Olin viikon työreissulla Maltalla, ja sillä aikaa tänne on tullut kevät. Eikä mikään sellainen varovainen alkukevät, jolloin ensimmäiset kirsikkapuut vähän punertavat ja neilikat kukkivat aurinkoisilla seinustoilla, vaan ihan kunnon kevät.
Jos olisin kuin puutarhakuningatar äitini, osaisin luetella kukkivien kasvien nimiä, mutta tällaisenaan keskityin lähinnä väreihin: vaaleanpunaista, valkoista ja pinkkiä. Nurmikoilla jotain sinisiäkin siellä voikukkien seassa. Huomaan myös muotoja: kelloja, nuppuja, rypäleitä ja sellaisia peruskukkia, joita lapset piirtävät.
Tänään satuin yhdelle pienelle kadulle, jota reunustivat pienet puut täynnä valkoisia kukkia. Yrittäessäni löytää sopivaa kuvakulmaa kukkivan kujan ikuistamiseen, olin jäädä kadulle kääntyneen pakettiauton alle.
Kukkapoukkoiluni alkoi naurattaa, joten hymyilin autossa oleville ja heilautin kättäni. Ennalta odottamani tööttäyksen tai ilmeettömän välinpitämättömyyden sijaan kuskilta heltisikin hymy.
Kevään piikkiin, ajattelin.
Sillä vaikka ero loppumattomalta tuntuvan talven ja kuin yllättäen kirkastuvan kevään välillä ei täällä olekaan yhtä huomattava kuin Suomessa, vaikuttaa valon lisääntyminen ranskalaisiinkin.
Lähikauppani edessä yleensä yksin päivystävä koditon esimerkiksi on niin kiireinen jutellessaan kavereidensa kanssa, ettei ehdi lainkaan pyytää lanttia tai ruokaa hänet ohittaessani. Kämppikseni taas on tällä viikolla lähtenyt töistä jo neljän jälkeen nauttiakseen lämpimistä keleistä. Ellei työpäivän lyhentäminen ole mahdollista, vietetään ainakin lounastauko aurinkoisilla terasseilla tai vanhan kaupungin aukioilla istuskellen.
Sunnuntaina kuljin ohi lähipuistoni, jonka nurmikentällä loikoili paljon ihmisiä. Petankin peluun suunnitellu alueella oli matsi käynnissä, mutta mölkkyä en tällä kertaa bongannut, vaikka le mölkky onkin ainakin tänne pohjoiseen Ranskaan hienosti levinnyt.
Nilkat vilkkuvat paljaina, kerran vastaan tuli tyttö hameessa ja t-paidassa. Minä uskalsin tänään ulos ensimmäistä kertaa ilman takkia, ja voi sitä vapautta. Hymy on korvissa, tekee mieli hypähdellä, ja askel on kevyt.
Paitsi että en hypähtele.
Ainoan varjon näillä 20 asteen lämpötiloille ja siniselle taivaalle tuo nimittäin lääkärin määräämä vuodelepo ja noidannuoli-diagnoosi. Eilisellä lääkärikäynnillä kysyin toiveikkaana, josko voisin kuitenkin vähän kävellä, jos lupaan ottaa erityisen rauhallisesti ja varovasti.
Lääkäri ei suoranaisesti lytännyt ehdotustani, muistutti vain, että makuuasento on paras. Kyljellään ja jalat koukussa.
Paras siis olla kevät myös ensi viikolla, sillä silloin aion hypähdellä.
