Mulla on ikävä

Luin pari päivää sitten blogitekstin, jonka kirjoittaja ilmoitti rakastuneensa Hongkongiin.

"Shenzhenin suunnasta tultaessa ensikosketukseni Hongkongiin tapahtui täpötäydessä metrossa. En yleensä pidä suurkaupungeista enkä väenpaljoudesta, mutta jo ensimmäisellä metromatkalla tuli olo, että tulen viihtymään kaupungissa", blogissa kirjoitettiin.

Minä nyökkäilin. Ja melkein itkin.

Tekstin kirjoittaja oli Hongkongissa viikon, minä vuoden ja neljä kuukautta pidempään, ja silti olin kateellinen. En oikein edes tiedä, että kateellinen mistä. Kyllähän minäkin voisin bookata lentoliput vaikka heti, anoa lomaa ja lennähtää toiselle puolelle maailmaa.

En minä kai olekaan kateellinen siitä, että joku pääsee kaupunkiin vierailulle, vaan siitä ajatuksesta, että jollakin se kaikki voi vielä olla edessä. Tutustuminen ja rakastuminen Hongkongiin, vakkariravintoloiden löytäminen, vaelluspolkujen koluaminen, tunnokseen tottuminen... Ihan kaikki.

Viime päivinä Hongkong on muutenkin tullut vastaan.

Kung hei fat choi on toistunut Instagramissa, sillä vietetään tulikukon vuoden ensimmäisiä päiviä. Kiinalaiset ystäväni ovat matkanneet perheidensä luokse, pukeutuvat punaiseen ja antavat lahjaksi valtavia omenoita.

Rediscover this day, ehdottaa taas Google photos melkein päivittäin. Ja minä olen monesti klikannut kuvat auki ja antanut muistojen tulla.

Olen muistellut päiviä rannoilla korttia pelaten, uiden ja ympäristöä tutkien. Oli aina uusia ihmisiä ja kiinnostavia tarinoita. Oli Monopoly Dealin Hongkong-versio, joka on ehkä maailman paras korttipeli.

Ja lauttamatkoja takaisin auringon laskiessa niin nopeasti, että taivaanrannan väri vaihtui jatkuvasti. Hikisen päivän jälkeen vilutti ja väsytti, ja aina löytyi joku, jonka huivin alle pujottautua tai kainaloon kaivautua.

Muistelin toisen kotini kattoterassia, josta näkyi merta, metsää ja pilvenpiirtäjiä. Ja kolmatta kotikatuani, sen vilkkuvia kylttejä ja jalkakäytävät täyttäviä mannerkiinalaisia matkalaukkuineen.

Yhtenä päivänä mietin erityisesti yhtä pitkää miestä, joka työkseen piteli kosmetiikkakaupan mainoskylttiä ulko-ovemme vieressä. Mietin, että vieläköhän hän seisoo kuutena päivänä viikossa kaupan edustajalla. Ja toivoin, että joku ohikulkiessaan katsoo häntä silmiin ja hymyilee, sillä silloin hänenkin kasvoilleen leviää valloittava hymy.

Ehkä eniten olen miettinyt vaelluksia. 

Sitäkin yhtä, jolle lähdimme sen enempää suunnittelematta varvassandaalit jalassa. Minulla oli päälläni hame ja olallani kangaskassi, ja niillä varusteilla liukastelimme jyrkän vesiputouksen pusikkoista vartta ylös. Välillä me tai sandaalimme liukuivat muutaman metrin alemmas, ja olisin halunnut luovuttaa. Kun luulimme vaikeimman olevan takana, vaelluskumppanini liukastui kalliolla ja putosi pari metriä veteen. Kuljin edellä, ja kun käännyin, seisoi hän joessa toinen käsi kipeällä takapuolella ja toinen pitäen puhelinta korkealla ilmassa.

Huipulla paistoi aurinko, olimme ruhjeilla, mustelmilla ja uskomattoman onnellisia.

Kertasin myös niitä kertoja, jolloin nousimme väärille huipuille. Etenkin sitä, kun reitin loppupisteenä toimivalle rannalle päästyämme ja kokikset juotuamme kolme meistä päätti kalliin venetaksin ottamisen sijaan juosta takaisin bussipysäkille. Lauloimme, juttelimme ja hyvä fiilis siivitti pysäkille reilusti ennen illan viimeistä bussia.

Olen muistellut kattoterasseja ja ystäviä.

Sitä omituista porukkaa, jossa ihmiset tulivat ja menivät. Josta löytyi aina juhla-, vaellus- tai illallisseuraa, ja josta harvaan enää pidän yhteyttä, mutta joka silloin oli todella tärkeä.

Muistelen palmuja, lämpöä ja aurinkoa. Sitä, kun pelkkä paikallaan oleminen sai hikoiluttamaan enemmän kuin mikään muu koskaan aiemmin.

Olen miettinyt sitä, kun uppouduimme töihin niin, että illalliselle ehdimme vasta puolenyön aikoihin. Muutaman sadan metrin säteeltä löytyi silti lukuisia auki olevia ruokapaikkoja, joista yleensä päädyimme kuitenkin Tsui Wahiin tai Mäkkäriin. Ja miten sitten syödessämme katsoimme leffaa puhelimesta ja vitsailimme todellakin omaksuneemme paikallisen kulttuurin.

Olen muistellut sitä, miten perjantaisin töiden jälkeen siirryin Centralista Kowlooniin yleensä metron sijaan Star Ferryllä. Ostin matkalta mansikoita, joiden jakaminen aloitti viikonlopun.

Mietin välillä näyttelyitä ja museoita, joissa vieraillessa tuli usein löydettyä uusia kaupunginosia. Niissä piti monesti päästä katoille ja olla kings of the valley.

▽ ▽ ▽

Muistelusta tulee hyvä mutta samalla myös vähän haikea mieli. Mahanpohjassa muljahtaa, kun mietin kaikkia upeita seikkailuita, joita olen kokenut.

Joskus vain tuntuu, että rima on nostettu liian korkealle.

Sitten ostin kaupasta eurolla brie-paketin (ottamatta edes sitä halvinta), ja mietin, että puolensa kaikessa.

Tarinoita olisi paljon, mutta niiden muistelun sijaan on nyt parempi lähteä tekemään uusia. Hongkongin aikaisia juttujani voi lukea täällä.

Ranskalainen minussa x 5

En vieläkään selviä yleensä lounaan tilaamisesta kokonaan ranskaksi eivätkä poskipusut tule aina luontevasti (eilen esimerkiksi tapasin kämppikseni isän, eikä ollut hajuakaan, että miten tässä nyt kuuluu tervehtiä), mutta jotain ranskalaista minuun on kuitenkin tarttunut.

1. Punaisia valoja päin käveleminen ei aiheuta enää minkäänlaisia tunnontuskia.

Ei edes työmatkalleni sattuvan koulun edessä, jossa aikaisemmin odottelin aamuisin vihreää valoa näyttääkseni lapsille hyvää esimerkkiä. Kun tarpeeksi moni pikkukoululainen (täällä aloitetaan koulu 4-vuotiaana, joten lapset todellakin ovat pieniä) viiletti vanhempiensa johdattamana tien ylitse minun odottaessani valon vaihtumista, loppui minunkin seisoskeluni. Nyt, loisti liikennevalo mitä väriä tahansa, ylitän tien, jos autoja ei tule.

2. Muutenkin ajattelen paljon vähemmän sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Ranskalaiset eivät yritä olla cooleja, ja ehkä juuri siksi he ovat sellaisia. Teoriani mukaan viileys syntyy siitä, ettei välitä, mitä muut meistä ajattelevat, kunhan läheisten kanssa on hyvä, helppo ja hauska olla.

3. Saatan syödä merveilleux'n, pain au chocolatin tai palan tarte tartinia tavallisena tiistaipäivänä.

Ja muistan nauttia jokaisesta suupalasta.

4. Päätän lähes jokaisen aterian jälkiruokaan.

Osaksi jo siksi, että lounassetelin eli ticket restaurantin arvo on 9 euroa, ja yleensä suunnilleen sen hintaiseen menuun sisältyvät myös jälkiruoka ja juoma. Jälkiruokavalikoimaa on yleensä runsaasti, tyypillisimpinä omenasose, suklaamousse tai paikallinen rahkantapainen herkku fromage frais esimerkiksi hedelmäsoseella tai keksimurskalla.

Tätä kirjoittaessani herkuttelen illallisen päätteeksi suklaaunelmalla, jonka noukin mukaani supermarketin valtavalta jälkkärihyllyltä. Paketin ohjeiden mukaan lämmitin leivosta 15 sekuntia mikrossa, ja lopputulos on taivaallinen.

5. Pesen hiukseni vain kaksi kertaa viikossa aiemman joka toisen päivän sijaan.

Torstaisin ja sunnuntaisin.

Olen monta kertaa aiemminkin yrittänyt pidentää hiustenpesuväliä, eräs vanhempi ranskalainen nainen tästä minulle aikoinaan huomauttikin, mutta johonkin yritykseni on aina kaatunut. Kunnes sitten muutin maahan, jonka asukkaat ovat kuuluisia tyylikkäistä sotkuhiuksistaan, ja pesujen määrä väheni ihan huomaamatta.

Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla myös sillä, että käyn suihkussa yleensä vain aamuisin, jolloin a) ei ole kauheasti aikaa ja b) kylppärissä on inhottavan kylmä.

Pesujen välillä yritän olla koskematta hiuksiini (vaikka ne ovatkin aina auki), käytän kuivashampoota ja lisään huulipunaa. 

Uusi vuosi aina vaan

Bonne année ! Hyvää uutta vuotta!

Vuosi 2017 on jo pitkällä, mutta aikalailla päivittäin tulee vieläkin toivotettua ihmisille hyvää uutta vuotta, bonne année. Ranskassa vuoden alkamisen juhlinta kun ei suinkaan rajoitu iloiseen aattoon ja raukeaan vuoden ensimmäiseen päivään, vaan uutta vuotta juhlitaan koko tammikuu.

Tammikuun kuudentena eli loppiaisena laitettiin toimiston nuorin pöydän alle päättämään, missä järjestyksessä kuninkaiden kakun, galette des rois, palat ihmisille jaettiin. Perinteeseen kuuluu myös se, että kakkuun on piilotettu pieni esine, jonka saanut kruunataan loppupäiväksi kuninkaaksi tai kuningattareksi. Hallitsija valitsee itselleen myös toverin, jotka pahvikruunut päässä saavat hallita mielin määrin loppupäivän. Kruunupäisiä ihmisiä, etenkin lapsia, näkyi kaupungilla vielä viikonloppunakin.

Eilenkin, 11.1., oli tavallaan juhlapäivä, kun toinen vuosittainen alennusmyyntisesonki pyörähti kirjaimellisesti virallisesti käyntiin. Ranskassa alennusmyyntien aloituspäivän sekä esimerkiksi sen, millaisia tuotteita soldesin aikana saa myydä, määräävät viranomaiset.

Oli juhlapäivä tai ei, niin alkaneen vuoden toivottamiseen suhtaudutaan Ranskassa kaikella vakavuudella.

Kirjoitin sähköpostin ranskalaiselle työkaverilleni, mutta unohdin toivottaa bonne année, saksalainen työkaverini kertoi musertuneena. Tämän valtavan etikettivirheen korjaamiseksi hän sitten lähetti heti perään toisen sähköpostin toivotuksineen, ja kaikki oli taas hyvin.

Hyvää vuotta toivotellaan muillekin kuin tutuille. Eilen lähikauppani ulkopuolella usein majaa pitävä kerjääjä huudahti perääni bonne année. Samoin teki toimistorakennukseni alaovella tupakalla ollut mies. Aikaa on koko tammikuu: kun tapaat jonkun vuoden ensimmäistä kertaa tammikuun aikana, on kohteliasta toivottaa heti kärkeen hyvää vuotta.

Täällä toki toivotellaan muutenkin aika paljon. Niin tutuille kuin tuntemattomillekin jaellaan monenlaisissa tilanteissa hyvää huomenta/päivää/iltapäivää/iltaa vuorokaudenajasta riippuen.

Minulta bonne journeet ja soiréet menevät joskus sekaisin. Välillä unohdan koko toivotuksen ja hyvästelen vaikkapa kassatyöntekijän oletetun merci beaucoup, bonne soirée, au revoir -litanjan sijaan pelkällä merci, au revoirilla.

Merde !

Toinen outo ranskalainen tapa on muuten se, että jos välimerkissä on kaksi osaa (kuten huutomerkissä viiva ja piste), tulee sitä ennen jättää tyhjä väli. Siksi siis Bonjour ! tai Bonjour ? mutta Bonjour. ja Bonjour...

Toivotteluiden määrän perusteella voisi olettaa, että tämä vuosi olisi alkanut jotenkin hurjan hyvin, mutta no nääh. Nämä viime sunnuntaina keskellä päivää otetut kuvat heijastavat alkuvuoden tunnelmia hienosti.

Jotain kertonee myös se, että miettiessäni vuoden kohokohtia tähän mennessä, mieleeni tuli kaksi asiaa:

1. Kun pääsin automaattimetrossa ensimmäisen vaunun etuosaan. Ison ikkunan takana tuntui kuin ajaisi vuoristoradassa.
2. Kun löysin juuri sellaista sukkalankaa, jota olin etsinyt.

Aika korkealle pääsee myös tämänpäiväinen käynti työterveyslääkärillä, mutta se onkin sitten jo eri tarinan aihe.