Poikkeustila jouluostoksilla

Sac eli laukku on yksi ensimmäisiä sanoja, jotka opin ranskaksi. Muistan vieläkin sen ylpeyden, kun ymmärsin silloisen poikaystäväni äidin 'unohdin käsilaukkuni' -huudahduksen, kun olimme lähdössä illalliselle hänen vieraillessaan Hongkongissa.

Nyt Ranskassa asuessani kuulen tuon sanan jatkuvasti.

Bonjour mademoiselle, votre sac, s'il vous plaît. (Välissä saattaa olla jotain muita sanoja, mutta ne tulevat niin nopeasti ja toisiinsa kietoutuneina, etten ole vielä onnistunut selvittämään niitä.)

Pyynnön kuulee kauppakeskusten ja suurten kauppojen sisäänkäynneillä, museoihin tai näyttelyihin mennessä, juna-asemilla ja siellä täällä muuallakin. Kiinnitin asiaan kyllä heti huomiota, mutta luulin sen olleen pidempiaikaisempikin maan tapa.

Muutama päivä sitten jouluostoksilta palannut kämppikseni otti asian puheeksi, ja kävi ilmi, että jatkuvat tarkastukset ovatkin aika uusi ilmiö. Post Paris attack.

Ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa noudattamaan erityistä varovaisuutta matkustaessa Ranskaan. UM:n varoitus noudattelee varmastikin Ranskan omaa turvallisuusvalmiutta, joka alueesta riippuen on korkein mahdollinen, alerte attentat, tai tehostettu, renforcement de la vigilence. Syynä terrorismiuhka.

Sen lisäksi voimassa on poikkeustila, l'état d'urgence.

Sekä tehostetun turvallisuusvalmiuden että poikkeustilan oli määrä päättyä tammikuun lopulla, mutta muutama viikko sitten Ranskan uusi pääministeri Bernard Cazeneuve ehdotti niiden jatkamista puolella vuodella, presidentti Hollande komppasi.

Se oli ennen Berliinin joulutori-iskua, jonka jälkeen toimet kiristyivät.

Aatonaattona kävin lounasaikaan ostamassa viimeiset jouluherkut vanhan keskustan putiikeista. Aseistettuja sotilaita ja poliiseja kulki yhtäkkiä kaikkialla, huomattavasti enemmän kuin aiemmin.

Joulutorin sisäänkäynnillä laukut kyllä tarkastettiin aiemminkin. Berliinissä en törmännyt samaan kertaakaan.

Miten muuten poikkeustila ja tehostettu valmius sitten näkyvät elämässäni?

Prepaid-liittymän hankkimisen se ainakin teki vähän hankalammaksi, sillä Ranskassa kaikki puhelinliittymät, prepaiditkin, tulee voida liittää osoitteeseen ja henkilöllisyystodistukseen. Ei ole siis niin yksinkertaista vain marssia lehtikioskiin ja lähteä mukanaan toimiva puhelinliittymä. Sen sijaan on käytävä liikkeessä näyttämässä virallinen henkilöllisyystodistus tai rekisteröitävä ranskalainen pankkikortti liittymään. Itse ostin prepaidini SFR:n liikkeestä, jossa otettiin kopio passistani ja kirjattiin ylös osoitteeni. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan jouduin rekisteröimään SIM-kortin vielä netissä sekä aktivoimaan puhelimessa (tässä vaiheessa tarvitsin jo ranskanpuhujan apua).

Olen myös tottunut siihen, että junissa kaikki suuret matkatavarat ihan oikeasti pitää merkitä. Ainakin Brysselin ja Lillen välisissä junissa kiertää satunnaisesti myös matkalaukuntarkastajia, jotka selvittävät jokaisen laukun omistajan. Lipuntarkastajia en ole Ranskassa tavannut.

Dramaattisin vaikutus poikkeustilalla, terrorismiuhalla ja ties millä meinasi olla aatonaattona, kun olin vähällä missata lentoni Suomeen. Siitä lisää täällä.

Itse en tunne oloani sen enempää uhatuksi Lillessä kuin vaikkapa Helsingissäkään. Enemmän täälläkin pelottavat yksittäiset narkkarit tai humalaiset, ihan kuin Forssan Bar 54:ssakin. Mutta ehkä ei ole vain osunut vielä niin lähelle, että kynnys olisi ylittynyt. Siihen asti avaan mukisematta laukkuni ja jonotan turvatarkastuksiin, jos niiden avulla pystytään estämään yksikään isku tai väkivaltainen teko.

Joulu (sittenkin) Suomessa

Sittenkin siksi, että olisin voinut

a) lähteä johonkin lämpimään, kuten jossain vaiheessa vähän ajattelin

b) viettää ainakin osan jouluaatosta lentokentällä.

Sen sijaan saavuin myöhään aatonaattoiltana Suomeen ja aattona sopivasti joulurauhan julistusta katsomaan ja riisipuuroa syömään vanhemmilleni.

Mutta kuten b-kohta paljastaa, niin aina se ei näyttänyt ihan niin varmalta.

Jos Suomi nimittäin hyvästeli viimeksi tutustuttamalla polveni jäiseen maahan, niin ei meinannut Ranskakaan päästää helpolla lähtemään.

Puoli neljän aikaan perjantai-iltapäivänä suljin tietokoneeni, kasasin paperit yhteen kasaan ja kiersin poskipusuttelemassa tai muuten hyvästelemässä kaikki viisi työkaveriani, jotka aatonaattona olivat töissä.

Tykkään olla asemilla hyvissä ajoin, joten aikatauluani ei hetkauttanut se, että toimistomme ja juna-aseman välissä sijaitsevan kauppakeskuksen sisäänkäynnillä pyydettiin normaalin metallinpaljastimen heilautuksen sijaan avaamaan suuri matkalaukkuni.

Asemalla juna jo odottelikin, löysin paikan laukulleni ja vielä itsellenikin. Bonjour vierustoverille, sillä eihän toisen viereen noin vain istahdeta mitään sanomatta.

Sitten odottelimme.

15:54. Aikataulun mukainen lähtöaika tuli, ja junassa kuulutettiin jotain ranskaksi. Ymmärsin, että odottelemme ja että syy liittyy jotenkin poliisiin.

Odottelimme lisää.

Sitten tuli toinen kuulutus. Taas sanottiin poliisi. Kysyin ikkunapaikalla istuvaa tyttöä kääntämään viestin pääkohdat. Hän kertoi, että odottelemme jonkun poliisioperaation takia.

Kolmas kuulutus oli erilainen. Poliisin lisäksi mainittiin evakuointi. Tässä vaiheessa junan olisi pitänyt lähteä jo puoli tuntia aiemmin.

Olin ymmärtänyt kuulutuksen oikein, sillä ihmiset alkoivat pukea takkejaan ja pakata tavaroitaan. Juna ja laiturialue tyhjenivät nopeasti. Rullaportaiden yläpäässä odotti joukko maastopukuisia sotilaita, jotka aseet tanassa lähtivät kohti tyhjentynyttä junaa.

Sitten odotettiin taas. Lipunmyyntiin ja infopisteelle oli hurja jono, mutta Google kertoi, että seuraava juna Charles de Gaullen lentoasemalle lähtisi kello 17:07, tosin toiselta asemalta. Päätin odotella hetken, mutta 10 vaille viisi otin suunnaksi onneksi ihan vieressä sijaitsevan Lille Flandersin.

Tarkistin laiturilla seisovilta konduktööreiltä, että voin hypätä junaan, vaikka lippuni olikin toiseen.

Junan aikataulun mukainen saapumisaika lentoasemalle: 18:05. Lentoni laukunjättö sulkeutuisi 18:15.

Kuudelta keräsin matkatavarani ja menin oven eteen odottamaan kuin mikäkin suomalainen. 18:05. 18:10.

En katsonut kelloa, kun saavuimme asemalle, sillä keskityin kulkemaan laukkuni kanssa mahdollisimman nopeasti. Tiesin, että olisimme oikeassa terminaalissa, mutta matkan pituutta en muistanut.

Olen ollut viikon puoliflunssassa ja keuhkoihini sattui, kun pikakävelin ja välillä hölkkäsin hihnan vierellä.

Sitten taas yksi matkalaukkujen tarkastus (kirjoitan näistä turvallisuustoimista pian erikseen). Tällä kertaa onneksi pelkän olalla roikkuvan kangaskassin avaaminen riitti.

Lähtöselvitystilaan johtavalla ovella kiilasin jonkun, koska tiesin, että oli kiire.

Siellä se sitten näkyi: sinivalkoinen Finnairin logo ruudulla. Ja suljettu lähtöselvitys.

Jos olisin ollut paikalla viisitoista sekuntia myöhemmin, niin tästä olisi alkanut ihan toisenlainen seikkailu. Onnekseni ilmassa oli jotain joulutaikaa, sillä joukko virkailijoita oli juuri kävelemässä pois, kun kiirehdin paikalle.

Ensin sain tyytyä pahoitteluihin ja sääliviin katseisiin, mutta sitten yksi heistä lähti hakemaan paikalle vielä yhtä virkailijaa. En vieläkään tiennyt, mitä tässä tapahtuu, mutta niin vaan minut viitottiin tiskille, jota tämä jo viritteli lähtöselvityskuntoon. Laittoi koneeseen papereita, avasi laukkuhihnan luukun ja kirjasi sekä minut että laukkuni sisään.

Hän kertoi, että lento on myöhässä ja siksi hän pystyi ottamaan koneeseen vielä minunkin matkatavarani.

Olin niin helpottunut. Matkalla ehdin jo googlettaa, että illalla ei lähtisi enää yhtään lentoa Helsinkiin, edes vaihdoilla en olisi perillä juuri ennen joulurauhan julistusta.

Tätä kirjoittaessani olen Finnairin lentokoneessa. Ympärillä kuuluu pitkästä aikaa Suomea, ja kahvin, teen ja veden lisäksi tarjolla on mustikkamehua. Harmaantunut stuertti toivotti koneeseen astuessa tervetulleeksi kotimatkalle.

Kiitos ihana virkailija, joulupukki, suojelusenkeli tai kuka lie! Merci beaucoup !

Hyvää ja rauhallista joulua! Ja iloistakin, kuten ranskalaiset toivottavat. Joyeux Noël !

Poskibisous

Bisous, huudahti kämppikseni, kun saavuimme hänen vakkaribaarinsa edustalle, jossa seisoskeli tupakalla iso porukka wazemmelaisen pikkubaarin muita vakiasiakkaita. Eikä pelkkä huudahdus tietenkään riittänyt, vaan sitä seurasi sitten itse poskipusukierros.

Ensin oikeat posket kevyesti yhteen, sitten vasemmat. Samalla sanotaan esittäytyessä nimi tai toivotus, lähtiessä hyvästit ja hyvän päivän/illan/ajan toivotus.

Oikea poski, bonjour.
Vasen poski, ça va.

Ja minä sitten seuraan miettien, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Voinko vain heilauttaa kättä ja kertoa ihmisille yleisesti nimeni ja tervehdykseni. Vai mennä jokaisen luo, koskea kevyesti käsivarsia ja vaihtaa poskipusut.

Oikea poski, hi, I'm Laura.
Vasen poski, nice to meet you.

Samalla pitäisi oppia uuden tuttavan nimi. Mutta minä, ujo vasta hiljattain Ranskaan muuttanut suomalainen, en todellakaan pysty keskittymään ihmisten nimien muistamiseen, kun kaikki huomio menee oikeanlaiseen poskikosketukseen.

Poskipusut aiheuttavat minulle monenlaista muutakin päänvaivaa.

Aina en tiedä, mihin tilanteisiin la biset kuuluvat. Jotkut ranskalaiset työkaverini esimerkiksi kiertävät aamuisin tervehtimässä koko toimiston. Toisten ranskalaisten tai erityisen ranskalaistuneiden kanssa he vaihtavat poskipusut, muut tervehditään etäämmältä. Miesten kesken tyypillisesti kätellään ja taputetaan toisella kädellä hartian seudulle. (Itse olen yrittänyt opetella toivottamaan huomenet nimen kanssa, ja jo se tuntuu välillä haastavalta.)

Onneksi poskisuudelma-aloite on aika helppo tunnistaa. Ilman sitä ei olisi tullut mieleenkään tervehtiä poskisuudelmin sen alussa mainitun baarin baarimikkoja tai eilen asuntoaan mahdolliselle tulevalle vuokralaiselle esitellyttä miekkosta.

Itse tilannekin on jännä. Kuuluuko toiseen koskea vai ei? Mitä tehdä käsillä? Sanotaanko samalla jotain?

Pelkään, että olen liian hidas tai että kosken päätäni kääntäessä huulillani vahingossa toista (näin kävi ensimmäisenä työpäivänäni poskipusuttaessa pomoni - eihän saksalaista ja suomalaista ole tarkoitettu vaihtamaan poskisuudelmia keskenään, vaikka kuinka ollaankin Ranskassa). Tai mitä jos ajatuksissani muiskautan poskelle oikean pusun.

Vähän lohduttaa se, että ilmeisesti kaikille ranskalaisillekaan asia ei ole ihan yksinkertainen. Avuksi on luotu kartta, jossa paikalliset päästiin äänestämään, kuinka monta poskisuudelmaa olisi soveliasta antaa ja kummalta puolelta aloittaa. Täällä pohjoisessa pussataan kartankin mukaan kahdesti ja aloitetaan oikealta, joten tämän ainakin olen tehnyt oikein, jes.

Luin vähän aikaa sitten Hesarin jutun kaamosmasennuksen ehkäisystä, ja yksi asia listalla olivat pusut. Jotenkin en yhtään ihmettele, sillä kaikesta jännityksestä ja säädöstä huolimatta poskipusuissa on kyllä jotain ihanaa.

Bisous kaikille!

Kotini on vähän outo

Berliinin-kotiani kuvailin sanoilla minimalistic, scandinavian ja simple.

Tämä täällä Lillessä taas: yksityiskohtainen, eurooppalainen ja yllätyksellinen. Sellaisella hyvällä tavalla kiinnostava ja persoonallinen, sillä olen taas kerran löytänyt helmen asuntomerestä.

Vuokrasin asunnon muutaman kuvan ja parin Facebook-viestin perusteella. Kun laitoin osoitteen Google mapsiin, tuli tulokseksi kahden talon välissä oleva tyhjä tila.

Kun marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä neljän maissa päivää ennen uuden työn aloittamista saavuin asunnolle, ensimmäinen iloinen yllätys olikin se, että talo on olemassa. (Se tyhjä tila eli maanalaiseen parkkitilaan johtava ajoluiska on naapuritontilla.)

Siitä alkoikin sitten iloisten yllätysten sarja:

Kyseessä on talo, ei asunto. Siis oma ulko-ovi, kolme kerrosta (ja niiden lisäksi vintti ja kellari) ja paljon tilaa.

Ensin näin olohuoneen ja ruokailutilan kattomaalauksineen. Koristeellisista ovista astuimme keittiöön, jossa on pastelliruutuinen lasikatto ja kuviolliset laattalattiat. Takapiha on pieni, sotkuinen ja korkeiden tiilimuurien ympäröimä, mutta siellä on vaaleansininen ovi ja sen takana pyykinpesukone.

You have the best room in the house, huoneensa minulle pariksi kuukaudeksi vuokrannut Marie kertoi ja totta puhui, sillä ylimmän kerroksen huoneeni on iso, hiljainen ja valoisa. Kukaan ei kulje oveni ohi, eikä seinän takana naapuritalossa asuva vauvakaan kauheasti itke.

Portaikossa on tummanpunainen muovimatto ja muutenkin aika pimeää (ainakin tähän aikaan vuodesta). Sieltä löytyy myös kasveja, joiden huolenpidon olen jälleen ottanut asiakseni.

Alakerran pikkuvessa on asunnon ainoa huone, jossa ei ole ikkunaa, mutta juuri siellä on hyvin hitaasti kirkastuva punasävyinen lamppu. Siellä on myös kuva aasialaisesta naisesta, jota minä en ollut edes huomannut ennen kuin mieskämppikseni kävivät julisteesta pitkän keskustelun.

Niin kuin kaikissa muissakin asumissani kimppakämpissä, olohuonetta ei täälläkään juuri käytetä. Illalliset syömme keittiön baaripöydän ympärillä, sinne kannetaan myös tietokoneet, kun nettiyhteys pätkii ylempänä. Televisiota ei katsota siitäkään syystä, että kaukosäädin on hukassa.

Vaikka ei olisikaan joulukuu, niin olkkari on yleensä pimeä, sillä sen suuria kadunpuoleisia ikkunoita peittävät paikalliseen tyyliin puusuojukset, jotka kai pitävät rosvot öisin poissa.

Kylpyhuone on yksi asunnon persoonallisimmista tiloista. Siellä on kolme ikkunaa kahdella eri seinällä ja suuri kattoikkuna, joiden ansiosta kylppäriin on suora näkymä kahdesta makuuhuoneesta ja portaikosta. Kun verholla tai väliseinillä rajatun tilan sijaan suihkuttelu vielä hoidetaan ammeessa, jota ei ympäröi minkäänlainen verho tai muukaan suoja, ja tuplaovia koristavat värikkäät lasit, on ratkaisu vähintäänkin mielenkiintoinen.

Onneksi noin viikon minun jälkeeni taloon muutti robotteja rakentava insinööri, joka ensitöikseen asensi suihkun viereisiin ikkunoihin tarrasuojat. Hän kun oli se, joka ei varsinkaan pimeällä olisi voinut välttää huoneestaan suoraa näköyhteyttä suihkuttelijaan. Kaksi muuta kämppistäni ovat lääkäri ja maahanmuuttajalasten opettaja, joten sanoisinko, että hyvä tiimi.

Myös kylppärin pintavalinnat ovat jännittävät: seinissä on laattojen lisäksi tapettia ja lattialla muovimatto.

Kämppiselämä täälläkin sujuu hyvin. Kerran vietimme ihan suunniteltua kämppisillallista, kokkasimme ja söimme pitsaa, joimme viiniä ja keskustelimme mm. siitä, onko Nutella sellainen peruselintarvike, joka voisi olla kaikille yhteinen. Kyllä se kuulemma on.

Arkiaamuisin meitä on kolme samaan aikaan aamupalalla. Alussa se vähän hirvitti, mutta nyt pidän pienestä hiljaisesta aamuhetkestämme. Minä syön puuroa omenasoseella, insinööri kuorruttaa paahtoleipänsä karamellin makuisella ja hunajan näköisellä levitteellä ja lääkäri juo seisaaltaan espresson ja kauhoo vähän suklaamuroja, ellei ole jo myöhässä. Vaihdetaan ehkä kuulumisia tai suunnitelmia, joskus puhutaan ajankohtaisista uutisista. Bonne journée ja have a nice day.

Nyt kun olen saanut kotini esiteltyä, niin onkin sitten aika etsiä uutta, sillä tammikuun alussa pitäisi asua jo muualla. Pari viikkoa vielä aikaa, joten eiköhän kaikki järjesty.

Luotan asuntomäihääni.