Tule katsomaan kanssani auringonlaskua

Yhden hyvän päivän iltana otin parvekkeeltamme ylläolevan kuvan.

Se päivä oli sunnuntai, jolloin iltapäivällä pyöräilin suomalaisen työkaverini luokse täällä Brysselissä. Taitoin matkan raskaalla mutta vakaalla kaupunkipyörä Villolla, jonka etukoriin asetin edellisenä päivänä ostamani kangaskassin, jonka haluaisin personoida, mutta koska en vielä tiedä miten, on se toistaiseksi vain valkoinen.

Kassissa oli vähän mansikoita ja kirsikoita, jotka kävin samana aamupäivänä ostamassa samasta luomuvihannespaikasta kuin muinakin Bryssel-viikonloppuina. Olen valinnut sen vakkarikasvislähteekseni lähinnä kahdesta syystä: 1) olen aina halunnut olla sellainen ihminen, joka ostaa vihannekselta torilta, ja tätä lähemmäksi en säännöllisesti pääse, 2) hyvännäköiset miesmyyjät.

Kassin pohjalla oli myös voipaketti, sillä syynä sunnuntai-iltapäivän 10 kilometrin pyöräretkelleni olivat perillä odottavat karjalanpiirakkatalkoot. Parin päivän päästä oli toimiston tiimi-illallinen, johon jokaisen piti tuoda jotain kotimaastaan. Oli juhannus, ja vaikka keskikesän juhlaa ei täällä muuten huomannutkaan, oli olo sopivan isänmaallinen, kun puhuimme suomalaisen ruuan kaipuusta ja yritimme löytää yhteisiä tuttuja.

Illalla tarjosin karjalanpiirakoita kämppikselleni, joka puolestaan opetti, että suomen ja puolan kielessä on sama sana: kiisseli (puolaksi kisiel). Kun myöhemmin tiskasin teekuppiani, huudahti hän ikkunan äärestä: tule äkkiä katsomaan, tämä valo on upea.

Siinä me sitten seisoimme parvekkeella - kaksi melkein toisilleen tuntematonta ihmistä - ja minä mietin, miten uudessa kaupungissa - ja ehkä elämässäkin - suunnilleen parasta on, että on ihmisiä, joiden luokse voi pyöräillä ja jotka pyytävät kanssaan katsomaan auringonlaskua.

Mitä opin itsestäni asuessani Ranskassa

Luin keväällä idolini Rauli Virtasen Reissukirjan. Sen jokainen luku alkoi jonkun viisaan ihmisen ajatuksella, mikä on aika kliseistä ja muistuttaa minua lukiossa tekemästäni Geisha-esitelmästä ja kaikista niistä vihkosista, joihin keräsin Suuria Ajatuksia teini-ikäni hämmennyksessä.

Wherever you go, becomes a part of you somehow, on yksi Reissukirjaan päässeistä ajatuksista. Virtanen pani sitaatin intialaisen kirjailijan ja kirjallisuuden professorin Anita Desain suuhun, vaikka jotenkin epäilen, ettei hän ole ensimmäinen tai ainoa näin todennut.

Oli miten oli, komppaan täysillä, ainakin jos kyse on vähän pidemmästä oleilusta.

Muutin pari viikkoa sitten Brysseliin, 100 kilometrin ja puolen tunnin junamatkan päähän entisestä kotikaupungistani (jossa edelleen käyn töissä viitenä päivänä viikossa), mutta toiseen maahan kuitenkin. Ajattelin, että näin muutoksen kynnyksellä on hyvä aika summata, miten Ranska on tullut osaksi minua.

Toisin sanoen: mitä opin itsestäni asuessani Ranskassa?

Pystyn sittenkin juomaan punaviiniä

En tiedä, johtuuko se Alkon viinivalikoimasta vai yhdeksännen luokan päättäneestä risteilystä, mutta Suomessa en pysty juomaan punaviiniä. Päätä jomottaa jo pelkästä hajusta ja jopa punaviiniglögi vetää naaman valkoiseksi. Toisin on täällä viinimaassa, jossa olen vaivatta jakanut pullon viiniä illallisella, siemaillut lasin tai pari cocktailkutsuilla ja nauttinut lasillisen lounaalla (tätä tosin tapahtuu vain erikoistilanteissa, ja silloinkin lasillinen on mulle ihan maksimi). Ei päänsärkyä, ei oksettavaa oloa, ei valkoista naamaa - ainoastaan sinertävät huulet, hampaat ja hyvä mieli.

Mäkin saan mokata

Ja sitten tehdä uudestaan paremmin. Ei aina tarvitse pyydellä anteeksi, ei syytellä, ei selitellä, mutta toivottavasti oppia jotain.

Ilman muiden apua en pärjää

Avun pyytäminen on ollut minulle aina aika vaikeaa, mutta uuteen maahan - etenkin sellaiseen, jonka kieltä en puhu - muuttaminen ei jättänyt vaihtoehtoja. Puhelinliittymän aktivointi, lääkäriajan varaaminen, veroasioiden selvittäminen... Kaikissa olen lopulta kääntynyt kollegoideni tai kämppisteni puoleen, kunhan ensin olen saanut todeta "itsenäinen pohjoismaalainen nainen" -metodini riittämättömäksi.

Pelkkä työ ei tee minua onnelliseksi

En minä Ranskaa tämän tajuamiseen tarvinnut, mutta josko se oppiminen olisi vihdoin tapahtunut tällä kertaa. (Tästä tulikin mieleeni, etten ole vieläkään tainnut kirjoittaa kehittämästäni onnellisuuskolmiosta, odottakaapa vaan :D)

Pidän sittenkin jälkiruuista

Ennen en oikein tajunnut jälkiruokia - sitähän mättää sisäänsä jo oikeaa ruokaa niin paljon, ettei heti syömisen jälkeen tee mieli nauttia vielä jotain lisää. Mutta sitten kaikkeen tottuu (syytän tästä tosin lähinnä yhdeksän euron lounasseteleitä) ja nyt lounas ilman jälkkäriä on kuin kesä ilman aurinkoa tai omenakaurapaistos ilman vaniljakastiketta.

Aina ei tarvitse ajatella, mitä muut musta ajattelee

(Vaikka äiti niin opettikin.)

Luulen, että tämä on yksi ranskalaisten naisten mystisen ihanuuden salaisuuksista. Se, ettei peilaa tekemisiään jatkuvasti siihen mitä muut ehkä saattaisivat teoistasi olla mieltä, ei tietenkään tarkoita hyvien käytöstapojen sivuuttamista (katso seuraava kohta), mutta sellaista huolettomuutta ja onnellista omaan ja läheisten hyvään oloon keskittymistä.

Rakastan hyviä käytöstapoja

Hyvillä käytöstavoilla on minuun selvä vaikutus. Aamuun tuo huomattavaa piristystä, kun niin naapuruston lapset kuin talon edessä kadulla työskentelevät remonttimiehetkin toivottavat kuuluvaan ääneen bonjour. Ja kun kaupan kassalta lähtiessä kiitos ja näkemiin kruunataan hyvällä päivän/illan/viikonlopun jatkolla, jää kaikille hyvä mieli. (Minkä brysseliläinen asiakaspalvelu muuten voittaa englannintaidoissaan, niin hymyissä ja toivotuksissa tullaan selvästi jäljessä.)

Sitten toisaalta sellainen "kun kuuluu" -hyvätapaisuus saa pahalle mielelle. Äänenpainolla on niin suuri merkitys.

Jos syön joka päivä kaksi jälkiruokaa enkä harrasta liikuntaa, lihon

Hups.

Tykkään kivennäisvedestä

Jo kolmas ruokaan liittyvä "tykkään sittenkin". Tämäkin on jotenkin aika ranskalaista: mitä sitä turhaan rajoittamaan itseään, elämä on tehty nautittavaksi.

Ja jos jostain, niin siitä haluaisin oppia lisää. Elämästä nauttimisesta.