Kahvilapojan kasvaneet hiukset ja muita ajatuksia

Melkein tasan vuosi sitten istuin tässä samassa kahvilassa, samassa pöydässä, silloinkin yksin tietokoneeni kanssa.

Otin kuvan, ja tiskin takana työntekijä poseerasi. Nyt työ sama kiharatukkainen mies valmisti kahvini, ja siitä kuvasta katsoin, että hiuksensa ovat vähän kasvaneet.

Tiedän, että tällaiset päivät ovat juuri niitä, joita kokopäivätöissä tulen kaipaamaan, mutta silti en jotenkin osaa nyt nauttia tästä täysillä. Rakastan kahviloissa istumista, ihmisten katselua ja kotona puuhaamista, mutta joku ei silti tunnu oikealta, kirjoitin silloin. Berliinissä oli kesä, olin muutama viikko aiemmin lopettanut työt Suomessa ja hain Berliinistä uusia.

Aika paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Olen asunut Saksan lisäksi kahdessa maassa, käynyt kahdeksassa. Reissuillani olen ensimmäistä kertaa kokenut niitä matkustamisen varjopuolia, joista jotkut varoittelevat: reppuni varastettiin, matkalaukkuni jäi saapumatta, sairastuin niin että jouduin palaamaan kotiin aiemmalla lennolla. Mutta enemmän olen kuitenkin kokenut riemuja: uusia makuja, tuoreita ajatuksia, ainutlaatuisia kokemuksia ja yllättäviä kohtaamisia.

Vuosi sitten kipuilin sitä, saanko ja osaanko nauttia vapaudesta. Kuukausi sen jälkeen aloitin työt, joihin olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt enemmän energiaa ja aikaa kuin mihinkään muuhun, vähän liikaakin. Tein ensin yhden äitiyslomasijaisuuden, joka vaihtui sulavasti työpätkään toisessa organisaatiossa. Viime viikolla kuulin, että minulle tarjotaan pysyvää sopimusta Berliinissä, mikä vuosi sitten olisi ollut unelmani. Nyt tekee mieli kieltäytyä. 

Olen ihastunut, tietoisesti unohtanut ja sitten rakastunut uudelleen.

Olen vaihtanut cappuccinot flat whiteen ymmärrettyäni, että jälkimmäisessä on vähemmän vaahtoa ja enemmän juotavaa.

Kroppani on kuuluvasti ilmaissut, ettei kestä minkälaista kohtelua tahansa kehittämällä sekä noidannuolen että viikon lihassäryt treenin jälkeen.

Ja kaikesta huolimatta olen taas täällä, samassa kahvilapöydässä juomassa kahvia, jonka on valmistanut sama barista. Mietin, että mitäköhän hänen elämässään on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, sillä vaikka tällaisesta blogilistauksesta voisi saada kuvan, että elämäni on jotenkin harvinaisen tapahtumarikasta, niin kaikillehan tapahtuu. Läheiseni ovat saaneet lapsia ja keskenmenoja, ostaneet koteja ja autoja, vaihtaneet työpaikkoja ja asuinmaita. Eronneet ja rakastuneet, oppineet aakkoset ja uusia kieliä.

Ei minunkaan elämäni ole sen kummempaa.

Lille, pas ma ville (mutta silti ihan ok)

Se ei ole kai jäänyt kenellekään epäselväksi, että viihdyn Berliinissä. Koska tällä kertaa olen kaupungissa ensimmäistä kertaa 40-tuntista työviikkoa tekevänä toimistotyöläisenä, jännitti etukäteen vähän, että mitä jos kaupungin aiempi viehätys onkin perustunut lomailun vapauteen ja huolettomuuteen.

Hetki siinä menikin, mutta lopulta huoli oli turha, sillä myös töissäkäyvälle Berliini on ihana.

Viimeisen vuoden aikana kutsuin kuitenkin kodikseni yli seitsemän kuukauden ajan ranskalaista Lilleä (ja vielä kaksi kuukautta sen jälkeenkin vietin valtaosan hereilläoloajasta kaupungissa). Sen lisäksi että Lillellä on supersöpö nimi, on se lähes neljän miljoonan asukkaan metropolialueella sijaitseva 200 000 asukkaan kaupunki, jonka vanha osa näyttää historialliselta mutta on todellisuudessa täysin jälleenrakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lille ei ikinä tuntunut omalta. Opin kyllä lopulta kulkemaan epäloogisessa keskustassa, löysin suosikkileivokseni ja kivoja baareja. Sunnuntaisin päädyin tutun kahvilan pöytään ja moikkasin lähikaupan työntekijöitä myös kaupan ulkopuolella. Mutta joku siinä silti mätti. (Joku Sherlock voisi sanoa, että syynä oli se, etten koskaan oikein oppinut ranskaa, mutta unohdetaan se häpeä nyt hetkeksi.)

Tutuilleni tämä heijastui ehkä niin, että Lillessä itsessään olisi jotain vikaa. Että kaupunki olisi tylsä, ruma tai töykeä, elämänlaatu välttävä tai muualla olisi automaattisesti paremmin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt olen päättänyt korjata entisen asuinkaupunkini maineen.

Lille, ei ma ville, mutta silti ihan kiva.

Kuten alla olevasta videosta näkee, Lille on ihan nätti.

Lilleen avattiin Euroopan ensimmäinen automaattimetro, ja se vasta onkin loistava kulkupeli. Valitse junan etuosa, asetu suuren ikkunan eteen ja tunnet olevasi kuin vuoristoradassa!

Pohjoisranskalaiset sanovat olevansa maan mukavimpia, eivätkä ainakaan ollenkaan sellaisia kuin koppavat pariisilaiset. Lillessä jutellaan vieraille kadulla, tutustutaan baarimikkojen ja muiden vakkareiden kanssa ja moikataan vakkarilounaspaikan työntekijöitä ravintolan ulkopuolellakin.

Euralillen Carrefour on kuin suomalainen Citymarket tai Prisma - mutta ihan kaupungin keskustassa.

Buzzfeedkin on tehnyt Lillestä '26 syytä miksi ei kannata koskaan mennä Lilleen' -artikkelin, joka ironisella Buzzfeed-kielellä tarkoittaa toki sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä kaupunkiin nyt ja heti.

Joten désolé et merci, Lille, et sä ole niin paha kuin annoin joskus ymmärtää (mutta Helsingin, Hongkongin ja Berliinin jälkeen rima oli aika korkealla).