Tänään tuli viikko täyteen Englannissa. Päivät ovat vilahtaneet hetkessä, toisaalta sellaisen elämän yleisen helppouden takia tuntuu että olisin ollut maassa jo pidempään. Hyppäsin mukaan valmiiseen elämään, valmiiseen kaveriporukkaan ja vieläpä maahan, jonka kieltä puhun ja ymmärrän. Uskon ja toivon, että helppouden tunne on hyvä merkki. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten jokin paikka ei tunnu oikealta, täällä sitä fiilistä ei ole tullut.
Ei siis suuria yllätyksiä, kiinnostaviksi tarinoiksi kääntyneitä vastoinkohtaamisia tai itsensä voittamista kielipuolitilanteissa, mutta paljon sellaista onnellista hyrinää, jota avaan puhelimeeni muistiin tarttuneiden kymmenen kuvan avulla.
Yksin asuessani olen yleensä vähän laiska kokkailija - saatan mussuttaa illalliseksi ruisleipää tai salaattia Netflix-sarjoja tuijottaen. Arki-illat yhdessä kokkaillen ja ruokailuhuoneessa (jep) illastaen ovatkin tuntuneet jotenkin superspesiaaleilta - ja samalla kuitenkin ihanan tavallisilta. Kun vähintään joka toisena iltana syö itse kotona valmistettua ruokaa, pysyy ravintolaruuassakin sellainen ihana hohto.
Tiistai-iltana vietimme poikaystäväni kaveriporukan jouluillallista. Brittiläiseen tapaan ohjelmaan kuului Christmas crackerien avaaminen ja sisältä löytyvien vitsien kertominen. Värikkäät paperikruunut laitettiin tietenkin päähän illallisen ajaksi.
Olen ottanut asiakseni testailla iltapäivisin kaupungin eri kahviloiden soveltuvuutta työntekoon. Ainakin tällä viikolla joka päivälle on löytynyt uusi kahvila (enkä ole vielä edes joutunut tyytymään Starbucksiin tai Costaan), tosin niiden netin nopeudessa ja melutasossa on vaihtelua.
Täällä ei jouluvaloissa säästellä, ja se on ihanaa! Valot ovat värikkäitä, niissä ei ole mitään yhtenäistä teemaa ja joulukuusenkin päällä on feikkilunta, mutta iloisesta juhlastahan tässä on kyse! Kaupungintalon seinässä lukee valtavilla vilkkuvilla vihreillä kirjaimilla Christmas Greetings ja ranskalaisen poikaystäväni mielestä hauskinta siinä oli toivotuksen uskonnollinen sävy (eli joulun maininta), Ranskassa kun pysytään visusti Season's Greetingseissä.
Suomen itsenäisyyspäivä oli täällä tietenkin ihan tavallinen keskiviikko. Olin toki jo muutaman päivän suunnitellut katsovani sitten illalla Linnan juhlia villasukkia neuloen ja herkkuja syöden, kertonut tulevasta juhlapäivästä ja Suomen historiasta vaikka kenelle ja kehottanut poikaystävää pukemaan aamulla Marimekon sinivalkoraidalliset sukat. Jotenkin olin kuitenkin onnistunut olemaan sisäistämättä kahden tunnin aikaeron, jonka ansiosta kättely pyörähti käyntiin, kun istuin vielä kahvilassa töitä näpyttelemässä. Kun vihdoin pääsin ruokakaupan kautta kotiin, niin kättelyosuus olikin jo ohi. Poikaystäväni huuahti helpotuksesta, mutta minua vähän harmitti.
Intialainen ruoka on yksi lemppareistani, etenkin näin talvisin. Englannissa onneksi valikoimaa löytyy, tässäkin muutaman sadan tuhannen asukkaan kaupungissa on kaksi intialaiskaupunginosaa, minkä lisäksi ravintoloita löytyy sieltä täältä muualtakin.
Vaikka töiden tekeminen kahviloissa istuen tuntuu ihanalta ajatukselta, on se 40 tunnin säännöllistä työviikkoa tekevälle käytännössä vähän hankala toteuttaa. Aamuisin ja aamupäivisin olenkin siis tehnyt töitä kotona. Nopein netti on olohuoneessa, joten siellä sohvalla istuen (ja vilttiin kääriytyneenä, päivisin lämmitys ei tietenkään ole päällä) olen hoitanut palaverit ja puhelut.
Tämä on näkymä sängystämme. Ihanaa asua taas huoneessa, jossa on suuri ikkuna! Tänään aamulla näkymä oli vähän valkoisempi, sillä pakkasyön jäljiltä katot ja autot olivat huurussa. Huomenna pitäisi sataa ihan oikeasti lunta, hur.
Ei siis suuria yllätyksiä, kiinnostaviksi tarinoiksi kääntyneitä vastoinkohtaamisia tai itsensä voittamista kielipuolitilanteissa, mutta paljon sellaista onnellista hyrinää, jota avaan puhelimeeni muistiin tarttuneiden kymmenen kuvan avulla.
Ensimmäisenä Englanti-aamuna en malttanut nukkua pitkään, vaan ehdimme jo aamukahville vajaan tunnin ajomatkan päähän Nottinghamiin, tuohon Robin Hoodia piinaavan sheriffin kotikaupunkiin. Kaupungin kaunis osa oli vähän olettamaani pienempi ja museon galleriatilat oli suljettu näyttelyn vaihtamisen ajaksi, mutta harmaakin Nottingham oli silti ihan suloinen joulutoreineen ja viehättävine kahviloineen. Päivän knoppina opin, että Robin Hoodin nimessä on merkitys Rob-in-hood, rosvo hupussa.
Tiedättehän sen käsityksen, että Englannissa sataa paljon. Olen itsekin jotkut pönkittänyt tätä stereotypiaa asiasta sen enempää tietämättä, mutta nyt viikon perusteella voin kertoa, että vaikka joo ehkä sataakin, niin melkeinpä päivittäin paistaa myös aurinko. Olen ottanut tavaksi työskennellä aamupäivät kotoa ja syödä siellä vielä lounaan ja sen jälkeen imeä päivän D-vitamiinit kävellessäni iltapäiväksi kahvilaan.
Tiedättehän sen käsityksen, että Englannissa sataa paljon. Olen itsekin jotkut pönkittänyt tätä stereotypiaa asiasta sen enempää tietämättä, mutta nyt viikon perusteella voin kertoa, että vaikka joo ehkä sataakin, niin melkeinpä päivittäin paistaa myös aurinko. Olen ottanut tavaksi työskennellä aamupäivät kotoa ja syödä siellä vielä lounaan ja sen jälkeen imeä päivän D-vitamiinit kävellessäni iltapäiväksi kahvilaan.
Yksin asuessani olen yleensä vähän laiska kokkailija - saatan mussuttaa illalliseksi ruisleipää tai salaattia Netflix-sarjoja tuijottaen. Arki-illat yhdessä kokkaillen ja ruokailuhuoneessa (jep) illastaen ovatkin tuntuneet jotenkin superspesiaaleilta - ja samalla kuitenkin ihanan tavallisilta. Kun vähintään joka toisena iltana syö itse kotona valmistettua ruokaa, pysyy ravintolaruuassakin sellainen ihana hohto.
Tiistai-iltana vietimme poikaystäväni kaveriporukan jouluillallista. Brittiläiseen tapaan ohjelmaan kuului Christmas crackerien avaaminen ja sisältä löytyvien vitsien kertominen. Värikkäät paperikruunut laitettiin tietenkin päähän illallisen ajaksi.
Olen ottanut asiakseni testailla iltapäivisin kaupungin eri kahviloiden soveltuvuutta työntekoon. Ainakin tällä viikolla joka päivälle on löytynyt uusi kahvila (enkä ole vielä edes joutunut tyytymään Starbucksiin tai Costaan), tosin niiden netin nopeudessa ja melutasossa on vaihtelua.
Täällä ei jouluvaloissa säästellä, ja se on ihanaa! Valot ovat värikkäitä, niissä ei ole mitään yhtenäistä teemaa ja joulukuusenkin päällä on feikkilunta, mutta iloisesta juhlastahan tässä on kyse! Kaupungintalon seinässä lukee valtavilla vilkkuvilla vihreillä kirjaimilla Christmas Greetings ja ranskalaisen poikaystäväni mielestä hauskinta siinä oli toivotuksen uskonnollinen sävy (eli joulun maininta), Ranskassa kun pysytään visusti Season's Greetingseissä.
Suomen itsenäisyyspäivä oli täällä tietenkin ihan tavallinen keskiviikko. Olin toki jo muutaman päivän suunnitellut katsovani sitten illalla Linnan juhlia villasukkia neuloen ja herkkuja syöden, kertonut tulevasta juhlapäivästä ja Suomen historiasta vaikka kenelle ja kehottanut poikaystävää pukemaan aamulla Marimekon sinivalkoraidalliset sukat. Jotenkin olin kuitenkin onnistunut olemaan sisäistämättä kahden tunnin aikaeron, jonka ansiosta kättely pyörähti käyntiin, kun istuin vielä kahvilassa töitä näpyttelemässä. Kun vihdoin pääsin ruokakaupan kautta kotiin, niin kättelyosuus olikin jo ohi. Poikaystäväni huuahti helpotuksesta, mutta minua vähän harmitti.
Intialainen ruoka on yksi lemppareistani, etenkin näin talvisin. Englannissa onneksi valikoimaa löytyy, tässäkin muutaman sadan tuhannen asukkaan kaupungissa on kaksi intialaiskaupunginosaa, minkä lisäksi ravintoloita löytyy sieltä täältä muualtakin.
Vaikka töiden tekeminen kahviloissa istuen tuntuu ihanalta ajatukselta, on se 40 tunnin säännöllistä työviikkoa tekevälle käytännössä vähän hankala toteuttaa. Aamuisin ja aamupäivisin olenkin siis tehnyt töitä kotona. Nopein netti on olohuoneessa, joten siellä sohvalla istuen (ja vilttiin kääriytyneenä, päivisin lämmitys ei tietenkään ole päällä) olen hoitanut palaverit ja puhelut.
Tämä on näkymä sängystämme. Ihanaa asua taas huoneessa, jossa on suuri ikkuna! Tänään aamulla näkymä oli vähän valkoisempi, sillä pakkasyön jäljiltä katot ja autot olivat huurussa. Huomenna pitäisi sataa ihan oikeasti lunta, hur.
Post Comment
Lähetä kommentti