1 viikko, 10 kuvaa

Tänään tuli viikko täyteen Englannissa. Päivät ovat vilahtaneet hetkessä, toisaalta sellaisen elämän yleisen helppouden takia tuntuu että olisin ollut maassa jo pidempään. Hyppäsin mukaan valmiiseen elämään, valmiiseen kaveriporukkaan ja vieläpä maahan, jonka kieltä puhun ja ymmärrän. Uskon ja toivon, että helppouden tunne on hyvä merkki. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten jokin paikka ei tunnu oikealta, täällä sitä fiilistä ei ole tullut.

Ei siis suuria yllätyksiä, kiinnostaviksi tarinoiksi kääntyneitä vastoinkohtaamisia tai itsensä voittamista kielipuolitilanteissa, mutta paljon sellaista onnellista hyrinää, jota avaan puhelimeeni muistiin tarttuneiden kymmenen kuvan avulla.

Ensimmäisenä Englanti-aamuna en malttanut nukkua pitkään, vaan ehdimme jo aamukahville vajaan tunnin ajomatkan päähän Nottinghamiin, tuohon Robin Hoodia piinaavan sheriffin kotikaupunkiin. Kaupungin kaunis osa oli vähän olettamaani pienempi ja museon galleriatilat oli suljettu näyttelyn vaihtamisen ajaksi, mutta harmaakin Nottingham oli silti ihan suloinen joulutoreineen ja viehättävine kahviloineen. Päivän knoppina opin, että Robin Hoodin nimessä on merkitys Rob-in-hood, rosvo hupussa.

Tiedättehän sen käsityksen, että Englannissa sataa paljon. Olen itsekin jotkut pönkittänyt tätä stereotypiaa asiasta sen enempää tietämättä, mutta nyt viikon perusteella voin kertoa, että vaikka joo ehkä sataakin, niin melkeinpä päivittäin paistaa myös aurinko. Olen ottanut tavaksi työskennellä aamupäivät kotoa ja syödä siellä vielä lounaan ja sen jälkeen imeä päivän D-vitamiinit kävellessäni iltapäiväksi kahvilaan.

Yksin asuessani olen yleensä vähän laiska kokkailija - saatan mussuttaa illalliseksi ruisleipää tai salaattia Netflix-sarjoja tuijottaen. Arki-illat yhdessä kokkaillen ja ruokailuhuoneessa (jep) illastaen ovatkin tuntuneet jotenkin superspesiaaleilta - ja samalla kuitenkin ihanan tavallisilta. Kun vähintään joka toisena iltana syö itse kotona valmistettua ruokaa, pysyy ravintolaruuassakin sellainen ihana hohto.

Tiistai-iltana vietimme poikaystäväni kaveriporukan jouluillallista. Brittiläiseen tapaan ohjelmaan kuului Christmas crackerien avaaminen ja sisältä löytyvien vitsien kertominen. Värikkäät paperikruunut laitettiin tietenkin päähän illallisen ajaksi.

Olen ottanut asiakseni testailla iltapäivisin kaupungin eri kahviloiden soveltuvuutta työntekoon. Ainakin tällä viikolla joka päivälle on löytynyt uusi kahvila (enkä ole vielä edes joutunut tyytymään Starbucksiin tai Costaan), tosin niiden netin nopeudessa ja melutasossa on vaihtelua.

Täällä ei jouluvaloissa säästellä, ja se on ihanaa! Valot ovat värikkäitä, niissä ei ole mitään yhtenäistä teemaa ja joulukuusenkin päällä on feikkilunta, mutta iloisesta juhlastahan tässä on kyse! Kaupungintalon seinässä lukee valtavilla vilkkuvilla vihreillä kirjaimilla Christmas Greetings ja ranskalaisen poikaystäväni mielestä hauskinta siinä oli toivotuksen uskonnollinen sävy (eli joulun maininta), Ranskassa kun pysytään visusti Season's Greetingseissä.

Suomen itsenäisyyspäivä oli täällä tietenkin ihan tavallinen keskiviikko. Olin toki jo muutaman päivän suunnitellut katsovani sitten illalla Linnan juhlia villasukkia neuloen ja herkkuja syöden, kertonut tulevasta juhlapäivästä ja Suomen historiasta vaikka kenelle ja kehottanut poikaystävää pukemaan aamulla Marimekon sinivalkoraidalliset sukat. Jotenkin olin kuitenkin onnistunut olemaan sisäistämättä kahden tunnin aikaeron, jonka ansiosta kättely pyörähti käyntiin, kun istuin vielä kahvilassa töitä näpyttelemässä. Kun vihdoin pääsin ruokakaupan kautta kotiin, niin kättelyosuus olikin jo ohi. Poikaystäväni huuahti helpotuksesta, mutta minua vähän harmitti.

Intialainen ruoka on yksi lemppareistani, etenkin näin talvisin. Englannissa onneksi valikoimaa löytyy, tässäkin muutaman sadan tuhannen asukkaan kaupungissa on kaksi intialaiskaupunginosaa, minkä lisäksi ravintoloita löytyy sieltä täältä muualtakin.

Vaikka töiden tekeminen kahviloissa istuen tuntuu ihanalta ajatukselta, on se 40 tunnin säännöllistä työviikkoa tekevälle käytännössä vähän hankala toteuttaa. Aamuisin ja aamupäivisin olenkin siis tehnyt töitä kotona. Nopein netti on olohuoneessa, joten siellä sohvalla istuen (ja vilttiin kääriytyneenä, päivisin lämmitys ei tietenkään ole päällä) olen hoitanut palaverit ja puhelut.

Tämä on näkymä sängystämme. Ihanaa asua taas huoneessa, jossa on suuri ikkuna! Tänään aamulla näkymä oli vähän valkoisempi, sillä pakkasyön jäljiltä katot ja autot olivat huurussa. Huomenna pitäisi sataa ihan oikeasti lunta, hur.

Terveisia Englannista ja muita asioita, joiden ei pitänyt tapahtua

En koskaan voi saada Ranskasta töitä, koska en puhu ranskaa.

En koskaan enää asu Helsinkiä pienemmässä kaupungissa.

En koskaan enää muuta asuntoon, jossa ei ole erityisen paljon luonnonvaloa.

En koskaan tule asumaan Englannissa, koska sää on siellä niin huono eikä se kiehdo mua.

Olen päästänyt kaikki nämä lausahdukset suustani parin viime vuoden aikana, ja sitten yksitellen osoittanut ne vääriksi.

Viikonloppuna pyörsin sanani väitteistä viimeisen kohdalla, kun heräsin englantilaisen talon toisen kerroksen kadunpuoleisesta makuuhuoneesta, vetäisin verhot suuren erkkeri-ikkunan edestä, päästin auringon sisään ja pakenin itse kylmästä huoneesta takaisin lämpöisen peiton alle kuiskimaan korvaan, kuinka onnellinen olen ja että mennäänkö kohta aamupalalle.

Koska vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.

Never say never, sitä en ihan mukisematta kuitenkaan niele. Maailmassa kun on paljon asioita, joita ei tarvitsee sietään tai kokea, ja toivon löytäväni itsestäni rohkeuden sanoa niille ei koskaan.

Sen verran haluan kuitenkin hellittää, että jos ei koskaan tilalle kutkuttaa vaihtaa mitä jos sittenkin, niin annan mennä. Onhan minulla oikeus muuttaa mieleni, etenkin jos kyse on omasta elämästäni ja siitä, miten vuoteni täällä käytän.

Tulevien vuosien käyttämisestä en tiedä, mutta tämän maanantain tulevina tunteina aion rauhallisesti kävellä uuden asuinkaupunkini katuja ja kääntyä risteyksistä niille, joilla on jouluvaloja (ja mitä todennäköisimmin vähän eksyä), innostua ruokakaupassa, käpertyä teekupin kanssa viltin alle jäisessä englantilaisasunnossa katsomaan Netflixiä ja vihdoin päättää, mitä haluan huomisella jouluillallisella herkutella.

Toistan itseäni: vaikka ei sen näin pitänyt mennä, niin olen aika hitsin onnellinen siitä, että se meni just näin.

Jos käyttäisin Twitteriä

Kesä 2013.

Istuimme ystäväni kanssa iltaa siinä Pitkänsillan Hakaniemen puoleisen ravintolalaivan terassilla ja yllytin ystävääni lukemaan Twitteriäni. Hän kun oli pohtinut Twitteriin liittymistä, kaipasi sparrausta, ja edelläkävijän itseluottamuksella koin parhaaksi esitellä hyvänä esimerkkinä oman tilini, jossa olin julkaissut sellaisia helmiä kuten:

David aloitti, Victoria lopettaa? Oliko tässä kaikessa sittenkin kyse vain Beckhameista? #olympialaiset #lontoo

Ai siksi mäkihyppääjät on niin laihoja, kun ei ole rahaa ruokaan. Auta Miestä Mäessä - #Kansallistalkoot: http://youtu.be/V-wyyOK0-n8

Mietin, miten Lumia 920:n numeroyhdistelmä tuntuu niin tutulta, ja nyt tajusin. Beverly Hills 90210! Poista vain joka toinen numero.

"Paina huulesi tiiviisti hänen suulleen." Cosmo vai viraston pelastussuunnitelma?

Sain tiedon paavin valinnasta ekana Twitterissä. Ehkä valkoinen savu leijailee tänne huomenna. #paavi.

Olin tulessa. Twitter-tulessa.

Pikakelaus syksyyn 2017.

Minulla on edelleen se sama Twitter-tili, jonka viimeisin julkaisu on heinäkuulta 2016. Siinä kehun Joensuuta. Kaikkiaan olen julkaissut 358 twiittiä, mikä on aika vähän, kun tajuaa, että olen liittynyt Twitteriin noin 2 100 päivää sitten.

Tästä voikin päätellä, että Twitter-liekki himmeni tulisen alun jälkeen aika pian. Muistan, että jossain vaiheessa seurasin Tuomas Enbuskea ja Nicholas Kristofia, ja tuntui, etten edes nähnyt muiden twiittejä. Aktiivisuuspiikkeinä loistavat selvästi ne ajat, kun tein gradua, joskus muulloinkin innostuin kuukaudeksi tai pariksi.

Vuosiin mahtuu myös joitakin huippuhetkiä: ainakin ne muutamat viestinvaihdot Kallion kirjaston kanssa ja se kerta, kun Pekka Sauri retwiittasi viestini. Mieleenpainuva oli myös se hetki, kun tajusin twiitanneeni Forssa-vitsin työnantajani, erään valtion viraston, tililtä omani sijaan.

Mutta kaiken kaikkiaan: aika hiljaista on pidellyt.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla mielestäni olisi Twitteriin sopivia ajatuksia, hahaa, ei suinkaan. Todistaakseni tämän olen parin viime viikon ajan kirjoittanut näitä ajatukshelmiä muistiin sen sijaan, että jakaisin ne vain läheisteni iloksi Whatsappissa tai kasvotusten. Joten tässä tulee: jos käyttäisin Twitteriä...

Snäppääminen on muuten kivaa, mutta se näky, kun avaat Snapchatin puhelinta normisti lähellä rintaa pitäen. #alaviistovideo

Tilasin vähän aikaa sitten The Guardianin päivittäisen uutisbriefin. Parasta ja kauheinta siinä on The papers -osiossa julkaistava Sunin päivän pääotsikko.

Katsoin juuri #maastamuuttajat ja nyt veikkaan, että Sasu Salin on seuraava Cheek: äitien ja tytärten suosikki.

Kolmekymppisiin Sasu Salin vetoo siksi, että sen nimi on melkein kuin Saku Salin. #salkkarit #maastamuuttajat

Saanko vanhuuspisteita siitä, että kiinnosti katsoa oman pankin edustajistovaaliehdokkaat ja oli niin paljon tuttuja, etten osannut valita ketä äänestää?

Googlatessani, miksi OP:n vaaleja kutsutaan, ajauduin tähän keskusteluun. Olen onnellinen, että lapsuudessani pikkupaikkakunnalla oli vain sanomalehden Lyhyesti-palsta.

Tajusin just, että Elina Lepomäki ja Laura Huhtasaari ei olekaan sama henkilö!? Pieni Trump-hetki, kun en näemmä osaa erottaa blondeja politiikassa.

(Kuvat Unknown ja Soppakanuuna)

Haluaisin avata leipomon, jossa myytaisiin kaikkia mun suosikkeja ympari maailmaa: karjalanpiirakoita, pastel de natoja, merveilleuxeja, Geisha-suklaata, mantelicroissanteja, unelmatorttua, Dough-donitseja...

Komppaan Juliaihminen-blogin verkostoitumismääritelmää: tutustu kivoihin typpeihin, vietä aikaa, ne etenevät urallaan ja tekevät siistejä juttuja - voilà.

Superhieno musiikkivideo!

Kummityttö antoi päiväkodissa tekemänsä tähtitaivasteoksen, kerroin pitäväni tähtitaivaasta hurjasti. Ja totta puhuin, tänkin videon olen katsonut jo monta kertaa.

Berliiniläinen lääkärini suositteli ehkäisypilleriä nimeltä Swingo.

Lähetin poikaystävälle kerran tän kuvan. Se vastasi: panty party? johon mä vastasin, että let's have a panty party ajatellen että se tarkoittaa sitä että bailaa alkkareissa kotona. Ei tarkoita. Ja poikaystävä tarkoitti party=puolue.

Die Partei on kiinnostava, mut en oo ikinä lukenut siitä lehtijuttuja suomeksi. Ehkä mun pitäis kirjoittaa, kuka ostais ja julkaisis?

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: jonkun tuntemattoman henkilön Facebook-julkaisusta tai kommentista vahingossa tykkääminen.

Taas se aika vuodesta, kun en vain pysty pesemään käsiäni ilman että jään huljuttelemaan niitä lämpimän veden alla.

No niin, mitä mieltä? Pitäisikö palata Twitteriin?

Berliini oli unelma

Tänään aamulla sen tajusin: Berliini ei ole enää unelmani.

Oli pitkästä aikaa aurinkoinen aamu, asteitakin melkein +10, kun hymy naamalla pyöräilin töihin. Olin juuri liittynyt stadionin parkkipaikalta tulevalta autotieltä pyöräväylälle, kun yhtäkkiä punatakkinen mies kääntyi omalla pyörällään jalkakäytävältä minun eteeni - krätz. Mitään vakavaa ei sattunut: mies kolautti pyöränsä takarenkaaseeni, takaa tulijat pääsivät sujahtamaan ohi, ja kun pysähdyttyäni käännyin katsomaan, heilutteli mies närkästyneesti kättään ja huuteli jotain pyöräväylän ja autotien väliseltä nurmikaistaleelta.

Minun ensimmäinen ajatukseni oli: haluan jo lähteä Berliinistä. (Toinen oli, että teinkö minä tilanteessa jotain väärin ja kolmas, että onko aamutyömatkalaisten pakko olla niin hiton kireitä.)

Olen haaveillut Berliinissä asumisesta lähes koko aikuisikäni. Ennen kuin olin edes käynyt koko kaupungissa, rinnassani sykähti, kun kuulin jonkun muuttavan Berliiniin. Muistan elävästi eräänkin tilanteen etutöölöläisen asunnon ulko-ovelta, kun kaverini kaverit kertoivat kesäsuunnitelmistaan elää taiteilijaelämää Berliiinissä - minäkin haluan joskus, ajattelin. Syksyllä 2014 muutto tuli ensimmäistä kertaa lähelle: olin lopettanut työt ja pakannut tavarani Hongkongissa, edessä oli kuukauden reppureissu Kiinassa, jonka suurena tavoitteena oli saada jonkinlainen selvyys sille, mitä seuraavaksi elämässäni teen. Gradun kirjoittaminen Berliinissä oli vaihtoehtolistan top-kolmosessa, sillä kertaa Hongkong kuitenkin voitti.

On minulla ollut muitakin unelmia, jotka eivät ole sellaisia enää. Teini-ikäisenä unelmoin perustavani perheen aika nuorena, ehkä 25-vuotiaana. Abivuonna haaveilin, että opiskelijakämppääni hankin sitten sellaisen Ikean metallisen kaapin, jollaisia myytiin ainakin 2000-luvun alussa. En koe, että kumpikaan näistä olisi toteutumaton unelma - ne vain lakkasivat olemasta.

Berliinillä on silti ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Se on ainoa kaupunki, jonne olen muuttanut ihan vain kaupungin itsensä takia: ensimmäisellä kerralla minua eivät odottaneet täällä opiskelut, työt tai ihmissuhteet. Olen aina halunnut asua Berliinissä oli suurin syy muutolleni.

Unelma ei loppunut siihen, että Berliini olisi tuottanut minulle pettymyksen. Päinvastoin: Olen elänyt täällä hyvää elämää - sellaista joka saa iloisesti yllättymään siitä, että oikeasti asun täällä. Tänäänkin.

Olen pyöräillyt ihan himona, kolunnut taidenäyttelyitä ja istunut tuntikausia kahviloissa joista melkein jokainen on suositteluni arvoinen. Tutustunut ihmisiin, hymyillyt, ihastunut, turhastunut ja innostunut. Olen polleana ojentanut saksalaisen sairasvakuutuskorttini lääkärin vastaanotolla ja tuntenut olevani kunnon veroja maksava kansalainen.

Kun Laura kerran on päässyt Berliiniin, niin ei hän kyllä sieltä mihinkään Englantiin muuta, oli poikaystäväni veli todennut äidilleen, kun parisuhteemme oli ilmeisesti ollut puheenaiheena.

Mutta katsos Alex, en tiedä sinusta, mutta minun unelmani venyvät, muuttuvat ja kasvavat - ihan kuin minäkin. Berliini on, oli ja tulee aina olemaan wunderbar, kuten sinäkin hyvin tiedät, mutta on paljon muitakin paikkoja ja asioita, jotka aiheuttavat sydämentykytyksiä.

Berliini oli unelmani - nyt sen tilalla on jotain muuta.

Asioita, joista haaveilen työpäivän aikana

...mutta joita en kuitenkaan tee töiden jälkeen.

• Joogaaminen pinkillä joogamatollani
• Terveellisten kasvisruokien kokkaaminen ja niiden pakkaaminen seuraavan päivän lounaaksi
• Kylpeminen, mitä varten olen jo ostanut kahta erilaista kylpysuolaa ja jopa googlannut, miten kylpysuolaa käytetään (jos sinäkin olet miettinyt samaa, niin voin kertoa: kaada veteen, sekoita)
• Lenkkeily podcasteja kuunnellen
• Englannin sanavarastoni tietoinen kasvattaminen vaikkapa jonkun kivan appsin tai kauniin vihon motivoimana (lue: kauniiden vihkojen ostaminen)
• Romaanien lukeminen
• Sen selvittäminen, että kuuluuko pyöräni lamppu huoltotakuuseen
• Hammaslääkäriajan varaaminen
• Pitkien viestien kirjoittaminen ystäville ympäri maailmaa
• Saumattoman villapaitaohjeen etsiminen
• Töiden hakeminen tai ainakin sen miettiminen, että mitä haluaisin seuraavaksi tehdä
• Pitkien viestien lähettäminen ystäville
• Koko vartalon rasvaaminen suihkun jälkeen
• Juliaihmisen uraneliökentän tekeminen
• Kodin ikkunoiden peseminen (kumma kun illalla pimeässä tämä ei enää kiinnosta)
• Sen nettisivun etsiminen, jossa voi vertailla, millaisella palkalla saa millaisen elintason eri kaupungeissa
• Kahden villapaidan ja yhden villasukkaparin nukan leikkaaminen kynsisaksilla
• Tämän blogin kirjoittaminen

Asioita, joita ihan oikeasti teen töiden jälkeen ovat ruokakaupassa käyminen (voisin käydä vaikka joka ilta! onneksi lähi-Reweni on iltaisin auki puoli kahteentoista), Netflixin tuijottaminen, pyykin peseminen (<3) ja villasukkien neulominen.

Miten sun marraskuu menee? Pelaatko esimeriksi Topin kanssa kellarilla ristinollaa päivin, öin? 

Ajatuksia Suomesta parin viinilasillisen jälkeen

Olin viime viikonlopun ja pari päivää päälle Suomessa. Se oli ihanaa, hauskaa ja rentouttavaa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ehkä koskaan, en miettinyt, että voisinko tai haluaisinko asua siellä.

(Nyt kun kirjoitan tätä, niin mietin sitä tietenkin vähän, ja vastaus on, että totta kai voisin.)

Mutta sen viisi päivää katselin Suomea tavallaan ulkopuolisen silmin. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olin Suomessa oikeasti lomalla enkä suorittamassa Suomi-listaani (Suomi-lista on kokoelma asioista, joita haluan Suomessa ollessani ostaa, syödä, tehdä tai nähdä, sellaisia kuin d-vitamiini, Fazerin uusi suklaalaku, Ankallisgalleria Ateneumissa, kummitytön joulukalenteri ja Yes Yes Yes), näkemässä mahdollisimman paljon perhettä, sukulaisia ja ystäviä muutamassa päivässä ja hoitamassa asioita. Vaan lomailemassa niin paljon kuin kotimaassa nyt voi lomailla (eli yleensä vähemmän kuin jossain muualla).

Loma-Laura huomasi, että Helsingissä on uusia ratikkalinjoja ja vanhoilla erilaisia reittejä. Cappuccino maksoi yhtäkkiä yli kolme euroa, enkä lähimaksua käyttäessäni aina tajunnut että mihin korttini asettaisin. Sekoiluni tuntui ihan luonnolliselta, koska eihän lomalaisen tarvitse tietää, miten asiat toimivat. Kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa myyjät puhuivat joskus englantia enkä viitsinyt vaihtaa Suomeen, vaikka poikaystäväni ei olisi enää ollut lähimaillakaan. Nautin lumesta ja pienestä pakkasesta ajattelematta pimeyttä ja liukkaita teitä ja märkää loskaa, ja aamupalaksi söin voissa pyöriteltyjä karjalanpiirakoita ja uutuussuklaapatukoita miettimättä vihanneksia tai pilatesta.

Lomalöllöilin vain menemään.

Ulkomailla asuessa helposti ajattelee, että Suomi on ihana satumaa. Sellainen, jossa kesällä paistaa aina aurinko ja talvella on aina lunta, mietimme perjantaina-iltana täällä Berliinissä, kun kävin viinillä parin suomalaisen mimmin kanssa.

Puimme tosin myös Helsingin kalleutta ja sitä, miten Suomessa aina vähän yllättyy, jos tuntemattomat ihmiset ovat avuliaita. Ja siis miksi ihmeessä suomalaiset aina noudattavat kaikkia tyhmiäkin sääntöjä, ottais vähän rennommin niin kuin Berliinissä, jossa esimerkiksi baaritupakoinnin kielto ei onnistunut ihan vain siksi, että ravintoloitsijat eivät ottaneet sääntöä vakavasti. (Ystävät, koittakaa kestää mun vertailua, jos joudutte sitä kuuntelemaan.) Tulin siihen johtopäätökseen, että vielä en ole yksi ulkomailla asuvista Suomi-romantisoijista, mutta ehkä kuitenkin matkalla sellaiseksi.

Ja tässä on aika hyvä olla.

Pokkana valitsen sekä koti- että asuinmaastani ne hyvät puolet. Konkreettisena esimerkkinä ostan kosmetiikasta Suomesta tuttua ja turvallista Lumenea, mutta uutta ja jännää luonnoskosmetiikkaa testaan Saksassa, missä se on edullista ja helposti saatavilla. Suomessa käydessäni vedän navan täyteen lohta ja karjalanpiirakoita, mutta aasialaisissa ravintoloissa käyn siellä, missä se on halvempaa ja aidompaa. Koen, ettei minun tarvitse ymmärtää Saksan vaalisysteemiä, mutta kaikista Suomen takakonttikohuistakaan ei tarvitse muodostaa mielipidettä. Jos joku Suomi-homma nolottaa, kerron että siksi en asukaan Suomessa. Jos Saksassa taas joku ärsyttää, niin korostan ylpeästi suomalaisuuttani.

Suomi on minulle myös sellainen varasuunnitelma. Uskottelen, että mikäli kaikki yritykset, haaveet ja säädöt muualla menevät pieleen, voin aina palata tuttuun Suomeen, saada kivan työpaikan, pyöräillä keskiviikkoiltaisin kansalaisopiston pilatestunnille ja leikkiä siskontyttöjeni kanssa viikonloppuisin. Järki-minä tietää, ettei se varmaankaan olisi oikeasti niin helppoa, mutta antakaa minun uskoa.

Tämän kirjoituksen pointti taisi hukkua niihin viinilasillisiin, mutta sellaista mietin, että olen kai aika onnekas ja onnellinen. Ja sitäkin, että Suomi on ihan mahtava paikka, vaikka en juuri nyt siellä haluaisikaan asua. Niistä parista viinilasillisesta maksoin Berliinissä alle vitosen, sanonpahan vaan.

Vielä lopuksi: Hyvää isänpäivää kaikille isille tai sellaisiksi itsensä tunteville, mutta etenkin tietty mun omalle! Vaikka Suomi olisikin mielestäni ihan pyllystä, niin lupaan, että tulisin silti käymään siellä perheeni takia.

Marraskuun alun perinteinen katsaus

Ensi marraskuusta ei ole hajuakaan, mutta en tiedä, yllätynkö paljon mistään,

kirjoitin vuosi sitten.

Ja oikeassa olin, sillä enpä olisi vuosi sitten uskonut olevani tässä, oikeastaan aikalailla siinä, missä vuosi sitten toivoin olevani. Eikä silti kauheasti yllätä.

Viime marraskuusta tuntuu olevan ikuisuus, mikä on varmaan hyvä merkki siitä, että 12 kuukaudessa on tapahtunut hurjasti. Muistan kyllä ne vuoden takaiset fiilikset, tunteen siitä että elämäni on taas menossa johonkin. Jännitti ja innosti. Ja sitten mentiin.

Ilmeisesti marraskuusta on muodostunutunut elämääni jonkinlainen Suurten Muutosten kuukausi, koska paikalleni en ole jäämässä tänäkään vuonna.

• Mulla oli taas synttärit, joita juhlin viiden päivän Suomen-lomalla. Synttäriaamunani heräsin helsinkiläisestä hotellihuoneesta suosikki-ihmiseni vierestä, söin aamupalalla kolme karjalanpiirakkaa, ostin laukun englanniksi (koska en kehdannut kertoa kohteliaalle myyjälle, että puhun kyllä suomea), kävin kahvilla, pussailin lentokentällä ja lensin kotiin Berliiniin.
• Tällä kertaa en aloita marraskuussa uutta työtä, mutta uuden työsopimuksen sentään. Työn sijainti -kohdassa lukee joustava.
• Heitin itselleni somehaasteen, minkä seurauksena snäppäilen ensi viikon entisen ainejärjestöni Snapchat-tilillä like it's 2016.
• Muutan Englantiin. Tai siis melko varmasti muutan, koska juuri mitään konkreettista en vielä ole tämän eteen tehnyt. Maana se on minulle uusi, mutta toisaalta muutto on paluu menneisyyteen. Ihan kaikilla hyvillä tavoilla.
• Koska tämä marraskuu tulee siis taas kerran olemaan viimeiseni Berliinissä, olen klikkaillut Facebookissa Interested useampaankin tapahtumaan ja kulttuuririentoon. Ensimmäiset joulumarkkinatkin avautuvat jo marraskuussa, joten kun en ole näyttelyissä, ensi-illoissa, esityksissä tai lukuilloissa, voi minut löytää glühwein-muki kädessä kiertelemässä toreja.

Ensi marraskuusta ei ole taaskaan tietoakaan, mutta aika varmaksi voisin veikata ainakin maan, jossa silloin asun. Sitten taas jos löydänkin itseni muualta, niin en varmaan ylläty siitäkään.

Minä ja kahvilat

Lukiossa meillä oli tapana joskus hyppytunneilla tai koulun jälkeen mennä yhteen pikkukaupungin harvoista kahviloista. Suosikkiamme, sitä torin laidalla sijaitsevaa, pyörittivät keski-ikäiset naiset, jotka leipoivat herkullista juustokakkua ja antoivat levittää koulukirjat pöydille. Kiitos minut kahviloihin kutsuneen ystäväni ja Gilmoren tyttöjen, noihin aikoihin opin rakastamaan kahviloissa lorvimista.

Opiskeluaikoina opettelin juomaan kahvia, koska teen tilaaminen tuntui rahantuhlaukselta. Vietin tuntikausia Unicafen kahviloissa, Kaisaniemen Wayne's Coffeessa, Sokoksen Coffee Housessa, Lasipalatsin Javassa ja Kluuvikadun Robert's Coffeessa. Opiskelin, luin kirjoja, sain ystäviä, suunnittelin ryhmätöitä, kävin treffeillä, elin ja unelmoin.

Noiden vuosien jälkeen olen etsinyt suosikkikahvilani Tartossa, Jyväskylässä, Hongkongissa, Lillessä, Brysselissä ja nyt Berliinissä. Reissuilla tutkin, missä kahviloissa Instagram-kansa viettää aikaansa ja merkkaan ne Google Mapsiin. (Vasta pari viikkoa sitten opin myös, miten Google Mapsissa saa kartalle kaikki lähialueen kahvilat käyttämällä hakua coffee shop nearby ja sitten valitsemalla Search this area.) Kun nyt käyn Helsingissä, yritän aina ehtiä johonkin minulle uuteen kahvilaan. Tällä hetkellä listalla ovat muun muassa Café DaJa, Frangipani, Buongiorno Caffe, Paulig Kulma ja Robert's Coffee Jugend.

Tästä huolimatta suhtautumiseni kahviin on aika välinpitämätön, mitään muuta tilaan hyvin harvoin. Syksyllä elän tosin lyhyen kaakaokauden, joka loppuu hyvissä ajoin ennen joulua, kun makeus ja juomien harmittava vetisyys alkaa kyllästyttää.

Mutta kahvilat - niitä minä rakastan. Rakastan niiden tunnelmaa, rakastan niiden sisustusta, rakastan ihmisten katselua. Rakastan sitä, että kahviloihin on helppo mennä yksin kirjan tai tietokoneen kanssa. Sinne on helppo mennä myös yhdessä, mutta silti ei ole pakko koko ajan jutella. Seuralaisenkin kanssa kahviloissa voi selailla lehtiä, lukea kirjaa tai tehdä töitä. Rakastan sitä, että tunnen olevani kaltaisteni seurassa - voin luottaa siihen, että naapuripöydässä konettaan naputteleva tyyppi ihan oikeasti katsoo läppärini perään, kun itse käyn vessassa.

Tätä, niin kuin suurta osaa tämän blogin muistakin postauksista, kirjoitan kahvilan ikkunapöydässä. Seinällä lukee valokaapelilla but first, coffee ja vieressäni on juomakuppi koirille. Pöydällä läppäri, puhelin, pieni vesilasi ja flat white, 2,70 euroa.

En osaa oikein eritellä, mikä kaikki Berliinistä tekee mielestäni niin ihanan (tai siis osaan toki mainita monia asioita, kuten pyöräilyn, rentouden, erityyliset kaupunginosat, puistot ja vesi, matalan kynnyksen ravintolat ja tapahtumat, hintataso…), mutta osan Berliini-rakkaudestani laitan juuri tällaisten kahviloiden piikkiin. Jos sinäkin haluat etsiä Berliini-hurmaa hyvästä kahvikupillisesta, käy vaikkapa näissä:

Milch Halle, Auguststr. 50, Mitte - Hyvää kahvia, hyvä wifi ja aurinkoisia istumapaikkoja ulkona (kadun kummallakin puolella). Sisällä on suuri communal-pöytä, jonka ääreltä löytyy melkein aina tilaa yhdelle . Täältä löytyy myös se mainitsemani but first, coffee -valoputkihässäkkä.

East & Eden, Torstr. 141, Mitte - Pisteitä etenkin vaikuttavasta huonekorkeudesta ja kasveista niin sisällä kuin terassillakin. Nopea wifi, jota voi käyttää vain tunnin päivässä. Listalla kaikki hipsterkahvilan vakkarit: avokadoleipä, granola, kuivakakkuja...

Oslo Kaffebar, Eichendorffstr. 13, Mitte - Täälläkin on suuri pöytä, joka on lähinnä läppäriväen kansoittama. Koska hyvä netti ja työskentelyn salliva ilmapiiri.

Nothaft Seidel Café, Schönhauser Allee 43A, Prenzlauer Berg - Koruton paikka, joka tarjoilee muovikelmuun käärittyjä kakkupaloja (esim. pinaatista tai punajuuresta tehtyjä, itse olen maistanut vain suklaata). Betoniseinistä huolimatta kahvilassa on lämmin tunnelma.

Bonanza Coffee Heroes, Oderberger Str. 35, Prenzlauer Berg - Kahvisankarit todellakin keskittyvät itse kahviin, pidempään oleiluun tästä paikasta ei ehkä ole. Ulos puupenkeille mahtuu myös aurinkoisena sunnuntaina, vaikka paikka onkin ihan Mauerparkin vieressä, testattu on.

Milch & Zucker, Oranienstr. 37, Kreuzberg - Täällä kohtaavat macbook-kansa ja alueen turkkilaisäijät. Edellinen ryhmä istuu kahvilan takaosassa, jälkimmäiset ulkona. Lounasaikaan töiden teko on kielletty.

Fräulein Wild, Dresdener Str. 13, Kreuzberg - Sisustukseltaan romanttisempi ja söpömpi kuin moni muu (kahvilassa on jopa sohva!). Täällä tekee mieli tilata pelkän kahvin lisäksi kakkua tai vaikka bagel.

Cuccuma, Zossener Str. 34, Kreuzberg - Tämä kahvila sijaitsi mun edellisen Berliini-kodin lähellä, joten paikasta tuli yksi vakkareistani. Jos on aikaisin liikenteessä tai hyvä tuuri, voi koneineen saada paikan parvelta. Yläkerran takahuoneesta löytyy myös upottavia sohvia juoruiluun ja kaakaon kittaamiseen.

KAFFEEBAR, Graefestr. 8, Kreuzkölln (Kreuzberg/Neukölln) - KAFFEEBAR sijaitsee yhdellä suosikkikaduistani. Perustyylikäs paikka tyylikkäine työntekijöineen ja asiakkaineen.

Populus Coffee, Maybachufer 20, Kreuzkölln - Suomalaisten omistama paikka. Mahtava kesäsijainti kanaalin varrella, sisällä en ole koskaan istunut, mutta muistaakseni paikka on enemmän tuoli- kuin sohvatyylinen.

Katie's Blue Cat, Friedelstr. 31, Kreuzkölln - Pieni paikka, joka on kuuluisa bageleistaan. En ehkä kehtaisi varata pöytää koneellani, mutta kaverin tai kirjan kanssa suosittelen. Jos ei mahdu sisälle, niin ihan lähistöllä on paljon samantyylisiä kahviloita.

Café bRICK, Lenaustr. 1, Kreuzkölln - Piristää värikkyydellään. Vakkarit, kuten kasvit ja terassipenkki, löytyvät kuitenkin täältäkin.

ESPERA Cafébar, Sonnenallee 35, Kreuzkölln - Ikkunapaikalta on upea mahdollisuus Neuköllnin elämänmenon tarkkailuun. Tuoleja ja penkkejä, ei sohvia täälläkään.
Geschwister Nothaft Cafe, Schwarzastraße 9, Neukölln - Pinkkiseinäinen Prenzlauer Bergin sisaruskahvilaansa isompi paikka. Todellista Instagram-materiaalia!

Hyviä kahvihetkiä!

(Kahvihetkistä puheen ollen, suosittelen Kahvihetkiä maailmalla -podcastia, jonka jokaisessa jaksossa Ranskassa asuvat Lilli ja Helena haastattelevat suomalaismimmejä ympäri maailmaa. Pari viikkoa sitten Kabul-ajoistaan kertoi upea ja rohkea ystäväni Sini.)

Minun rakas haasteeni

Muutama viikko sitten vietin tihkusateisen illan Berliinissä käppäilemällä pitkin Neuköllnin katuja olutpullo kädessä kaverini kanssa jutellen. Meillä oli noin kolmikymppisten tavalliset puheenaiheet: työt, asunnot, kavereiden ja sisarusten lapset, vihannesten kasvattaminen - ja ihmissuhteet. Kun kerran aiheessa oltiin, minä tietenkin avauduin tuntemuksistani etäsuhteesta, johon kaverini äkkiä totesi jo ajatuksenkin olevan itselleen ihan mahdoton.

Minäkin ajattelin joskus, että ei koskaan. Sitten ajattelin, että eihän se melkein milloinkaan toimi, mutta ehkä me ollaan erityisiä. Myöhemmin muutin mieleni vielä pari kertaa.

En voi sanoa, että minäkään etäsuhteen välttämättä valitsisin. Tätä kirjoittaessani, Ryanairin Lontoo-Berliini-koneen kahdeksannen rivin keskipenkillä istuessani, kieltämättä mietin, että olisipa kivaa olla sellainen "normaali" pariskunta, joka lähtisi aamulla töihin, kävisi ruokakaupassa ja iltaisin katsoisi tv-sarjoja, harrastaisi keramiikkakurssia (poikaystäväni idea!) tai tapaisi kavereita yksin ja yhdessä. Ei olisi aina ikävä tai tukahdettu suru siitä, että kohta toinen meistä taas lähtee.

Mutta mahdotontako? En suostu uskomaan niin.

Tuona tihkusateisena iltana aloin listata ystävällenikin etäsuhteen hyviä puolia.

Silloin kun on yhdessä, ei viitsi ärsyyntyä pienistä. Kun viimeksi vietimme sunnuntaiaamua yhdessä Englannissa, söimme aamupalaksi paahtoleipiä, jotka päällystimme erilaisilla voista, avokadosta ja hunajasta kootuilla yhdistelmillä. Leivät olivat ihanan lämpimiä, koska söimme ne seisten kolkossa ja viileässä keittiössä sitä mukaa, kun ne paahtimesta pomppasivat. Itse haluan aina valmistaa aamupalan valmiiksi ja sitten istua rauhassa sitä syömään. Ajatus kävi mielessä, mutta ei se ollenkaan harmittanut.

Aikalailla kaikki mitä se toinen tekee on jotenkin ihanaa tai söpöä. Se kun se toikkaroi puolialasti rappusten kaiteella yrittäen kattolasiteoksen läpi selvittää, mistä ullakkokerroksen huoneen oviheijastus oikein tulee. Tai se, kun itken sitä etten ymmärrä korttipelin sääntöjä enkä varsinkaan sitä, miksi aina häviän ja poikaystävä haluaa välttämättä ottaa kuvan, koska se on muka niin söpöä ja hän haluaa muistaa tämän hetken. Minä otin kuvia, kun mies halusi kolme kertaa peräkkäin olla Mastermindissa arvaaja kehittääkseen taktiikan, jolla kaikki yhdistelmät selviäisivät korkeintaan kuudessa rivissä. Melkein ihanaa on sekin, että poikkis haluaa ottaa kuviin sellaisin typerän kawaii-poseerauksen ja siksi muistojen tallentamiseksi mun pitää ottaa siitä salaa kuvia takaapäin.

Kun haluaa sanoa jotain, niin se tulee kyllä sanottua heti. Ei ole varaa lykätä ajatuksia tai asioita, koska yhteinen aika on niin kovin lyhyt. Etenkin tekee mieli koko ajan kertoa toiselle, kuinka onnellinen on ja tuijotella silmiin rakastuneena. Mutta myös ikävät asiat tekee mieli käsitellä aikalailla heti, koska ei se Skypessä ainakaan helpompaa ole.

Yhdessä ihan kaikki tuntuu tosi spesiaalilta. Teemme toki paljon asioita, viimekin vierailullani vietimme kaksi yötä reissussa, mutta ihan vain kahvilassa töiden tekeminen, käsi kädessä käveleminen tai kortin pelaaminen tuntuu sekin erityiseltä.

Aika klisee, mutta se, että on joku, jota ikävöidä, tuntuu aika kivalta. Kivalta tuntuu myös se, kun kuulee, että susta on puhuttu ja toisen ystävät osaavat kysyä kaikenlaisia yksityiskohtia esim. siitä, että miten työtapahtuma meni tai että onko Suomessa karhuja.

Puhelimessa (tai siis ei me koskaan puhelinta käytetä, mutta whatsapp/skype/mitä näitä nyt on) puhuminen tuntuu nykyään paljon helpommalta. Vaikka olenkin vieläkin vähän toivoton vieraille tai puolitutuille soittamisessa (mitä tapahtui sille lapselle, joka kilpaili sisarusten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä aulassa pirittävän luurin luo?!), niin englanniksikin pulisen töissä tai tutuille puhelimeenkin jo ihan sujuvasti.

Niin ja se ystäväni, joka ei ikinä missään nimessä voisi edes harkita etäsuhdettä. Hänen tyttöystävänsä haluaisi elää polyamorisessa suhteessa, ystäväni ei.

Jotenkin olen ihan onnellinen siitä, että minun ja kikkarapään suurin haaste on reilu 1000 kilometriä.

Alkuviikon seitsemän parasta

Olen suuri hetkessä elämisen puolestapuhuja.

Never let the things you want make you forget the things you have.

At some point you just have to let go of what you thought should happen and live in what is happening.

 – Tällaiset lausahdukset saavat minut nyökyttelemään ja ottamaan kuvakaappauksia. Välillä sormi on meinannut käydä myös jakonapilla, mutta siitä olen toistaiseksi pidättäytynyt.

Ja siitäkin huolimatta, kaiken hehkutuksen ja innostuneen pöhinän hyläten, saan itseni välillä kiinni elämästä sitku-elämää ja ajattelemasta sitku-ajatuksia. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun asun seuraavassa maassa, sitten kun paistaa aurinko, sitten kun olen lomalla, sitten kun olen henkilön x kanssa, sitten kun ei stressaa... Sitten on paremmin.

Aika järjetöntä tehdä niin, koska vaikka tulevaisuudelle on kyllä helppo asettaa kaikenlaisia toiveita ja tavoitteita ja unelmoiminen ja suunnittelu on ihanaa ja tärkeää, niin ei se saisi viedä liikaa elämiseltä eikä sen autuuden varaan todellakaan kannata laskea edes höyhentä. Sitä paitsi, juuri nytkin elämä on yleensä kuitenkin ihan kivaa.

Tämän todistaakseni listasin alle hyviä, kivoja, ihaniakin juttuja, jotka tapahtuivat parjatulla alkuviikolla eli aika-akselilla maanantai-keskiviikko.

• Kirjoitin miscellaneous oikein ensimmäisellä yrittämällä ilman minkäänlaisen oikolukuohjelman tai tekstisyötön tukea. Rockin' it!
• Lähikauppani valikoimassa on taas suosikkihedelmääni eli satsumoita, joita olen käynyt hamstraamassa aikalailla päivittäin ja sitten haahuillut hyllyjen välissä viisi minuuttia yrittäen keksiä jotain muutakin ostettavaa. Kerran söin niin ihanan kirpeän mehukkaan satsuman, että oli pakko kuoria vielä se toinenkin mukana ollut, joka ei tietenkään päässyt edeltäjänsä tasolle mutta kutkutti silti makunystyröitä mukavaksi.
• Maanantain lounaspöydässä opin, että jaan toimistoni muutamien mahtavien tiedenaisten kanssa, jotka osaavat selvittää vaikkapa millainen vaikutus ruokavaliolla on aivoihin. En yhtään tiennyt heidän taustaansa, koska näiden supernaisten nykyiset työt eivät suoranaisesti liity opiskeltuun alaan, joten yhtäkkiset lounaspöytäpuheet proteiineista, erilaisista laboratiokoemenetelmistä ja kasvikokeiden tekemisen monimutkaisuudesta olivat ihana yllätys. 
• Tiistai-iltojeni ilo eli neulontakerho Piukat puikot, jonka pari suomalaismimmiä Berliinissä pisti tänä syksynä aluille. En tuntenut porukasta ketään ennestään, ei moni muukaan, mutta olen tosi onnellinen aina kun pääsen mukaan heiluttelemaan puikkoja ja rupattelemaan suomeksi. Nytkin jo maanantaina suunnittelin, miten vien naposteltavaksi niitä superhyviä satsumoita ja sitten kaikkien neulomukset tuoksuu ihan sitrukselta. Tiistaina meitä oli koolla viiden hengen porukka rohkeita huippumimmejä, joiden kanssa tuntui luontevalta keskustella niin sijoittamisesta kuin Berliini-kotien erilaisista hyönteisistä. Ja tietty neuloa.

• Toimistossani on tapana melkein päivittäin valmistaa yhdessä ruokaisa salaatti lounaaksi. Osallistun itsekin salaattirinkiin yleensä parina päivänä viikossa ellei minulla ole mukana edellisen päivän illallisjämiä tai muita eväitä, mutta jostain syystä olen tähän mennessä onnistunut välttämään kauppareissut antamalla Lildiin menijöille muutaman euron mukaan, mistä olen kuitenkin kokenut tästä vähän huonoa omaatuntoa. Kiitos tiistain kaupparetken saan mutustella lounassalaattejani ainakin hetken puhtaan omantunnon kera.
• Nämä kuvat.
• Yksi työkaverini sai kuulla, että pääsee aina välillä työskentelemään toisella toimistolla ja toisessa maassa, jonne hänen poikaystävänsä hiljattain muutti (ja jossa on vauvakilpikonnia). Kaikki tällaiset rakkausjutut saavat mut tällä hetkellä ihan sydänsilmäiseksi.

Ihana nähdä millaisia onnenhetkiä ja ilon aiheita loppuviikko tuo mukanaan!

(Alkuviikon kuvasaldo sen sijaan on aika köyhä - maanantaina ottamani kuva työpuhelimen SIM-kortista, joka ei sopinut puhelimeeni, todisteeksi Vodafonelle ja tiistain pimeä ja tärähtänyt "hei lähden nyt neulontakerhosta" -kuva Whatsapp-keskusteluun - joten elävoittämässä kuvia parin viikon takaa Bristolista, jossa sielläkin oli hyvää, kivaa, ihanaa.)

Mun ja isäni vinkki stressaantuneille

Olen tullut aika monessa asiassa isääni. Olemme esimerkiksi molemmat herkkiksiä itkupillejä, joilla on taipumus monileukaisuuteen.

Ja kun mieltä painaa, me menemme yksin luontoon.

Takana oli vähän vaikea, ikävöivä loppuviikko ja sen huipentumana perjantai-iltapäivänä kilahtanut sähköpostiin, joka sai väsyneen pääni tolaltaan. Pari yötä pyörittelin omia ja maailman tuskia niin, että nukuin huonosti, ohimoita särki ja aivot huusivat lepoa. Kun lauantai-iltana kotikortteliini yllättäen laskeutunut hento vaaleanpunainen valo sai sitten paitsi hymyilemään myös jostain syystä herkistymään, määräsin itselleni metsäterapiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin U-bahnilla seitsemän pysäkinväliä, S-bahnilla kymmenen ja sitten kävelin, kiipesin ja rämminkin, kunnes edessäni avautui berliiniläisen metsän vihreä, keltainen ja ruskea väripaletti.

Huipulle kivuttuani otin villapaidan pois, suljin silmäni, käänsin kasvoni aurinkoon ja hengitin syvään.

Jos olisin suunnitellut reissuni paremmin, olisin tässä vaiheessa vielä ehkä pitänyt villapaidan päällä tajutessani, että pusikkoseikkailun sijaan kukkulalle olisivat johtaneet myös leveä päällystetty polku tai vaihtoehtoisesti portaat. (Google kertoo, että helpoin reitti Drachenbergille eli lohikäärmevuorelle, joka ainakin sunnuntaiaamupäivänä oli leijaa lennättävien lapsiperheiden suosiossa, käy Heerstrassen S-bahn-aseman kautta. Maisema on hyvä myös kaupungin suuntaan ja kukkula toimii kuulemma myös auringonlaskun ihailuun, joten jos vähän erilainen Berliini-kohde kiinnostaa, niin mene ihmeessä.)




Huipulta jatkoin alas puiden sekaan, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Mäntyjä ja aina välillä värikkäiden lehtipuiden reunustamia kujia. Paljon maastopyöräilijöitä ja ihmisiä, jotka hymyilivät halloita vaihdettaessa. Pusikkoon loppuvia polkuja ja kyttäyskoppi, johon en melkein uskaltanut kurkistaa, koska olin edellisenä iltana katsonut The Walking Deadia.

Reitilleni osui myös muutamia Havel-joen varren hiekkarantaisia uimapaikkoja, joissa olisin pulahtanut, jos olisi ollut kymmenen astetta lämpimämpää ja joku muu aika kuin lokakuu. Nyt katselin pieniä purjeveneitä ja aavemaisia kesähotelleja satsumoita mutustaen.

En minä siellä muutenkaan mitään sen ihmeellisempää tehnyt tai suuria ajatellut, mutta tulipahan ainakin hengitettyä kunnolla.

Lempeää viikon alkua! Ja jos stressimörkö on hiipinyt päiviisi, niin minä ja isäni suosittelemme: mene metsään.

Totuus Instagram-kuvieni takaa

Koska töissä on ollut viime viikkoina vähän tahmeata, olen kokenut oikeudekseni selailla aina välillä Facebookia ja klikkailla auki kaikenlaista kiinnostavaa, kuten vaikkapa tämä Lilyn Facebook-sivulta löytämäni Tyhjä ajatus -blogin kirjoitus. Lukiessani totuuksia ja tarinoita Instagram-kuviin päätyneistä hetkistä, inspiroiduin jatkamaan ahkerasti töitä (tai sitten kopioimaan idean oman blogiini, köh).

Omasta mielestäni olen Instassa oikeinkin rehellinen ja paritan kuvat joskus pitkienkin tekstien kanssa, joiden hiomiseen käytän ihan naurettavan paljon aikaa (ja sitten joskus päädyn julkaisemaan vain emojeja, kun en sittenkään keksi mitään sanottavaa).

Paitsi nyt kun kävin läpi kuviani, niin aika kukat-aurinko-vaaleanpunainen-meininkiä siellä kuitenkin on. Jopa siinä laukunpohjaotoksessa, jonka julkaisin yhden kurjan työviikon päätteeksi löydettyäni 42 sellaista puhelimeni muistista, on melkein neljännes vaaleanpunaista.

Joten riittäähän näitä, kertomattomia tarinoita. Tässä muutama tältä kesältä.

Vieraillessani tässä sinisessä pikkukirkossa Bratislavassa mietin kaikkien söpöjen asioiden sijasta tsekkiläistä pääsiäisperinnettä, josta työkaverini oli minulle muutamaa päivää aiemmin kertonut. Siinä kylän miehet kulkevat talosta taloon ja piiskaavat (hellästi mutta kuitenkin) paikalla olevia naisia, jotka sitten tarjoavat ruokaa, juomaa ja herkkuja.

Ihan oikeasti #nofilter, mutta puhelimeni kamera kyllä tekee pinkistä ekstrapinkin ja sinisestä vielä vähän syvemmän, jota saatoin vielä vähän avittaa saturaatiosäätimellä.

Olin jo pitkään halunnut käydä entisille kotinurkilleni Helsingin Karhupuistoon jo aikaa sitten avatussa IPI kulmakuppilassa. Kotikaupunginosarakkauden (Karhupuisto 4-ever!) ja suurten ikkunoiden lisäksi kiinnosti se, että muiden työntekijöiden rinnalla kahvilassa työskentelee kehitysvammaisia aikuisia.

Tiskillä sitten huomasin, miten en oikein osannutkaan käyttäytyä tiskin toisella puolella olevan myyjän kanssa, joka ei oikein tajunnut, että mitä haluan ja tuijotti liian pitkään, kun väänsin tsemppihymyn kasvoilleni. Ärsytti ihan sikana se, että en osaa sujuvasti olla tuollaisessa tilanteessa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut kahvikuppini pöytään (minkään muun tilaaminen jäi pelkän suunnittelun tasolle), viereiseen pöytään istahti iäkkäämpi kalliolaisleidi miesystävänsä kanssa ja alkoi kuunnella naisen puhelimesta kovaan ääneen iskelmiä Lapin kesästä Vesa-Matti Loirin tulkintaan Nocturesta välillä mukana hoilaten, eikä sekään jaksanut jotenkin kovin kauaa naurattaa.

Tätä kuvaa julkaistessani lähinnä siis ärsytti olla suvaitsematon tosikko.

Olin jo etukäteen miettinyt, miten aion Instagramissa muistaa yhden Tosi Tärkeän Ihmisen syntymäpäivää. Tämä kuva on otettu tilanteessa, jossa etsimme illallispaikkaa söpössä saksalaiskylässä, jossa iltayhdeksän maissa lauantai-iltana ravintolat alkoivat jo lukita oviaan.

Päädyimme syömään kivaan kreikkalaiseen, jonka lihapainoitteisten herkkujen seurauksena sitten vietin loput herran synttäri-illasta joko maaten sängyssä jalat koukussa tai vessassa pelaten Candy Crush Sagaa pakottaen sankaria laittamaan tv:n ääntä vähän kovemmalle.

Olin Antwerpenissä yhdellä itsenäisyysmatkoistani, joihin kuuluu se, että menen just siihen kivoimman oloiseen ravintolaan yksin syömään enkä yhtään häpeile. Tässä ravintolassa oli hieno valoputkiteos (tosin seinälle voisi kirjoittaa valoputkella vaikka kaalilaatikko ja ottaisin siitä silti varmaan kuvan) ja kiva sisustus, mutta se pitsa, jonka täytteenä oli raakaa kesäkurpitsaraastetta, oli vähän outoa. Not so heavenly.

Yleensä julkaisen kuvat sinä päivänä, kun olen ne ottanut, viimeistään seuraavana. Tämän kuvan otin yhtenä sateisena lauantaina, kun siskoni perheineen oli käymässä täällä Berliinissä. Vaikka olikin harmaata, niin halusin sinä päivänä jakaa kuvan jostain siskontyttööni tai vieraisiin liittyvästä (olen myös luonut jonkun oman säännön, etten voi jakaa Instagramissa kuin yhden kuvan päivässä). Niinpä odottelin sitten seuraavaa harmaata viikonpäivää, jota ei meinannut millään tulla, kunnes sitten vihdoin usvaisena keskiviikkoaamupäivänä sain kuvan vihdoin Instagramiin ennen kuin aurinko alkoi taas paistaa.

Jaoin tämän kuvan asuttuani Berliinissä noin viikon. Oli semiaurinkoinen sunnuntaiaamu, eikä kuvasta näy, että huoneen toisella puolella tavarani olivat vielä Ikea-kasseissa, matkalaukuissa ja sohvalle leviteltyinä, koska en vielä viikonkaan jälkeen ollut saanut niitä purettua. Sinä sunnuntaina tosin tein sen.

Kahvilapojan kasvaneet hiukset ja muita ajatuksia

Melkein tasan vuosi sitten istuin tässä samassa kahvilassa, samassa pöydässä, silloinkin yksin tietokoneeni kanssa.

Otin kuvan, ja tiskin takana työntekijä poseerasi. Nyt työ sama kiharatukkainen mies valmisti kahvini, ja siitä kuvasta katsoin, että hiuksensa ovat vähän kasvaneet.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta, kirjoitin silloin. Berliinissä oli kesä, olin muutama viikko aiemmin lopettanut työt Suomessa ja hain Berliinistä uusia.

Aika paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Olen asunut Saksan lisäksi kahdessa maassa, käynyt kahdeksassa. Reissuillani olen ensimmäistä kertaa kokenut niitä matkustamisen varjopuolia, joista jotkut varoittelevat: reppuni varastettiin, matkalaukkuni jäi saapumatta, sairastuin niin että jouduin palaamaan kotiin aiemmalla lennolla. Mutta enemmän olen kuitenkin kokenut riemuja: uusia makuja, tuoreita ajatuksia, ainutlaatuisia kokemuksia ja yllättäviä kohtaamisia.

Vuosi sitten kipuilin sitä, saanko ja osaanko nauttia vapaudesta. Kuukausi sen jälkeen aloitin työt, joihin olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt enemmän energiaa ja aikaa kuin mihinkään muuhun, vähän liikaakin. Tein ensin yhden äitiyslomasijaisuuden, joka vaihtui sulavasti työpätkään toisessa organisaatiossa. Viime viikolla kuulin, että minulle tarjotaan pysyvää sopimusta Berliinissä, mikä vuosi sitten olisi ollut unelmani. Nyt tekee mieli kieltäytyä. 

Olen ihastunut, tietoisesti unohtanut ja sitten rakastunut uudelleen.

Olen vaihtanut cappuccinot flat whiteen ymmärrettyäni, että jälkimmäisessä on vähemmän vaahtoa ja enemmän juotavaa.

Kroppani on kuuluvasti ilmaissut, ettei kestä minkälaista kohtelua tahansa kehittämällä sekä noidannuolen että viikon lihassäryt treenin jälkeen.

Ja kaikesta huolimatta olen taas täällä, samassa kahvilapöydässä juomassa kahvia, jonka on valmistanut sama barista. Mietin, että mitäköhän hänen elämässään on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, sillä vaikka tällaisesta blogilistauksesta voisi saada kuvan, että elämäni on jotenkin harvinaisen tapahtumarikasta, niin kaikillehan tapahtuu. Läheiseni ovat saaneet lapsia ja keskenmenoja, ostaneet koteja ja autoja, vaihtaneet työpaikkoja ja asuinmaita. Eronneet ja rakastuneet, oppineet aakkoset ja uusia kieliä.

Ei minunkaan elämäni ole sen kummempaa.

Lille, pas ma ville (mutta silti ihan ok)

Se ei ole kai jäänyt kenellekään epäselväksi, että viihdyn Berliinissä. Koska tällä kertaa olen kaupungissa ensimmäistä kertaa 40-tuntista työviikkoa tekevänä toimistotyöläisenä, jännitti etukäteen vähän, että mitä jos kaupungin aiempi viehätys onkin perustunut lomailun vapauteen ja huolettomuuteen.

Hetki siinä menikin, mutta lopulta huoli oli turha, sillä myös töissäkäyvälle Berliini on ihana.

Viimeisen vuoden aikana kutsuin kuitenkin kodikseni yli seitsemän kuukauden ajan ranskalaista Lilleä (ja vielä kaksi kuukautta sen jälkeenkin vietin valtaosan hereilläoloajasta kaupungissa). Sen lisäksi että Lillellä on supersöpö nimi, on se lähes neljän miljoonan asukkaan metropolialueella sijaitseva 200 000 asukkaan kaupunki, jonka vanha osa näyttää historialliselta mutta on todellisuudessa täysin jälleenrakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lille ei ikinä tuntunut omalta. Opin kyllä lopulta kulkemaan epäloogisessa keskustassa, löysin suosikkileivokseni ja kivoja baareja. Sunnuntaisin päädyin tutun kahvilan pöytään ja moikkasin lähikaupan työntekijöitä myös kaupan ulkopuolella. Mutta joku siinä silti mätti. (Joku Sherlock voisi sanoa, että syynä oli se, etten koskaan oikein oppinut ranskaa, mutta unohdetaan se häpeä nyt hetkeksi.)

Tutuilleni tämä heijastui ehkä niin, että Lillessä itsessään olisi jotain vikaa. Että kaupunki olisi tylsä, ruma tai töykeä, elämänlaatu välttävä tai muualla olisi automaattisesti paremmin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt olen päättänyt korjata entisen asuinkaupunkini maineen.

Lille, ei ma ville, mutta silti ihan kiva.

Kuten alla olevasta videosta näkee, Lille on ihan nätti.

Lilleen avattiin Euroopan ensimmäinen automaattimetro, ja se vasta onkin loistava kulkupeli. Valitse junan etuosa, asetu suuren ikkunan eteen ja tunnet olevasi kuin vuoristoradassa!

Pohjoisranskalaiset sanovat olevansa maan mukavimpia, eivätkä ainakaan ollenkaan sellaisia kuin koppavat pariisilaiset. Lillessä jutellaan vieraille kadulla, tutustutaan baarimikkojen ja muiden vakkareiden kanssa ja moikataan vakkarilounaspaikan työntekijöitä ravintolan ulkopuolellakin.

Euralillen Carrefour on kuin suomalainen Citymarket tai Prisma - mutta ihan kaupungin keskustassa.

Buzzfeedkin on tehnyt Lillestä '26 syytä miksi ei kannata koskaan mennä Lilleen' -artikkelin, joka ironisella Buzzfeed-kielellä tarkoittaa toki sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä kaupunkiin nyt ja heti.

Joten désolé et merci, Lille, et sä ole niin paha kuin annoin joskus ymmärtää (mutta Helsingin, Hongkongin ja Berliinin jälkeen rima oli aika korkealla).