Totuus Instagram-kuvieni takaa

1.10.2017
Koska töissä on ollut viime viikkoina vähän tahmeata, olen kokenut oikeudekseni selailla aina välillä Facebookia ja klikkailla auki kaikenlaista kiinnostavaa, kuten vaikkapa tämä Lilyn Facebook-sivulta löytämäni Tyhjä ajatus -blogin kirjoitus. Lukiessani totuuksia ja tarinoita Instagram-kuviin päätyneistä hetkistä, inspiroiduin jatkamaan ahkerasti töitä (tai sitten kopioimaan idean oman blogiini, köh).

Omasta mielestäni olen Instassa oikeinkin rehellinen ja paritan kuvat joskus pitkienkin tekstien kanssa, joiden hiomiseen käytän ihan naurettavan paljon aikaa (ja sitten joskus päädyn julkaisemaan vain emojeja, kun en sittenkään keksi mitään sanottavaa).

Paitsi nyt kun kävin läpi kuviani, niin aika kukat-aurinko-vaaleanpunainen-meininkiä siellä kuitenkin on. Jopa siinä laukunpohjaotoksessa, jonka julkaisin yhden kurjan työviikon päätteeksi löydettyäni 42 sellaista puhelimeni muistista, on melkein neljännes vaaleanpunaista.

Joten riittäähän näitä, kertomattomia tarinoita. Tässä muutama tältä kesältä.


Vieraillessani tässä sinisessä pikkukirkossa Bratislavassa mietin kaikkien söpöjen asioiden sijasta tsekkiläistä pääsiäisperinnettä, josta työkaverini oli minulle muutamaa päivää aiemmin kertonut. Siinä kylän miehet kulkevat talosta taloon ja piiskaavat (hellästi mutta kuitenkin) paikalla olevia naisia, jotka sitten tarjoavat ruokaa, juomaa ja herkkuja.


Ihan oikeasti #nofilter, mutta puhelimeni kamera kyllä tekee pinkistä ekstrapinkin ja sinisestä vielä vähän syvemmän, jota saatoin vielä vähän avittaa saturaatiosäätimellä.


Olin jo pitkään halunnut käydä entisille kotinurkilleni Helsingin Karhupuistoon jo aikaa sitten avatussa IPI kulmakuppilassa. Kotikaupunginosarakkauden (Karhupuisto 4-ever!) ja suurten ikkunoiden lisäksi kiinnosti se, että muiden työntekijöiden rinnalla kahvilassa työskentelee kehitysvammaisia aikuisia.

Tiskillä sitten huomasin, miten en oikein osannutkaan käyttäytyä tiskin toisella puolella olevan myyjän kanssa, joka ei oikein tajunnut, että mitä haluan ja tuijotti liian pitkään, kun väänsin tsemppihymyn kasvoilleni. Ärsytti ihan sikana se, että en osaa sujuvasti olla tuollaisessa tilanteessa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut kahvikuppini pöytään (minkään muun tilaaminen jäi pelkän suunnittelun tasolle), viereiseen pöytään istahti iäkkäämpi kalliolaisleidi miesystävänsä kanssa ja alkoi kuunnella naisen puhelimesta kovaan ääneen iskelmiä Lapin kesästä Vesa-Matti Loirin tulkintaan Nocturesta välillä mukana hoilaten, eikä sekään jaksanut jotenkin kovin kauaa naurattaa.

Tätä kuvaa julkaistessani lähinnä siis ärsytti olla suvaitsematon tosikko.


Olin jo etukäteen miettinyt, miten aion Instagramissa muistaa yhden Tosi Tärkeän Ihmisen syntymäpäivää. Tämä kuva on otettu tilanteessa, jossa etsimme illallispaikkaa söpössä saksalaiskylässä, jossa iltayhdeksän maissa lauantai-iltana ravintolat alkoivat jo lukita oviaan.

Päädyimme syömään kivaan kreikkalaiseen, jonka lihapainoitteisten herkkujen seurauksena sitten vietin loput herran synttäri-illasta joko maaten sängyssä jalat koukussa tai vessassa pelaten Candy Crush Sagaa pakottaen sankaria laittamaan tv:n ääntä vähän kovemmalle.


Olin Antwerpenissä yhdellä itsenäisyysmatkoistani, joihin kuuluu se, että menen just siihen kivoimman oloiseen ravintolaan yksin syömään enkä yhtään häpeile. Tässä ravintolassa oli hieno valoputkiteos (tosin seinälle voisi kirjoittaa valoputkella vaikka kaalilaatikko ja ottaisin siitä silti varmaan kuvan) ja kiva sisustus, mutta se pitsa, jonka täytteenä oli raakaa kesäkurpitsaraastetta, oli vähän outoa. Not so heavenly.


Yleensä julkaisen kuvat sinä päivänä, kun olen ne ottanut, viimeistään seuraavana. Tämän kuvan otin yhtenä sateisena lauantaina, kun siskoni perheineen oli käymässä täällä Berliinissä. Vaikka olikin harmaata, niin halusin sinä päivänä jakaa kuvan jostain siskontyttööni tai vieraisiin liittyvästä (olen myös luonut jonkun oman säännön, etten voi jakaa Instagramissa kuin yhden kuvan päivässä). Niinpä odottelin sitten seuraavaa harmaata viikonpäivää, jota ei meinannut millään tulla, kunnes sitten vihdoin usvaisena keskiviikkoaamupäivänä sain kuvan vihdoin Instagramiin ennen kuin aurinko alkoi taas paistaa.


Jaoin tämän kuvan asuttuani Berliinissä noin viikon. Oli semiaurinkoinen sunnuntaiaamu, eikä kuvasta näy, että huoneen toisella puolella tavarani olivat vielä Ikea-kasseissa, matkalaukuissa ja sohvalle leviteltyinä, koska en vielä viikonkaan jälkeen ollut saanut niitä purettua. Sinä sunnuntaina tosin tein sen.
Post Comment
Lähetä kommentti