Ranskalaisen aksentin lyhyt oppimäärä

Uusi huvini: englannista lainattujen sanojen lukeminen ranskaksi

Koska ranskan opiskelu ei ole vieläkään oikein ottanut tuulta alleen, olen päättänyt sittenkin opetella ymmärtämään ranskalaista aksenttia. Se sujuu tosi hyvin, très bien.

Kämppikseni on ollut tällä viikolla vähän kipeä, joten yhtenä iltana suosittelin hänelle vanhempieni kovasti hehkuttamaa sinkkisuihketta. Toin suihkepullon keittiöön, jossa hän juuri kokkaili illallistaan (ranskalaisia ja pihviä, mitäpä muutakaan), tulkkasin käyttöohjeet englanniksi ja olin ojentamassa sinkkisuihketta kämppikselleni, kun hän totesi:

- I guess it's better to hit first.
- ?
- Heat
- ??
- Hit, heat

Tässä vaiheessa hän tehosti puhettaan syömistä tarkoittavalla käsiliikkeellä suun edessä, ja vihdoin tajusin.

Torstaina suuntasimme työpaikkani joululounaalle Cook&Go-nimiseen paikkaan, jossa arvattavasti ensin kokataan, sitten syödään (ja juodaan viiniä, bien sûr) ja lopulta häivytään paikalta. Kaikki opastus oli ranskaksi, joten en aina ihan ymmärtänyt kaikkea (tai melkein koskaan mitään), vaan valjastin työkaverini kääntämään ja vastailemaan kiltisti kysymyksiini.

Valmistimme lounaaksi muun muassa samosia, lohiruukkuja ja jälkkäriksi financier-leivoksia. Yksi ruokalajeista oli marinoidut kanaviipaleet, jotka leikkasimme ja asettelimme matomaisesti tikkuun. Kanan marinadi sekoitettiin kattilassa, ja kun kysyin ranskalaiselta työkaveriltani, mitä kattilaan laitettiin soijakastikkeen lisäksi, sain vastaukseksi oney (tai suomeksi ani).

- What is oney?
- Do you smell it? Bees...
- Aah, honey!

Ja kun ranskalainen sanoo library, puhuu hän yleensä kirjakaupasta.

Hienosti menee. Voilá ja sen sellaista.

Hyvää viikonloppua, katsokaa Gilmoren tyttöjä. (Minä katson ja syön Pringlesin etikkasipsejä niin, että huuliin sattuu.)

Kaksi viikkoa takana, voilà

Olen ollut Lillessä kohta kaksi viikkoa. Hui.

Aikoinaan tehdessäni kolmen kuukauden työharjoitteluja erilaisissa viestintätiimeissä koitti kahden viikon jälkeen tyypillisesti se uneton yö, kun tuskailin mielessäni, etten ole saanut vielä mitään aikaan, vaikka jo melkein kuudennes koko harjoittelusta on takana. Kuudesosahan on melkein kuin kokonainen maanantai työviikosta!

Viime yönä sama ahdistus iski myös Lillessä. Heräsin aamuyöllä pohtimaan paitsi sitä, miksi yksi ei vastaa viestiini (vastasi se!), myös sitä, että otanko nyt varmasti kaiken irti Lillestä ja ajastani täällä (en!).

Vaikuttaa siltä, että tulen olemaan täällä ainakin huhtikuuhun, joten onhan tässä aikaa. Vielä tulee valoisaa ja lämpimämpää ja hetki, jolloin teen juominen kiinnostaa vähemmän. Mutta silti se ajatus iski nyt:

Olen ollut täällä jo kaksi viikkoa, enkä ole tehnyt mitään (paitsi töitä). 

Koska torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen aikaan ei ollut ilmeisesti ollut parempaakaan tekemistä kuin muhia tässä ajatuksessa, listasin mielessäni asioita, joita en ole ennakko-oletuksistani huolimatta täällä tehnyt.

En ole oppinut melkein yhtään ranskaa. Tai no, en yhtään on liioittelua, sillä osaan kyllä sujuvasti lyhentää työpaikan keittiössä toivotuksen bon appétit muotoon bon app, lounaani tilaan välillä sanomalla je voudrais ja totean voilà tai c'est bon, kun asia on hoidettu.

En ole tutustunut yhteenkään ihmisen kodin ja työpaikan ulkopuolella. Enkä silti edes muista kaikkien kollegoitteni nimiä tai ainakaan tajua lisätä nimeä kaikenlaisiin toivotuksiin. Kolmen kämppikseni nimet osaan kyllä jo melkein lausua, kiitos lukuisien miten sun nimi taas lausuttiinkaan -keskustelujen ja tämän nettisivun.

En ole käynyt yhdessäkään museossa, näyttelyssä tai muussakaan kulttuuririennossa. Sen sijaan olen katsonut melkein kokonaisen tuotantokauden The Big Bang Theorya Netflixistä.

En ole juonut yhtään olutta ja viiniäkin vain lasillisen. Jääkaapin jämistä kasatulla arkisella koti-illallisella ei tulisi mieleenkään korkata viinipulloa enkä järjestäisi äitiyslomalle jäävälle työkaverille läksiäisiä teemalla "farewell drinks", mutta c'est la vie en France.

En ole istunut kivoissa kahviloissa juomassa kaakaota ja katselemassa ihmisiä.

Vielä ennen nukahtamista ehdin miettiä, että josko negistelyn sijaan vaikka keskittyisin siihen, mitä aion jatkossa tehdä. Niinhän se harkkapaikoissakin aina meni. Kahden viikon jälkeen työlista alkoi pidentyä ja kalenteri täyttyä.

Kolmas viikko näyttääkin jo erilaiselta: tiistai-illallinen kämppisten kanssa, työpaikan jouluruokailu, perjantaidrinkit expat-porukassa, Gilmoren tyttöjen uudet jaksot Netflixissä...

Sitä ennen kuitenkin erinomaista viikonloppua! Bon week-end !

Minä ajattelin viettää sitä ainakin matkustamalla metrolla, lounastamalla markkinoilla sekä ostamalla jotain kashmirvillaista ja jotain makeaa.

Oodini Helsingille

Puhun niin paljon hyvää ja kaunista Helsingistä, että ainakin pari ulkomaalaista tuttuani ovat vakuuttuneita siitä, että oikeasti haluan asua siellä.

Kun asia tulee puheeksi, sanon been there, done that ja kerron nyt kaipaavani jotain muuta. Mutta ehkä vielä joskus, lisään.

Koska onhan Helsinki tosi ihana. Siellä olisi mulle parhaat työt ja tutuimmat ihmiset. Välillä haaveilen eläväni kauniin simppelisti mutta kotoisasti sisustetussa helsinkiläisasunnossa, käyväni lauantaisin museoissa ja drinkeillä, sunnuntaisin brunssilla ja kävelyllä luonnossa.

Kuvitelmissani ehtisin töiden jälkeen ihaniin kahviloihin ja raaskisin maksaa pilateksesta kahdesti viikossa. Mulla olisi aina tarpeeksi vaatetta ja pipo, joka päässä tuntisin näyttäväni hyvältä.

Kun kävelisin Albertinkatua Kampin suuntaan mäen päällä siinä K-Marketin kohdalla tai Korkeavuorenkatua merelle päin, hymyilisin ja miettisin, miten onnekas olen, kun saan asua juuri tässä kaupungissa.

Ehkä vielä joskus, ja sekin olisi ihan hyvä.

Sillä aikaa nautin Helsingistä ulkopuolisena. Ehdin keskellä arkipäivää kahviloihin ja käyn näyttelyissä silloin kun siellä eivät ole kaikki muutkin. Otan kuvia päivänvalossa ja saan (ja näytän) kaupungista todellista ruusuisemman kuvan.

Viikon visiitilläni Suomeen vietin pari päivää Helsingissä, ja oli taas ihanaa. Todella fiiliksissä olin etenkin siitä, että sain palata viimeiseksi Suomi-päiväksi lumiseen kaupunkiin.

Tässä pari kohokohtaa Helsingistä:

Kahvila Kuuma

Odotukseni Instagram-kahvila Kuumaa kohtaan olivat korkeat, enkä onneksi joutunut pettymään. Varsinaisesti kahvilaan liittymättömiä lisäpisteitä paikka sai tosin vaaleasta labradorinnoutajasta, joka parkkeerasi turkoosille lattialle. Vaikka en olen mikään koirahullu, niin kiltit kahvilakoirat aiheuttavat minussakin oooh'n.

Kanssa-asiakkaiden lisäksi myös herkullinen aamiainen (superhyvä avokadoleipä, jugurttikulho, ärhäkkä inkiväärishotti, tuoremehu ja kahvi), valkoiset laatat ja se sininen lattia, viherkasvit, kahvilaa pyörittävä äiti-tytär-trio sekä rento ja ystävällinen tunnelma vakuuttivat. Ihanaa, että kahvilat ovat taas sellaisia, joissa voi oikeasti istua. En ikinä oikein tajunnut sitä kahvibaaritrendiä, joka Helsingissä muutama vuosi sitten levisi.

Kahviloista olisin halunnut testata myös Paulig Kulman, mutta käytyäni kaksi kertaa täyden kahvilan ovella päätin jättää vierailun seuraavaan reissuun. Sen sijaan yhteen suosikeistani, Cafe Charlottaan, mahtuu aina, vaikka tila vaikuttaisikin täydeltä.

Kiasma

En minäkään aina tajua nykytaidetta, mutta Kiasman kierrän kyllä suunnilleen säännöllisesti. Ja yleensä se kannattaa. (Ainakin jos on kuukauden ensimmäinen perjantai, jolloin museoon on ilmainen sisäänpääsy.) Tänä syksynä Kiasmasta löytyy Mona Hatoumin kantaaottavia ja välillä ihan vaan kauniita töitä, Meeri Koutaniemen moneen kertaan nähtyjä mutta silti vaikuttavia valokuvia sekä kiinnostava katsaus museon kokoelmiin.

Kuten kaikki muutkin instagrammaajat, kävin toki myös tuijottelemassa pilkkuja Helsingin taidemuseo HAM:n Yayoi Kusama -näyttelyssä. Suosittelen sitäkin.

Siskontytöt

Suosikkijuttuni Helsingissä!

Symppiksiä kahviloita, kiinnostavia museoita ja kauniita katuja löytyy kyllä melkein kaikista kaupungeista, mutta siskontyttöjeni (ja pirkanmaalaisen veljentyttöni) kopioiminen on huomattavasti hankalampaa.

▽ ▽ ▽

Helsinkikin teki tunteensa selväksi, kun matkalla lentoasemalle vedin lipat jäisellä kadulla. Vielä reilua viikkoa myöhemmin vasenta polveani koristaa värikäs mustelma.

Uusia asioita ja suhdetavoitteita

Viimeisen viikon aikana on tapahtunut ihan hurjasti, ja moni asia on ihan muutamassa päivässä muuttunut. Uutta elämässäni ovat mm.

• iän kymmenluku
• asuinmaa ja asuinkaupunki
• koti ja kämppikset
• työpaikka.

En ole oikein vielä ehtinyt pysähtyä ja käsitellä kaikkea tätä mielessäni, mutta haluaisin kyllä kertoa ja näyttää vaikka mitä. En kuitenkaan vielä tänään, sillä minulla ei vielä ole kuvia. Huomenna on vapaapäivä, jota odotan paitsi siksi, että saan nukkua aamulla niin pitkään kuin haluan myös siksi, että näen kotini ja kotikaupunginosani vihdoin päivänvalossa muutenkin kuin aamulla matkalla töihin.

Tänään tekee sen sijaan mieli jakaa yksi linkki, jonka säästin jo pari kuukautta sitten. Muistan miettineeni, että tähän palaan sitten joskus, jos uskoni rakkauteen meinaa horjua tai tarvitsen muuten vain jotain kaunista ja piristävää. Nyt on kyse jälkimmäisestä.

Barack ja Michelle, tulee ikävä!

Kuva ja paljon lisää Time.comin artikkelista A Love Story.

Marraskuun ensimmäinen

Minulla on kolmen vuoden takaa marraskuun ensimmäisestä päivästä yksi kuva. Kuva on Karhupuiston kotini erkkeristä, jonka ikkunoita peittävät valkoiset läpikuultavat verhot. 

(Tänään olen ottanut yhden kuvan, jossa veljentyttöni on piiloutunut verhon taakse. Puhelimeni albumissa on myös kolme tänään Whatsapissa vastaanottamaani kuva: sänky, tietokone ja puoliksi läpinäkyvät tennarit. Tämän tekstin kuvat ovat lokakuulta.)

Kaksi vuotta sitten kiipesin tänä päivänä Lion Rockille Hongkongissa.

Vuosi sitten marraskuun ensimmäisenä oli aika kauheaa, vaikka auringonlaskut olivatkin uskomattoman kauniita. Töiden jälkeen kävin avoimen amk:n graafisen suunnittelun kurssilla ja olin aika paska. Vielä paskempi olin yhdessä ihmissuhteessa.

Puoli vuotta sitten, toukokuun ensimmäisenä, olin New Yorkissa. Siellä satoi vettä ja oli 10 astetta lämmintä, Suomessa oli kuulemma helle ja aurinkoista. Yhtenä iltana hyttynen pisti silmäluomeeni, ja heräsin keskellä yötä silmänympärys ja otsa kutisevana, punaisena ja turvonneena. Aamulla näytin kuin olisin saanut turpaani. Joka tapauksessa New York oli tietenkin mahtava. Hyttysepisodin lisäksi mieleen ovat jääneet etenkin iltalenkki tihkusateessa Brooklyn Bridgelle ja kämpille haetut pitsat, Doughin donitsit ja metrokerjääjien riimittely. (Toistan väitteeni outojen asioiden muistamisesta ja kaipaamisesta.)

Kolme kuukautta sitten, 1. elokuuta, palasin kahden viikon kesäloman jälkeen töihin. Duunia oli jäljellä enää kolmisen viikkoa, enkä vielä tiennyt, mitä aion sitten tehdä. Paitsi että olin irtisanonut asuntoni ja kertonut kaikille kysyjille kuitenkin, että Suomeen en ainakaan jää.

1.9. tein viimeistä karsintaa Berliiniin mukaan lähtevistä tavaroista. Halasin heipat vanhemmilleni ja lähdin vielä pariksi päiväksi sateiseen Helsinkiin. Halusin jo lähteä.

Kuukausi sitten oli jo viilentynyt Berliini. Minä taas olin vähän ihastumassa, enkä ainoastaan kaupunkiin.

Ensi marraskuusta ei ole hajuakaan, mutta en tiedä, yllätynkö paljon mistään. 

(No varmasti yllätyn, mutta sitten mietin ja tajuan, että on sitä oudompiakin asioita maailmassa tapahtunut. Esimerkiksi tämä arktisissa olosuhteissa elävä toukka, joka vuosi toisensa jälkeen kerää ravintoa kehittyäkseen perhoseksi, mutta talvi tulee aina liian aikaisin. Lukuisen yritysten ja horrostalven jälkeen, mikäli toukka on vielä elossa, muutos perhoseksi voi onnistua. Tai se, että tänään äitini kutsui minut tietokoneelle katsomaan hauskaa nettivideota.)

Sen olen kuitenkin oppinut, että elämä on yllätyksiä täynnä. It's quite random, olen sanonut viime aikoina monta kertaa.

Tämäkin marraskuu tuo varmasti yllätyksiä ja randomiutta, mutta monenlaista näin kuun alussa tiedänkin.

• Täytän tässä kuussa pyöreitä. Se ahdistaa vähän ja sitten taas ei ollenkaan. Paljon on tullut tehtyä, paljon on vielä edessä, ja se on just jees.
• Näinä marraskuun ensipäivinä muutan uuteen maahan, uuteen kaupunkiin ja uuteen huoneeseen. Siellä ensimmäisen kuukauden kotikatuni on nimeltään Rue Jeanne d'Arc. Historian- ja uskonnonopettajasiskoni muistutti Trivial Pursuit -pelin ohessa mieliin, että Jeanne d'Arc oli ranskalainen pyhimys, joka pukeutui mieheksi jossain taistelussa, näki uskonnollisia näkyjä ja poltettiin elävältä 19-vuotiaana. En googlannut, koska ei kaikkea aina tarvitse.
• Aloitan uudessa työssä. Se jännittää aika paljon, ja hyvä niin.
• 25. marraskuuta Gilmoren tyttöjen uudet jaksot julkaistaan Netflixissä.

Antaa tulla, marraskuu.