Image Slider

Menin Bruggeen, kun junalla kerran pääsee

26.2.2017


Brugge on niin nähty, täynnä turisteja ja kallis, totesi täältä Ranskan pohjoisnurkasta kotoisin oleva työkaverini, kun kerroin hänelle varanneeni hetken mielijohteesta viikonloppureissun Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvaan historialliseen kaupunkiin.

Mutta kaunis kyllä, hän jatkoi.

Kallista ja paljon turisteja, olin päätellyt myös loppuunmyytyjen hotellien ja huoneiden hintojen perusteella. Edestakaisesta junalipusta maksoin sen sijaan 23 euroa, joten ylihintainen huone ei tuntunut niin pahalta.

Myös kauneuden todistin viikonloppuna, kun kanavat, pienet kujat ja puistot kirkastuivat kevätauringossa. Joitakin matkailijoita kärrättiin hevosilla ympäriinsä, ja me jalkakyytiin tyytyvät vilkuilimme jalkoihimme siellä, missä hevoset olivat kulkeneet.

Yhden reissun kauneimmista hetkistä koin, kun istuessani idyllisen sillan kaiteella auringosta nauttien viereeni lennähti jostain trooppinen kirkkaan vihreä lintu. Pian perässä tulivat pieni poika ja isänsä, joka kantoi kädessään pitkävartista haavia. Lemmikkilintu oli karannut avonaisesta ikkunasta ja lennähteli nyt paikasta toiseen kevätauringosta nauttien (ja ehkä vähän kauhuissaan). Aurinko paistoi, ihmiset istuivat auringossa, seurasivat tilannetta ja yrittivät auttaa - kiirettömyys tuntui ihan kesältä.


Kiireetöntä oli muutenkin. Rupattelin kahvilatyöntekijöiden kanssa, kehuin taivaalliselta maistuvaa brie-hunaja-saksanpähkinä-bagelia ja ihailin ääneen kauniita lattialaattoja ja viehättäviä viherkasveja. Lauantaiaamuna istuin pari tuntia vaaleassa viherkasveilla sisustetussa kahvilassa, jossa cappuccino maksoi 3,5 euroa ja työntekijöiden hipsterikaverit hengailivat tiskillä. Olisin voinut olla melkein missä tahansa maailmassa, ja se tuntui hyvältä. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olin kaivannut sitä, että ymmärrän ja minua ymmärretään.

Viikonlopun vaikein päätös oli valinta suklaa- ja ranskanperunamuseoiden välillä. Päädyin jälkimmäiseen, ja vaikka en kadu valintaani, niin kiinnostavinta museossa oli video, jossa näytettiin pakasteranskalaisten teko aina perunan istutuksesta pussittamiseen. Paikalliseen suklaaseen tutustuin ottamalla vastaan kaikki suklaaputiikeissa tarjotut maistiaiset.


Illalla katselin tv:stä, kun Trump puhui kannattajilleen Floridassa. Kun hän mainitsi, että Ruotsissa oli tapahtunut jotain edellisenä iltana, aloin hulluna googlata, että mitä ihmettä olen missannut. Pian CNN:n studiossa onneksi vahvistettiin, että presidentti taisi viitata Fox-kanavalla edellisenä iltana esitettyyn dokumenttiin. Muutenkin tuntui kuin olisin katsonut yhtä Who wants to be second? -parodiavideoista, enkä oikein tiennyt, että itkeäkö vai nauraa.

Katselin myös itseäni kokovartalopeilistä. Näky yhdistettynä Bruggessa lauantai-iltana järjestettyyn Midnight run -henkiseen juoksutapahtumaan innosti tekemään huoneessa illalla 50 kyykkyliikettä ja ottamaan kahvilan vessassa kuvan hyvinvointiviikonloppua mainostavasta julisteesta. Kiitos Brugelle siitä muistutuksesta, että jos aikoo syödä jälkiruokia joka päivä, on iltaisin tehtävä muutakin kuin töitä.

Kiitos myös kauneudesta ja helppoudesta. Kiitos ajasta lukea, kävellä ja nukkua. Kiitos sen muistuttamisesta, että lyhytkin loma kannattaa aina ja että junalla pääsee.

Tuli niin tarpeeseen.


Minä, mies ja hiiri Lillessä

21.2.2017
Jos joskus joudutte sellaiseen tilanteeseen, että kämppiksen kanssa on etäiset, välillä jopa kiusalliset välit ja ehkä jonkin verran kielimuuriakin, niin minulla on vinkki:

Tuokaa hiiri asuntoonne.


Tulin eilen töistä kotiin siinä puoli kahdeksan maissa, aloin kokata illallista ja opin että parsakaali on ranskaksi brocoli. Sitten sohvalta kuului varovainen ääni:

- Laura...
- Niin?
- Luulen, että näin juuri hiiren.

Kävi ilmi, että kämppikseni oli itse asiassa bongannut pitkähäntäisen tunkeilijan jo edellisenä iltana, mutta ei ollut maininnut minulle asiasta. Töistä tullessaan hän oli käynyt sitten ostoksilla, ja kaivoi nyt esiin hiirenloukkuja ja myrkkyruokapusseja.

Kävimme läpi myös ruokakaapit etsien kaikenlaista hiirelle mahdollisesti kelpaavaa. Lopputuloksena nostimme pöydälle palan leipää ja kahdenlaisia keksejä. Kämppikseni isä (joka hälytettiin etätueksi puhelinlinjan päähän) suositteli tarkoitukseen sipsejä, mutta niitä ei siihen hätään valitettavasti löytynyt.

Teimme myös muita suunnitelmia. Sellaisia kuin, että minä varustaudun parsakaalin pilkkomiseen käyttämälläni suurella veitsellä ja kämppikseni aseistautuu kattilalla, ja niiden kanssa hyökkäämme hiiren kimppuun.


Ilta huipentui siihen, kun rakensimme kämppikseni ideoiman hiiriansan, jonka rakennusaineina toimivat mustat jätepussit ja ilmastointiteippi. Niistä muodostettu aita kohosi hiiren piilopaikkana toimivan komeron eteen, ja vaikka alussa epäilinkin ansan toimivuutta, tuli siitä lopulta kuitenkin aika vakuuttava.

Pieni lässähdys tapahtui siinä vaiheessa, kun ansan valmistuttua hiirtä ei sitten enää löytynytkään mistään. Lähdin nukkumaan, ja asettelin oven alareunaan varmuuden vuoksi pyyhkeen suojaksi, vaikka aiemmin olin nauranut kämppikseni samantyyliselle viritelmälle. Kämppikseni jäi hiirivahdiksi olohuoneeseen, jossa hän sitten vietti koko yön torkkuen sohvalla valot päällä. (Tämän tarpeellisuutta en ihan ymmärtänyt, mutta en viitsinyt myöskään kommentoida, että eikö olisi järkevämpää nukkua omassa huoneessa pyyheviritelmän takana ja antaa hiiren syödä myrkkynsä rauhassa.)

Kuulin, että illalla hiiri kävi vielä tutkimassa uutta sisustuselementtiä ja nuuhkimassa keksinpaloja. Muovipussiaidan toiselle puolelle eläin ei uskaltanut, joten jotain iloa siitäkin kai on.


Tänään hiirtä ei ole vielä näkynyt, mutta metsästys jatkuu.

Äsken kämppikseni kokkasi hiirelle illallista: patonkia kera valkohomejuuston ja murskattujen sipsien tarjoiltuna puiselta loukkualustalta. Ranskassa hiirilläkin, les souris, on ranskalaiset eväät.

Vaikka ajatus hiirestä kanssa-asukkaana ei välttämättä olekaan miellyttävin, niin asuntomme ilmapiiriä yhteinen vihollinen on rentouttanut. Jotenkin on helpompi puhua monesta asiasta, kun tietää, että 32-vuotiaana kämppikseni ihan oikeasti pelkää pientä hiirtä ja on valmis käyttämään maanantai-iltana melkein tunnin ihmeellisen diy-hiirimuurin rakentamiseen.

Sitä paitsi, samalla puolellahan tässä ollaan. Pientä piipittävää hiirtä vastaan.

Aurinko pelasti viikkoni

19.2.2017

Viime aikoina olen aika usein kyseenalaistanut, että oliko tänne muuttaminen sittenkään kovin hyvä ajatus. Onko siinä mitään järkeä, että en tee melkein mitään muuta kuin töitä, ja silti osan asioista joudun hoitamaan vasemmalla kädellä, alisuoriutuen ja vähän huitaisten.

Olen miettinyt, että olisiko minun parempi olla jossain, missä lähden töistä neljältä ja näen pinkkejä talvisia auringonlaskuja. Tai jossain, missä pääsisin viikonloppuisin vaeltamaan ja leffanäytökseen kattoterassille.

Jossain, missä ymmärrän ja tulen ymmärretyksi.


Sitten tulee helmikuinen viikko, jolloin aurinko paistaa ja lämpötila kipuaa +15 asteeseen.

Ihmiset syövät lounasta oopperatalon portailla, ja minäkin vietän pitkät lounastauot ulkona katujen aurinkoisia puolia tallustaen.

Varaan viikonloppureissun Bruggeen, vaikka hotellihuoneiden hinnat kauhistuttavat. Katson kuitenkin, että lauantaina Bruggessa paistaa aurinko, täällä ei, ja päätän, että siitä olen todellakin valmis maksamaan.

Lähetän yhden viestin, jonka olisin halunnut lähettää jo kauan sitten. Aiemmin olin kuitenkin jättänyt lähettämättä, sillä pelkäsin.

Kahtena aamuna joogaan, ja päätän pitää itsestäni parempaa huolta.

Hymyilen avatessani takkia auringonpaisteessa ja mietin, että jos joku nyt kävelisi tässä rinnallani, niin sanoisin, että olen onnellinen.

Aurinko, älä koskaan mene pois.


Kasveista ja kodeista

8.2.2017

Koska en osaa päättää edes maata saati kaupunkia, johon asettua, ei minulla ole juuri minkäänlaista kiinnostusta omistaa omaa kotia. Onhan jännittävää vaihtaa asuntoa muutaman kuukauden välein, tutustua uuteen ympäristöön ja kuvata vanhoja villasukkia uusilla lattioilla.

Tälläkin hetkellä juon teetä muiden kupeista (edellisessä asunnossa suosikkini oli jouluaiheinen, tässä nykyisessä taas kuningatar Elisabetin 90-vuotisjuhlamuki), käytän toisten ostamia käsisaippuoita (paitsi jos ne ovat kovin kuivattavia, silloin hankin omat) ja peitän ikkunani muiden valitsemilla verhoilla.

Moni asia ei ole sellainen kuin itse valitsisin, mutta olen huomannut, ettei sen ole minulle niin väliä.

Paitsi että yhtä asiaa kaipaan.

Viherkasveja.

Jos minulla olisi oma, tai edes pysyvämpi koti, täyttäisin sen viherkasveilla. Suurilla, roikkuvilla ja pienillä. Palmuilla, kaktuksilla ja vehkoilla. Laittaisin niitä ikkunalaudoille, mutta myös tyhjiin kulmiin, kaappien päälle ja pöydille.

Jos minulla olisi oma koti ja siellä viherkasveja, pitäisin niistä hyvää huolta. Sumuttaisin vahapintaisia kasveja suihkupullolla ja pyyhkisin lehdet pölyistä. Vaihtaisin mullat keväisin ja antaisin juurten vahvistua tarpeeksi suurissa ruukuissa. Pyörittelisin ja kääntelisin ja ottaisin satoja kuvia. 

Vähän niin kuin Berliinissä ja edellisessäkin asunnossani, mutta oikeasti kymmenen kertaa enemmän.

Mutta minulla ei ole omaa kotia ja siellä vihreää paratiisia.

Sen sijaan asun asunnossa, jonka kasvitilanne on hyvin heikko, lähes olematon. Muutin mukanani yhden pienen mehikasvin ja hankin Ikea-reissulla aloe veran, mutta siinä kaikki. Nyt ne molemmat ovat huoneeni ikkunalaudalla, mutta taidan testata toista kylppärissä. Keittiön takkakehikkokin huutaa jotain vihreää, ja vaatekaappini reuna on kuin tehty roikkuvalle kasville.

Koska yritän olla järkevä, hoen kuitenkin itselleni, että aion asua täällä vain hetken ja seuraavaksi muuttaa varmaan lentomatkan päähän, joten huonekasvien ostamisessa ei ole mitään järkeä.

Sitten poikkean jokaiseen eteeni osuvaan kukkakauppaan ja selailen Apartment Therapya. Mutta ihan vain omaksi ilokseni, koska kyllähän koti voi olla kiva ilman viherkasvejakin. Voihan?





Parlez-vous français ?

4.2.2017

Blogini luonnoksissa on kesältä 2015 teksti, jonka olen otsikoinut Parlez-vous français ? eli Puhutteko ranskaa?

Luonnoksen sisältö on seuraavanlainen:
Je te veux.
Que voulez-vous?

Suomeksi:
Minä haluan sinut.
Mitä te haluatte?

Siinä vasta hyödyllinen lausepari.

Pari viikkoa sitten aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti opiskella ranskaa. Kahtena iltana viikossa, kaksi tuntia kerrallaan.

Ryhmän muodostamme minä, kaksi kiinalaista opiskelijatyttöä, yksi turkkilainen ja yksi syyrialainen. Tällä viikolla porukkaamme liittyi myös työkaverini eteläafrikkalainen poikaystävä Reino, joka ennen Ranskaa asui puolitoista vuotta kollegani kotimaassa Espanjassa, ehti juuri oppia kielen, saada kavereita ja löytää sopivat urheiluseurat. Nyt hän on sitten Pohjois-Ranskassa, ei puhu pätkääkään kieltä, eikä tunne ketään. C'est l'amour.

Ensimmäisen tunnin alussa keskustelimme lyhyesti tavoitteistamme. Kävi ilmi, että kiinalaiset haluaisivat huhtikuussa tehdä töitä Ranskassa ja ranskaksi. Oma tavoitteeni on tilata lounasta ja ostaa leivoksia.

Ensimmäisellä tunnilla kävi ilmi sekin, että heillä ei ole hajuakaan paitsi eurooppalaisista valtioista myöskään Kiinan rajanaapureista. Shui, tu aimes la géographie ?, opettajamme kettuili viimeksi tällä viikolla oppiessamme erilaisia kysymyksiä.

Numeroiden opiskeluun käytetyt päässälaskut sen sijaan sujuvat nopeasti, ennakkoluuloja pönkittäen. Itse kamppailen numeroiden kanssa edelleen, sillä eihän tämä ranskalaisten tapa laskea nyt mitenkään järkevä ole. 77 on 60+17 eli soixante-dix-sept, 80 on 4x20 eli quatre-vingts, ja 98 taas 4x20+18 eli quatre-vingt-dix-huit.

Ja sitten pitäisi vielä muistaa, että miten luvut lausutaan. Olenkin raapustanut monisteet ja kirjojen marginaalit täyteen keksimiäni lausuntaohjeita, sellaisia kuin soixanten (60) vieressä lukeva suasante tai numeron kaksi (deux) ääntämistä ohjaava dö.

Kurssin syyrialainen sanoo olevansa aloittelija, mutta on osannut kaikki tähän mennessä opiskelemamme asiat jo valmiiksi ja kyselee joka tunnin jälkeen lisätehtäviä. Arabian puhuja ääntää ärrät vakuuttavasti ja käyttää sujuvasti erilaisia suhuäänteitä.

Turkkilainen Nasir on onneksi aika pihalla hänkin. Hän on myös turkkilaisen kiinnostunut blondihkosta pohjoismaalaisesta. Sillä tavalla, että jos hän saa valita, keneltä kysyy vaikkapa nimeä, asuinpaikkaa tai puhelinnumeroa, niin pääsen aina vastaamaan. Tulee yläaste mieleen.

Entä minä? Minä olen se, joka vastaa vain, jos suoraan kysytään tai kun muut eivät tiedä vastausta. Olen aika hyvä ymmärtämään, mutta sanojen lausuminen on vaikeaa. Monesti en muista, että viimeinen e on äänetön, ja lausun en ja à kummatkin a, vaikka ensimmäinen pitäisi sanoa suu ammollaan.

Läksyt teen edellisenä iltana ja kertaan lounastauolla. Tulen kello 18:30 alkavalle tunnille monesti myöhässä, kun työkaverini kuuden maissa muistuttaa, että eikös sulla ole ranskaa tänään. Sama työkaveri opetti, että myöhästymistä pahoitellaan excuse-moi pour mon retard. Ovensuussa hän laittoi minut toistamaan ärrän moneen kertaan, kunnes päästi lähtemään.

Välillä ranskalaisten tapa korjata ja jankata jokainen pienikin virhe ärsyttää, vaikka hyväähän he tarkoittavat. Niissä tilanteissa osaamattomuuteni kuitenkin harmittaa niin, että jos kiroilisin, päräyttäisin ilmoille voimakkaan perkeleen.

Tyydyn kuitenkin satunnaiseen merdeen, koska a) eihän vieraalla kielellä kiroilua lasketa ja b) jotain sentään olen kolmessa viikossa oppinut.