla kuului iloinen sekamelska kieliä, kahviloiden terasseilla istui ihmisiä vaikka oli 10 astetta lämmintä, markkinakojuja löytyi joka toiselta aukiolta ja ranskalaisjonoja niiltä muilta. Valitsemassani ranskispaikassa työntekijä otti minun tilaukseni ranskaksi, mutta puhui takanani tuleville englantia. Lauantaina paistoi aurinko, ja kaikki kaupungit nyt vain ovat aika paljon parempia auringolla kuin ilman.

Mikä Lillessä sitten mätti?

Olin kaupungissa työhaastattelun takia, joten ehkä se oli hermostus. Tai se, että Ranska tuntuu vähän huijaukselta yksin koettuna. Se, että kaikki polttavat tupakkaa, mikä saa pääni särkemään. Se, että ymmärrän kyllä jotain tekstejä, mutta puhetta en käytännössä yhtään. Se, että en koko päivän aikana kuullut mitään muuta kieltä kuin ranskaa.

Minulla on kyllä paljon teorioita, mutta en minä oikeasti tiedä, miksi joku paikka tuntuu hyvältä ja toinen taas ei. Siksi olen päättänyt yrittää ennen kuin tuomitsen.

Lillekin lämpeni päivän aikana.

Kun olin istunut juomassa cappuccinoani jo tovin ja lounastajat olivat lähteneet, huomasin, että kahvilan toisessa päässä istui yksin parrakas ikäiseni mies. Hänkin oli tilannut vain kahvin ja luki jotain ipadiltaan. Välillä vilkaisimme toisiamme ja hymyilimme varovasti.

Lähtiessä suustani tuli jo merci ja au revoir.

Neljä ensimmäistä kuvaa Lillestä, loput Brysselistä.

10 huomiota ensimmäisen Berliini-kuukauden kunniaksi

Hups, niin vain vierähti ensimmäinen kuukausi Berliinissä.

Alku oli vauhdikas, mutta sittemmin elämä on täälläkin tasaantunut. En vieläkään rohkene sanoa asuvani täällä, mutta arkisten asioiden hoitaminen tuntuu ihan luontevalta. Olen ostanut pyörän, käynyt hammaslääkärissä, soittanut puhelimella, neuvonut turisteja ja sen sellaista.

Kuluneen kuukauden kunniaksi:

10 huomiota (ja viisi kuvaa) Berliinistä

1. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin. En ole oikeastaan ajatellut, onko tämä tapana Suomessa, mutta ilmeisesti ei ainakaan yhtä yleisesti, sillä kiinnitin asiaan heti ensimmäisinä päivinä huomiota. Eikä tämä ole mikään flirttijuttu, sillä hymyjä irtoaa kaikenikäisiltä ja -näköisiltä. Muutaman kerran olen miettinyt pyöräillessäni jotain ihan muuta ja virnistellyt mietteilleni, ja kun sitten olen sattunut vilkaisemaan vastaantulijaa silmiin, väläyttää tämä kasvoilleen leveän hymyn.

2. Jätteiden lajittelu otetaan täälläkin vakavasti, mutta suomalaiseen systeemiin tottuneelle kummastusta herättää se, että muovit ja metallit lajitellaan samaan keltakansiseen astiaan. Myös paperit ja pahvit viedään samaan roskikseen, vaikka Suomessahan ollaan näiden erottelussa jotenkin tosi tarkkoja.

3. Englannilla pärjää kyllä, vaikka palvelu onkin usein parempaa saksaksi. Paitsi jos joutuu asioimaan virastossa tai kämppiksen 7-vuotiaan pojan kanssa, jolloin olisi hyvä osata muutakin kuin Ich habe eine Banane und die Banane ist gelb.

4. Ruokakauppoja on todella paljon, ja niiden välillä on selviä eroja niin hinnoissa kuin valikoimissakin. Yksi asia kauppoja kuitenkin yhdistää lähes poikkeuksetta: myyjien nimikyltissä lukee nimen edessä Herr tai Frau.

5. Vaikka ruokaostokset pakataan sitä mukaa kuin myyjä niitä ehtii piippailla (muistattehan Lidlin tulon Suomeen ja sen pakkaustilan pöyristyttävän puuttumisen), niin maksaminen viekin sitten ikuisuuden. Vaihtoehtoina on joko käsittämätön korttileikki (siihen sisältyvät usein sekä lukulaite, jota näppäilevät niin asiakas kuin myyjäkin, että kuitin allekirjoittaminen) tai yksi- ja kaksisenttisten huolellinen laskeminen (tai kaataminen myyjän laskettavaksi).

6. Tämä liittyy enemmän minuun kuin Berliiniin, mutta luen välillä artikkelin die mielessäni vahingossa niin kuin se olisi englantia. Die Tomaten kääntyy siten tarkoittamaan Kuolkaa, tomaatit!

7. Koirat saavat liikkua kaupungillakin usein ilman hihnaa (joskin tähän on ilmeisesti tulossa jonkinlainen muutos). Vapaana kulkeviin koiriin toki tottuu äkkiä, mutta pari päivää sitten yksi pikakiituri sai kyllä pääni kääntymään. Kävelin jalkakäytävällä Treptowerin puistoin laitamilla, kun ohitseni laukkasi hurjaa vauhtia keskikokoinen koira. Korvat lepattivat tuulessa ja tavoite oli selvä: eteenpäin ja äkkiä. Vähän katseltuani paikansin juoksijakoiran omistajan autotielle pyörän selkään. Koira viiletti vähän edellä, ja risteykseen tullessa omistaja huusi pysähtymiskäskyn. Silloin hyvin käyttäytyvä lemmikki odotti, että myös omistaja ehtii risteykseen ja ylitti sitten tien tämän kanssa (koira edelleen jalkakäytävällä, omistaja ajoväylän reunassa).

8. Berliiniläiset ovat kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä (vaikka käyttävätkin usein legginsejä housuina).

9. Kaltaisilleni pyöräilijöille, joiden pumppu on aina kateissa (tai vaikka se sattuisikin löytymään, niin jotain siinä on aina pielessä ja lopputuloksena on se, että vähintään toinen renkaista on tyhjempi kuin aloittaessa), löytyy täältä nerokas konsepti nimeltä luftstation eli ilma-asema. Luftstationit sijaitsevat tyypillisesti pyöräkorjaamoiden, -kauppojen tai -vuokraamoiden edessä ja sisältävät yksinkertaisesti seinästä tulevan ilmaletkun ja siihen pari erilaista suutinta. Pumppupistettä voi lähteä etsimään esimerkiksi Pumps of Berlin -kartan avulla.

10. Puhelimia räplätään huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Suomessa tai Hongkongissa. En tiedä, johtuuko se rajallisista nettipaketeista tai epäilevästä suhtautumisesta sosiaaliseen mediaan, mutta punaisissa liikennevaloissa tai bussipysäkeillä katsellaan ennemmin vaikka ohikulkevia ihmisiä kuin selaillaan Facebookia.

Tällaisin huomioin uuteen kuukauteen ja uusiin oivalluksiin kaupungissa, joka on edelleenkin yksi lemppareistani. Loppuviikosta koittaa tosin lyhyt ulkomaanreissu, kun suuntaan naapurimaahan työhaastatteluun (ja toiseen minilomalle), mutta se on sitten jo eri juttu.

Auf wiedersehen und bis bald!

Berliini-listani kauimmainen: naapurikaupunki Potsdam

Olen sen verran pihalla tämän maan asioista, että hoksasin vasta keskiviikkona edessä olevan pitkä viikonloppu: 3.10. vietetään Saksan yhtenäisyyspäivää vuoden 1990 Saksan jälleenyhdistymisen muistoksi.

Kun tiedosta valaistuneena sitten kyselin tuttujeni viikonloppusuunnitelmia, ymmärsin, että tämä tällainen maanantaivapaa kuuluisi käyttää lähtemällä reissuun. Ystäväni esimerkiksi osallistui Instagram-vaellukselle Sächsische Schweizissä ja toinen suunnitteli pyöräilevänsä samoissa maisemissa. Kämppiksistäni yksi matkasi Kölniin yläkerran WG:n väen kanssa, toinen häippäisi Frankfurtiin vanhemmilleen ja kolmas viettää isä-poika-aikaa täällä Berliinissä. Itse olin lauantai-iltaan mennessä käynyt leffassa, shoppaillut suklaata Ritter Sportin lippulaivamyymälässä, vieraillut saksankielisessä näyttelyssä, joka ehkä käsitteli sitä, miten maailma pelastuu innovaatioiden avulla, ja melkein mennyt meetupiin mutta sitten kastellut jalkani ja palannut sipsipussin kanssa kotiin tajutakseni, että Netflix ei toimi.

Tämänkö takia tulin Berliiniin, mietin lauantai-iltana. (En.) 

Niinpä kaivoin puhelimeen keräämäni Berliini-listan esiin ja valitsin kohdista kaukaisimman: Potsdamin (ei siis edes sijaitse Berliinissä), joka on tunnettu palatseistaan, puutarhoistaan ja suihkulähteistään. Historiallinen paikka, jonne on rakennettu linnoja jo 1600-luvulla ja sovittu Saksan jakamisesta toisen maailmansodan jälkeen.

Tätä kirjoittaessani kello on viisi iltapäivällä ja istun aurinkoisella joenpientareella Potsdamin päärautatieaseman lähettyvillä.

Viimeisen seitsemän tunnin aikana olen kävellyt paljon. Olen nähnyt monta palatsia, mutta en mennyt sisään yhteenkään. Sen sijaan maksoin kahden euron pääsymaksun kasvitieteelliseen puutarhaan. Hengitin syvään kosteaa ilmaa ja mietin, että mitäköhän kuuluu olohuoneemme kasveille, joiden pelastamisen päätin eilen ottaa asiakseni. Melkein kaikki tekstit olivat saksaksi, mutta yritin lukea vähän banaaneista, koska haluaisin tehdä yhteen tyyppiin vaikutuksen faktoillani. Banaaneista en muista enää mitään, mutta tiedän, että kookospähkinä on siemen.

Söin mukaan pakkaamani satsuman ja suklaat pahimpaan nälkään, kun kaikkialla oli vain palatseja ja puutarhoja eikä yhtään kahviloita. Ensimmäisenä Potsdamissa herkuttelin tosin suklaacroissantin, jonka ostin juna-aseman leipomosta. Myyjä kysyi jotain, joka mielestäni loppui lagen, mutta en ymmärtänyt (myöhemmin googlasin, että lagen tarkoittaa asettaa), joten esitin, etten kuullut. Sain kuitenkin croissantini ja vaihtosenttini.

Välillä on satanut vettä ja sitten taas paistanut aurinko. Kun satoi ja paistoi yhtä aikaa, harmittelin etten vieläkään ole muistanut ottaa selville, mihin suuntaan sateenkaaret tulevat.

Olen ehtinyt miettiä muutakin, lähinnä poikia, mutta myös Berliiniä, Lilleä, siskontyttöjä, saksan puhumista ja sitä, pitäisikö liittyä Tinderiin.

Rauniomäellä istuin alas ja nautin hiljaisuudesta. Pian taakseni ilmestyi kaksi tuhisevaa naista, jotka huokailivat, kunnes ymmärsin siirtyä lepopaikaltani, jossa he halusivat poseerata.

Söin viimeisen suklaan ja päätin käydä vielä yhdessä puistossa. Siellä alkoi tehdä tosi paljon mieli ranskalaisia, ja päätin, että jos näen McDonald'sin, niin menen sinne. Sen jälkeen en pystynytkään ajattelemaan enää muuta kuin ruokaa, joten menin Mäkkiin ja söin pelkän hampurilaisen ilman ranskalaisia.

Hampurilaisen jälkeen menin kahvilaan, joka mainosti sloganilla Support Your Local ja myi Kusmi-teetä. Mietin Lahtea ja Petit St. Louisia, ja tuntui kuin niistä olisi ikuisuus.