Image Slider

Minun rakas haasteeni

29.10.2017

Muutama viikko sitten vietin tihkusateisen illan Berliinissä käppäilemällä pitkin Neuköllnin katuja olutpullo kädessä kaverini kanssa jutellen. Meillä oli noin kolmikymppisten tavalliset puheenaiheet: työt, asunnot, kavereiden ja sisarusten lapset, vihannesten kasvattaminen - ja ihmissuhteet. Kun kerran aiheessa oltiin, minä tietenkin avauduin tuntemuksistani etäsuhteesta, johon kaverini äkkiä totesi jo ajatuksenkin olevan itselleen ihan mahdoton.

Minäkin ajattelin joskus, että ei koskaan. Sitten ajattelin, että eihän se melkein milloinkaan toimi, mutta ehkä me ollaan erityisiä. Myöhemmin muutin mieleni vielä pari kertaa.


En voi sanoa, että minäkään etäsuhteen välttämättä valitsisin. Tätä kirjoittaessani, Ryanairin Lontoo-Berliini-koneen kahdeksannen rivin keskipenkillä istuessani, kieltämättä mietin, että olisipa kivaa olla sellainen "normaali" pariskunta, joka lähtisi aamulla töihin, kävisi ruokakaupassa ja iltaisin katsoisi tv-sarjoja, harrastaisi keramiikkakurssia (poikaystäväni idea!) tai tapaisi kavereita yksin ja yhdessä. Ei olisi aina ikävä tai tukahdettu suru siitä, että kohta toinen meistä taas lähtee.

Mutta mahdotontako? En suostu uskomaan niin.

Tuona tihkusateisena iltana aloin listata ystävällenikin etäsuhteen hyviä puolia.


Silloin kun on yhdessä, ei viitsi ärsyyntyä pienistä. Kun viimeksi vietimme sunnuntaiaamua yhdessä Englannissa, söimme aamupalaksi paahtoleipiä, jotka päällystimme erilaisilla voista, avokadosta ja hunajasta kootuilla yhdistelmillä. Leivät olivat ihanan lämpimiä, koska söimme ne seisten kolkossa ja viileässä keittiössä sitä mukaa, kun ne paahtimesta pomppasivat. Itse haluan aina valmistaa aamupalan valmiiksi ja sitten istua rauhassa sitä syömään. Ajatus kävi mielessä, mutta ei se ollenkaan harmittanut.

Aikalailla kaikki mitä se toinen tekee on jotenkin ihanaa tai söpöä. Se kun se toikkaroi puolialasti rappusten kaiteella yrittäen kattolasiteoksen läpi selvittää, mistä ullakkokerroksen huoneen oviheijastus oikein tulee. Tai se, kun itken sitä etten ymmärrä korttipelin sääntöjä enkä varsinkaan sitä, miksi aina häviän ja poikaystävä haluaa välttämättä ottaa kuvan, koska se on muka niin söpöä ja hän haluaa muistaa tämän hetken. Minä otin kuvia, kun mies halusi kolme kertaa peräkkäin olla Mastermindissa arvaaja kehittääkseen taktiikan, jolla kaikki yhdistelmät selviäisivät korkeintaan kuudessa rivissä. Melkein ihanaa on sekin, että poikkis haluaa ottaa kuviin sellaisin typerän kawaii-poseerauksen ja siksi muistojen tallentamiseksi mun pitää ottaa siitä salaa kuvia takaapäin.

Kun haluaa sanoa jotain, niin se tulee kyllä sanottua heti. Ei ole varaa lykätä ajatuksia tai asioita, koska yhteinen aika on niin kovin lyhyt. Etenkin tekee mieli koko ajan kertoa toiselle, kuinka onnellinen on ja tuijotella silmiin rakastuneena. Mutta myös ikävät asiat tekee mieli käsitellä aikalailla heti, koska ei se Skypessä ainakaan helpompaa ole.


Yhdessä ihan kaikki tuntuu tosi spesiaalilta. Teemme toki paljon asioita, viimekin vierailullani vietimme kaksi yötä reissussa, mutta ihan vain kahvilassa töiden tekeminen, käsi kädessä käveleminen tai kortin pelaaminen tuntuu sekin erityiseltä.

Aika klisee, mutta se, että on joku, jota ikävöidä, tuntuu aika kivalta. Kivalta tuntuu myös se, kun kuulee, että susta on puhuttu ja toisen ystävät osaavat kysyä kaikenlaisia yksityiskohtia esim. siitä, että miten työtapahtuma meni tai että onko Suomessa karhuja.

Puhelimessa (tai siis ei me koskaan puhelinta käytetä, mutta whatsapp/skype/mitä näitä nyt on) puhuminen tuntuu nykyään paljon helpommalta. Vaikka olenkin vieläkin vähän toivoton vieraille tai puolitutuille soittamisessa (mitä tapahtui sille lapselle, joka kilpaili sisarusten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä aulassa pirittävän luurin luo?!), niin englanniksikin pulisen töissä tai tutuille puhelimeenkin jo ihan sujuvasti.


Niin ja se ystäväni, joka ei ikinä missään nimessä voisi edes harkita etäsuhdettä. Hänen tyttöystävänsä haluaisi elää polyamorisessa suhteessa, ystäväni ei.

Jotenkin olen ihan onnellinen siitä, että minun ja kikkarapään suurin haaste on reilu 1000 kilometriä.


Alkuviikon seitsemän parasta

26.10.2017

Olen suuri hetkessä elämisen puolestapuhuja.

Never let the things you want make you forget the things you have.

At some point you just have to let go of what you thought should happen and live in what is happening.

 – Tällaiset lausahdukset saavat minut nyökyttelemään ja ottamaan kuvakaappauksia. Välillä sormi on meinannut käydä myös jakonapilla, mutta siitä olen toistaiseksi pidättäytynyt.

Ja siitäkin huolimatta, kaiken hehkutuksen ja innostuneen pöhinän hyläten, saan itseni välillä kiinni elämästä sitku-elämää ja ajattelemasta sitku-ajatuksia. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun asun seuraavassa maassa, sitten kun paistaa aurinko, sitten kun olen lomalla, sitten kun olen henkilön x kanssa, sitten kun ei stressaa... Sitten on paremmin.

Aika järjetöntä tehdä niin, koska vaikka tulevaisuudelle on kyllä helppo asettaa kaikenlaisia toiveita ja tavoitteita ja unelmoiminen ja suunnittelu on ihanaa ja tärkeää, niin ei se saisi viedä liikaa elämiseltä eikä sen autuuden varaan todellakaan kannata laskea edes höyhentä. Sitä paitsi, juuri nytkin elämä on yleensä kuitenkin ihan kivaa.


Tämän todistaakseni listasin alle hyviä, kivoja, ihaniakin juttuja, jotka tapahtuivat parjatulla alkuviikolla eli aika-akselilla maanantai-keskiviikko.
  • Kirjoitin miscellaneous oikein ensimmäisellä yrittämällä ilman minkäänlaisen oikolukuohjelman tai tekstisyötön tukea. Rockin' it!
  • Lähikauppani valikoimassa on taas suosikkihedelmääni eli satsumoita, joita olen käynyt hamstraamassa aikalailla päivittäin ja sitten haahuillut hyllyjen välissä viisi minuuttia yrittäen keksiä jotain muutakin ostettavaa. Kerran söin niin ihanan kirpeän mehukkaan satsuman, että oli pakko kuoria vielä se toinenkin mukana ollut, joka ei tietenkään päässyt edeltäjänsä tasolle mutta kutkutti silti makunystyröitä mukavaksi.
  • Maanantain lounaspöydässä opin, että jaan toimistoni muutamien mahtavien tiedenaisten kanssa, jotka osaavat selvittää vaikkapa millainen vaikutus ruokavaliolla on aivoihin. En yhtään tiennyt heidän taustaansa, koska näiden supernaisten nykyiset työt eivät suoranaisesti liity opiskeltuun alaan, joten yhtäkkiset lounaspöytäpuheet proteiineista, erilaisista laboratiokoemenetelmistä ja kasvikokeiden tekemisen monimutkaisuudesta olivat ihana yllätys. 
  • Tiistai-iltojeni ilo eli neulontakerho Piukat puikot, jonka pari suomalaismimmiä Berliinissä pisti tänä syksynä aluille. En tuntenut porukasta ketään ennestään, ei moni muukaan, mutta olen tosi onnellinen aina kun pääsen mukaan heiluttelemaan puikkoja ja rupattelemaan suomeksi. Nytkin jo maanantaina suunnittelin, miten vien naposteltavaksi niitä superhyviä satsumoita ja sitten kaikkien neulomukset tuoksuu ihan sitrukselta. Tiistaina meitä oli koolla viiden hengen porukka rohkeita huippumimmejä, joiden kanssa tuntui luontevalta keskustella niin sijoittamisesta kuin Berliini-kotien erilaisista hyönteisistä. Ja tietty neuloa.
  • Toimistossani on tapana melkein päivittäin valmistaa yhdessä ruokaisa salaatti lounaaksi. Osallistun itsekin salaattirinkiin yleensä parina päivänä viikossa ellei minulla ole mukana edellisen päivän illallisjämiä tai muita eväitä, mutta jostain syystä olen tähän mennessä onnistunut välttämään kauppareissut antamalla Lildiin menijöille muutaman euron mukaan, mistä olen kuitenkin kokenut tästä vähän huonoa omaatuntoa. Kiitos tiistain kaupparetken saan mutustella lounassalaattejani ainakin hetken puhtaan omantunnon kera.
  • Nämä kuvat.
  • Yksi työkaverini sai kuulla, että pääsee aina välillä työskentelemään toisella toimistolla ja toisessa maassa, jonne hänen poikaystävänsä hiljattain muutti (ja jossa on vauvakilpikonnia). Kaikki tällaiset rakkausjutut saavat mut tällä hetkellä ihan sydänsilmäiseksi.
Ihana nähdä millaisia onnenhetkiä ja ilon aiheita loppuviikko tuo mukanaan!

(Alkuviikon kuvasaldo sen sijaan on aika köyhä - maanantaina ottamani kuva työpuhelimen SIM-kortista, joka ei sopinut puhelimeeni, todisteeksi Vodafonelle ja tiistain pimeä ja tärähtänyt "hei lähden nyt neulontakerhosta" -kuva Whatsapp-keskusteluun - joten elävoittämässä kuvia parin viikon takaa Bristolista, jossa sielläkin oli hyvää, kivaa, ihanaa.)

Mun ja isäni vinkki stressaantuneille

23.10.2017

Olen tullut aika monessa asiassa isääni. Olemme esimerkiksi molemmat herkkiksiä itkupillejä, joilla on taipumus monileukaisuuteen.

Ja kun mieltä painaa, me menemme yksin luontoon.

Takana oli vähän vaikea, ikävöivä loppuviikko ja sen huipentumana perjantai-iltapäivänä kilahtanut sähköpostiin, joka sai väsyneen pääni tolaltaan. Pari yötä pyörittelin omia ja maailman tuskia niin, että nukuin huonosti, ohimoita särki ja aivot huusivat lepoa. Kun lauantai-iltana kotikortteliini yllättäen laskeutunut hento vaaleanpunainen valo sai sitten paitsi hymyilemään myös jostain syystä herkistymään, määräsin itselleni metsäterapiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin U-bahnilla seitsemän pysäkinväliä, S-bahnilla kymmenen ja sitten kävelin, kiipesin ja rämminkin, kunnes edessäni avautui berliiniläisen metsän vihreä, keltainen ja ruskea väripaletti.

Huipulle kivuttuani otin villapaidan pois, suljin silmäni, käänsin kasvoni aurinkoon ja hengitin syvään.

Jos olisin suunnitellut reissuni paremmin, olisin tässä vaiheessa vielä ehkä pitänyt villapaidan päällä tajutessani, että pusikkoseikkailun sijaan kukkulalle olisivat johtaneet myös leveä päällystetty polku tai vaihtoehtoisesti portaat. (Google kertoo, että helpoin reitti Drachenbergille eli lohikäärmevuorelle, joka ainakin sunnuntaiaamupäivänä oli leijaa lennättävien lapsiperheiden suosiossa, käy Heerstrassen S-bahn-aseman kautta. Maisema on hyvä myös kaupungin suuntaan ja kukkula toimii kuulemma myös auringonlaskun ihailuun, joten jos vähän erilainen Berliini-kohde kiinnostaa, niin mene ihmeessä.)




Huipulta jatkoin alas puiden sekaan, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Mäntyjä ja aina välillä värikkäiden lehtipuiden reunustamia kujia. Paljon maastopyöräilijöitä ja ihmisiä, jotka hymyilivät halloita vaihdettaessa. Pusikkoon loppuvia polkuja ja kyttäyskoppi, johon en melkein uskaltanut kurkistaa, koska olin edellisenä iltana katsonut The Walking Deadia.

Reitilleni osui myös muutamia Havel-joen varren hiekkarantaisia uimapaikkoja, joissa olisin pulahtanut, jos olisi ollut kymmenen astetta lämpimämpää ja joku muu aika kuin lokakuu. Nyt katselin pieniä purjeveneitä ja aavemaisia kesähotelleja satsumoita mutustaen.

En minä siellä muutenkaan mitään sen ihmeellisempää tehnyt tai suuria ajatellut, mutta tulipahan ainakin hengitettyä kunnolla.

Lempeää viikon alkua! Ja jos stressimörkö on hiipinyt päiviisi, niin minä ja isäni suosittelemme: mene metsään.

Totuus Instagram-kuvieni takaa

1.10.2017
Koska töissä on ollut viime viikkoina vähän tahmeata, olen kokenut oikeudekseni selailla aina välillä Facebookia ja klikkailla auki kaikenlaista kiinnostavaa, kuten vaikkapa tämä Lilyn Facebook-sivulta löytämäni Tyhjä ajatus -blogin kirjoitus. Lukiessani totuuksia ja tarinoita Instagram-kuviin päätyneistä hetkistä, inspiroiduin jatkamaan ahkerasti töitä (tai sitten kopioimaan idean oman blogiini, köh).

Omasta mielestäni olen Instassa oikeinkin rehellinen ja paritan kuvat joskus pitkienkin tekstien kanssa, joiden hiomiseen käytän ihan naurettavan paljon aikaa (ja sitten joskus päädyn julkaisemaan vain emojeja, kun en sittenkään keksi mitään sanottavaa).

Paitsi nyt kun kävin läpi kuviani, niin aika kukat-aurinko-vaaleanpunainen-meininkiä siellä kuitenkin on. Jopa siinä laukunpohjaotoksessa, jonka julkaisin yhden kurjan työviikon päätteeksi löydettyäni 42 sellaista puhelimeni muistista, on melkein neljännes vaaleanpunaista.

Joten riittäähän näitä, kertomattomia tarinoita. Tässä muutama tältä kesältä.


Vieraillessani tässä sinisessä pikkukirkossa Bratislavassa mietin kaikkien söpöjen asioiden sijasta tsekkiläistä pääsiäisperinnettä, josta työkaverini oli minulle muutamaa päivää aiemmin kertonut. Siinä kylän miehet kulkevat talosta taloon ja piiskaavat (hellästi mutta kuitenkin) paikalla olevia naisia, jotka sitten tarjoavat ruokaa, juomaa ja herkkuja.


Ihan oikeasti #nofilter, mutta puhelimeni kamera kyllä tekee pinkistä ekstrapinkin ja sinisestä vielä vähän syvemmän, jota saatoin vielä vähän avittaa saturaatiosäätimellä.


Olin jo pitkään halunnut käydä entisille kotinurkilleni Helsingin Karhupuistoon jo aikaa sitten avatussa IPI kulmakuppilassa. Kotikaupunginosarakkauden (Karhupuisto 4-ever!) ja suurten ikkunoiden lisäksi kiinnosti se, että muiden työntekijöiden rinnalla kahvilassa työskentelee kehitysvammaisia aikuisia.

Tiskillä sitten huomasin, miten en oikein osannutkaan käyttäytyä tiskin toisella puolella olevan myyjän kanssa, joka ei oikein tajunnut, että mitä haluan ja tuijotti liian pitkään, kun väänsin tsemppihymyn kasvoilleni. Ärsytti ihan sikana se, että en osaa sujuvasti olla tuollaisessa tilanteessa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut kahvikuppini pöytään (minkään muun tilaaminen jäi pelkän suunnittelun tasolle), viereiseen pöytään istahti iäkkäämpi kalliolaisleidi miesystävänsä kanssa ja alkoi kuunnella naisen puhelimesta kovaan ääneen iskelmiä Lapin kesästä Vesa-Matti Loirin tulkintaan Nocturesta välillä mukana hoilaten, eikä sekään jaksanut jotenkin kovin kauaa naurattaa.

Tätä kuvaa julkaistessani lähinnä siis ärsytti olla suvaitsematon tosikko.


Olin jo etukäteen miettinyt, miten aion Instagramissa muistaa yhden Tosi Tärkeän Ihmisen syntymäpäivää. Tämä kuva on otettu tilanteessa, jossa etsimme illallispaikkaa söpössä saksalaiskylässä, jossa iltayhdeksän maissa lauantai-iltana ravintolat alkoivat jo lukita oviaan.

Päädyimme syömään kivaan kreikkalaiseen, jonka lihapainoitteisten herkkujen seurauksena sitten vietin loput herran synttäri-illasta joko maaten sängyssä jalat koukussa tai vessassa pelaten Candy Crush Sagaa pakottaen sankaria laittamaan tv:n ääntä vähän kovemmalle.


Olin Antwerpenissä yhdellä itsenäisyysmatkoistani, joihin kuuluu se, että menen just siihen kivoimman oloiseen ravintolaan yksin syömään enkä yhtään häpeile. Tässä ravintolassa oli hieno valoputkiteos (tosin seinälle voisi kirjoittaa valoputkella vaikka kaalilaatikko ja ottaisin siitä silti varmaan kuvan) ja kiva sisustus, mutta se pitsa, jonka täytteenä oli raakaa kesäkurpitsaraastetta, oli vähän outoa. Not so heavenly.


Yleensä julkaisen kuvat sinä päivänä, kun olen ne ottanut, viimeistään seuraavana. Tämän kuvan otin yhtenä sateisena lauantaina, kun siskoni perheineen oli käymässä täällä Berliinissä. Vaikka olikin harmaata, niin halusin sinä päivänä jakaa kuvan jostain siskontyttööni tai vieraisiin liittyvästä (olen myös luonut jonkun oman säännön, etten voi jakaa Instagramissa kuin yhden kuvan päivässä). Niinpä odottelin sitten seuraavaa harmaata viikonpäivää, jota ei meinannut millään tulla, kunnes sitten vihdoin usvaisena keskiviikkoaamupäivänä sain kuvan vihdoin Instagramiin ennen kuin aurinko alkoi taas paistaa.


Jaoin tämän kuvan asuttuani Berliinissä noin viikon. Oli semiaurinkoinen sunnuntaiaamu, eikä kuvasta näy, että huoneen toisella puolella tavarani olivat vielä Ikea-kasseissa, matkalaukuissa ja sohvalle leviteltyinä, koska en vielä viikonkaan jälkeen ollut saanut niitä purettua. Sinä sunnuntaina tosin tein sen.