Lontoossa puhutaan lähinnä kahdesta asiasta

Helle ja jalkapallo, siinä viime viikkojen kaksi toistuvinta puheenaihetta.

Aren't ya a fan of football, vastaantulija totesi kadulla, kun yhden Englannin matsin aikana kävelin puistoon autioilla kaduilla.

No, mate, vastasin, koska olen ollut Englannissa niin kauan, että mate on tullut sanavarastooni. Käytän sitä tosin oikeastaan vain vastauksena kodittomien kerjäyspyyntöihin tai muiden tuntemattomien kommentteihin kadulla, kuten olen viime päivinä huomannut, kun viikkokausien helle on tehnyt suurkaupungista sosiaalisen.

On nimittäin kuuma.

Niin kuuma, ettei tee mieli pukea rintsikoita. Työpäivän päätteeksi käyn joskus pujottelemessa liivit pois paidan tai topin alta työpaikan vessassa, eikä vapaus voi tuntua paljon konkreettisemmalta!

Paitsi nauttimaan, olen aika hyvä myös puhumaan auringosta, lämmöstä ja kaikenlaisista muistakin sääilmiöistä tylsistymättä. En tosin tiedä, onko tämä mikään erityistaito, sillä säästä puhuminen on aika simppeliä: Siis onpa kuuma, mutta niin ihanaa / Vähänkö tänään on kylmä, en yhtään osannut odottaa. Jos oikein innostaa, niin sitten voi jutella kaikenlaisista asioista, joita sillä säällä on kiva tehdä, kuten maauimalavierailuista, mölkkypeleistä, kanaalin mustasukkaisesta joutsenäidistä ja pesueen isoista poikasista sekä Netflixin katsomisesta, jos joskus vaikka sataisi.

Jalkapallosta en sen sijaan osaa sanoa oikein mitään. Yhdestä pelistä katsoin viimeiset puoli tuntia supertäydessä pubissa ranskalaisten kannattajien keskellä. He lauloivat Allez les Bleus ja ruiskuttivat voiton varmistuttua olutta ilmaan. Ei herättänyt tunteita. Olen myös oppinut, että Belgian joukkueen yhteinen kieli on englanti, punaisen kortin saanutta pelaajaa ei saa korvata samassa pelissä toisella ja että Englannin kannattajalaulussa It's coming home lauletaan siinä yhdessä kohtaa football's coming home.

Ei tullut, mutta kesäkelit jatkuvat, ja sillä on minun onnellisuuteeni hurjasti suurempi merkitys.

Ihanaa kesää!

Kun hurahdin kasveihin

Aina välillä innostun jostain niin, että tekisi mieli käyttää valtaosa vuorokauden tunneista asian parissa. Joskus koukutun tv-sarjoihin ja katson niitä sitten aamupalalla, töiden jälkeen ja juuri ennen nukkumaanmenoa. Sama kirjojen kanssa. Syksyllä hurahdusasia oli villasukkien kutominen: liityin neulontakerhoon, googlasin lounastauolla uusia malleja ja pyöräilin vähintään kerran viikossa töiden jälkeen 15 kilometrin lenkin, jotta pääsisin ostamaan tai ainakin hypistelemään sukkalankoja eri väreissä, kuvioissa ja materiaaleissa. Kerran se oli dinosaurusorigamien taittelu.

Pidän tästä ominaisuudesta, koska pelottavinta olisi sellainen elämä, jossa en enää hehkuttaisi asioita, vaan suhtautuisin kaikkeen tyynellä viileydellä.

Juuri nyt melkein enemmän kuin mikään muu kiinnostavat

huonekasvit.

Lauantaina seisoin vaaleanpunainen pilkkulehti (hypoestes phyllostachya) kädessäni keskellä puutarhakauppaa. Piti poiketa vain ostamaan pari istutusruukkua, mutta siinä se nyt oli, vasta vähän aikaa sitten omaan ruukkuunsa erotettu pieni vaaleanpunalehtinen kasvi, jonka hinta oli vain kolme puntaa. Jos kävelen ensi viikolla kaksi kertaa töistä kotiin sen sijaan, että ottaisin bussin, säästän sen verran kuin tämä kasvi maksaa, järkeilin itselleni, vaikka ei sen ostaminen rahasta ollut kiinni. Eikä edes siitä, että asuinkumppanini suhtautuu kuviollisiin kasveihin hienoisella varauksella, sillä hänen mielestään ne näyttävät sairailta. Mitä lie yritin taistella hurahtamista vastaan järjellä miettien sitä, että mitä jos vaikka sitten vasta uuteen kotiin, palkinnoksi jostain tai palkkapäivänä.

Kävelin kotiin vaaleanpunainen kasvi kassissa.

Ehkä eniten innostun siitä, kun huonekasvit tekevät uusia lehtiä. Siinä suhteessa palkitseva on kultaköynnös, jonka pistokkaita äitini pari kuukautta sitten toi minulle tuliaisena. Hän oli käärinyt kaksi kymmensenttistä pistokasta kosteaan talouspaperiin, paketoinut muovia talouspaperin ympärille ja teipannut vielä jotenkin kiinni. Sitten laittanut käsimatkatavaroihinsa ja lentänyt Englantiin.

Minä sain ohjeeksi siirtää pistokkaat kotona heti vesilasiin. Juurien muodostumista ei kuulemma tarvinnut vedessä odotella, vaan voisin istuttaa pätkät multaan vaikka heti. Kahdessa kuukaudessa kultaköynnös on puskenut ainakin neljä uutta lehteä, joista jokaista olen ihastellut kuin pientä ihmettä. Tämä kasvi ei nimittäin ole mikä tahansa, vaan se sama, joka ehkä koko elämäni ajan ihan viime vuosiin asti kiemurteli isovanhempieni kurulaisen rivariasunnon seinällä. Siellä mummun tekemien ristipistotöiden ja suuren ryijyn keskellä. Mikä ihana lahja on sellainen, joka kulkee sukupolvelta toiselle, kasvaen ja kukoistaen ja levittäen iloa ympärilleen.

Jos nyt saisit minulta lahjan, olisi se melko varmasti huonekasvi. Miettisin, millainen koti sinulla on, onko lapsia tai eläimiä, mistä voisit tykätä ja valitsisin sitten jonkun helppohoitoisen kasvin, jonka mukaan antaisin hoito-ohjeet.

Samaa ehdotti poikaystäväni, kun pohdiskelin, että onko sittenkään järkevää idättää niin montaa avokadonsiementä. Annetaan niitä kaikille kivoille tyypeille lahjaksi. Avokadojen kasvattaminen on asia, josta haluan kirjoittaa myöhemmin lisää, mutta sen sanon jo nyt, että jos jokin asia on vahvistanut ihmissuhteita, huolestuttanut ja sitten tehnyt ylpeäksi, saattaa mukana olla hippunen magiaa.

Poikaystäväni ja kasvit, siitäkin voisin kertoa vaikka mitä, mutta rakastan sitä, mitä tämä meille tekee. Kaikki alkoi siitä, kun heti ensimmäisenä sunnuntaina nykyisessä asunnossa ehdotin vierailua Columbia Roadin kukkamarkkinoilla. Minä valitsin yhden, hän toisen. En sitten halua, että koko huone täytetään kasveilla, hän ilmoitti. Muutamassa kuukauden päästä sain reissuun kuvia huoneen aurinkoisimmalle paikalle siirretyistä avokadonaluista. Omalla työmatkallaan hän soitti videopuhelun, koska sattui kauppaan, jossa on kukkaruukkuja ja tietää minun etsivän yhtä uutta. Katsoo olan takaa Youtuben kasvivideoita ja tulee mukaan, kyselee ja kommentoi. Tämä on silti minun hullaantumiseni, mutta sellainen, josta voin puhua myös sen kaikkein lähimmän kanssa tietäen, että hän kyllä kuuntelee.

Viime viikolla tutkin toimiston kasveja ja mietin, että voisiko niistä jostain napsaista pistokkaan kotiin juurtumaan, sillä kiitos äitini tuliaisen, juuri nyt pienestä kasvattaminen ja kasvien jakaminen kiinnostaa valmiiksi runsaiden huonekasvien rinnalla. Mikä ihana ajatus, että tärkeät ihmiset, paikat ja hetket kulkisivat mukana ja kypsyisivät kasveina, muuttaisivat muotoaan ja tärkeyttään, mutta olisivat kuitenkin olemassa.

Jos saisin valita, niin seuraavaksi (tämän kasvien hurmaantuneen suihkuttelun ohella tietenkin, koska huonekasvit <3 <3 <3) hullaantuisin uimisesta, koska sunnuntaina hartiani tuntuivat ihanan keveiltä aamuisen uintilenkin jälkeen. Harmi vain, että harvoinpa näitä innostumisasioita järjellä päätetään.

Jään siis seurailemaan sydäntäni. Onneksi se yleensä tietää.

Viikonlopun paras idea

Lauantai-ilta, kello 19.00

Soitin poikaystävälle, joka oli toimistolla.

- Hei, mä sain idean.
- No?
- Mitä jos lähettäisiin tänään Kentiin? Mulla on ilmainen hotelliyö, huomiseksi on luvattu hyvää ilmaa, eikä tällä liikenteellä matkaan ajomatkaan mene kuin puolitoista tuntia.
- ... I'm in.

Kahdeksalta istuimme autossa suuntana etelärannikon Folkestone.

Sunnuntai-ilta, kello 20.00

Mikä mieletön loma, mietin, kun istun taas kotona työpöydän ääressä, enkä meinaa uskoa, että lähdin täältä vain vuorokausi sitten.

Viimeisen 24 tunnin aikana olen kiivennyt Doverin linnan torniin ja seurannut esitystä Henri II:n kuninkuusvuosista. Nukkunut ikkunat auki hiljaisessa hotellihuoneessa, jossa oli kukkakuvioiset pimennysverhot ja sopivan kova sänky. Herännyt lokkien kirkuntaan. Kävellyt hipsterikahvilaan aamugranolalle ja sieltä takaisin valkoisten jyrkänteiden alla. Kiivennyt ylös pientä puutarhatietä ja pysähdellyt muutaman metrin välein ottamaan kuvia palmuista, kukista ja turkoosista vedestä. Kuullut kuoralaulua ja hoilannut radiohittejä. Syönyt intialaista ja pubihampurilaisen. Istunut yhdessä cantenburylaisessa puistossa kanaalin varrella ja toisessa toisen. Käskenyt kaksi kertaa kääntyä väärästä liittymästä. Jutellut, pussaillut ja pitänyt ihan hitosti kädestä. Tuntenut kuin olisin ihan oikealla lomalla.

Ihana kesä ja ihana vapaus, näistä aion muistaa nauttia vielä monta kertaa uudestaan!

Hei, vieläkin kuuluu hyvää

Perjantaina katsoin säätiedotusta, joka kertoi, että viikonloppuna sataa. Näytti siltä, että maanantain vapaapäivän pidentämä viikonloppu ei kuluisikaan niin kesäfiiliksissä kuin olin ajatellut. Koska yhteistä vapaata aikaa ei huvittanut käyttää pelkkään arkiseen puuhailuun, teimme varasuunnitelmia ja tutkimme kulttuuririentoja.

Mutta mitä vielä.

Paria raikastavaa sadekuuroa ja yhtä yöllistä ukkosmyrskyä lukuun ottamatta aurinko on helottanut koko pidennetyn viikonlopun. Nyt maanantai-iltana posket ja käsivarret vähän punottavat, päässä on sellainen auringon aiheuttama raskaan tyhjä olo ja tekee mieli sipsejä.

Siis just tällaista mun elämä on, mietin. Aika ihanaa.

Kirjoitin suunnilleen kuukausi sitten siitä, miten mulle kuuluu hyvää. Kelluttelin töiden välisessä autuudessa ja bookkailin reissuja. Tekstin julkaisun jälkeen kävin Suomessa ja Sveitsissä, niillä reissuilla juttelin aamuisin tärkeille tyypeille, joiden kanssa jaoin sängyn tai huoneen. Kävelin Lontoossa tosi paljon ja sairastin flunssan, jonka aikana ehdin katsoa tuotantokauden Made in Chelseaa. Aloitin työt.

Ja olin onnellinen. Olen.

Ehkä se on tää kesä, ehkä se on rakkaus, en tiedä, enkä jaksa miettiä. Onnellisuuskolmiosta tosin juttelin taas kerran pari päivää sitten, siitä aion kirjoittaa pian. Sen tiedän, etteivät kaikki asiat todellakaan ole niin ruusuisesti kuin tästä ehkä ymmärtäisi, mutta niiden tyyni hoitaminen kiinnostaa murehtimista enemmän.

Kiinnostavat myös jääkaapissa vetääntyvä perunasalaatti, mölkkymatsi lähipuistossa, keskiviikkoillan kirjakerhoon luettavan kirjan viimeistely ja uudet roosat kesähousut. Ja ne sipsit.

Suomessa minusta tulee outo

Jes, pääsi edessäni istuneen liikemiehen suusta, kun kapteeni kuulutti, että määränpäässä on poutaa ja plus yhdeksän. Mua alkoi siinä vaiheessa väsyttää ihan tuhottomasti, kuten aina noin vartti ennen millään pitkän matkan kulkuvälineellä mihinkään saapuessa.

Terveisiä siis Suomesta! Keväthuumassa jätin pakkaamatta mukaan kaulahuivin ja hanskat, mutta muuten menee hyvin. Olen jo leikkinyt siskontyttöni kanssa, päässyt leikki- mutta ei halailutasolle hänen pikkusiskonsa kanssa, todistanut tuliaisena tuomaani äänenmuutoslaitetta testattavan (aikuisten) ärsytysrajoille asti, syönyt Reissumiehen eväsleivän lentoaseman aina kylmällä junalaiturilla ja maistanut kolmea uutuussuklaata (Fazerin kookossuklaapatukka, Halvan salmiakkisuklaalakupallerot - kiitos kaimalle vinkistä, ihanaa kun on läheisiä, jotka jakavat parhaat vinkit - ja Pätkis-suklaalevy, joista kahdelle jälkimmäiselle suositus).

Ensimmäisenä iltana söin iltapalaksi (mikä ihana suomalainen ilmiö) karjalanpiirakan ja katsoin samalla kymppiuutisia.

Sanoisin, että aika perussuomalaista, ellei politiikka olisi pilannut ilmaisua.

Osa perisuomalaisista ominaisuuksistani nousivat pintaan jo Finnairin koneessa, kun onnistuin jotenkin ponkauttamaan yhden bambusukkapuikoistani viereisellä paikalla nukkuvan kiinalaisherran toiselle puolelle, enkä todellakaan kehdannut pyytää häntä herättyään noukkimaan sitä takamuksensa alta. Avatessani vesipulloni sieltä ruiskahti vesisuihku omalle ja samaisen kiinalaisnaapurin naamalle, jolloin tyynen viileästi esitin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sama kun tökkäsin häntä kyynerpäällä kylkeen. Ei muistoakaan vuolaista pahoitteluista tai kohteliaisuuslitanjoista. Melkein myös ojensin ikkunapaikalla istuvaa matkustajaa, joka ohjeiden vastaisesti sulki ikkunasuojan nousun aikana. Säännöt on tehty noudatettaviksi!

Paluulennolla ryömin varmaan sporttitrikoot jalassa (mikä tää juttu on, että ainakin Helsingissä kaikki nuoret naiset on niin urheilullisen näköisiä?!) vieruskaverin jalkojen ali vessaan, kun en kehtaa häiritä.

Suomi - ihana ja rakas, mutta ei täällä olo mulle pelkästään hyvää tee.

Aiempia kirjoituksiani Suomesta ja suomalaisuudesta:

• Ajatuksia Suomesta parin viinilasillisen jälkeen
• Kummityttöni, Hectorin ja Antti Tuiskun elämänviisauksia
• Oodini Helsingille

Mulle kuuluu hyvää

Lontoossa on nyt pari päivää nautittu ihanasta helteessä, olen pukeutunut sandaaleihin ja t-paitoihin, kantanut takkia turhaan mukana. Eilen join pienen oluen sillä terassilla, johon talvella aina suunnittelimme menevämme sitten, kun on lämmin, ja luin kirjaa kahvilan ulkopuolella vaihdettuani varjoon, sillä auringossa tuli liian kuuma.

Mutta ei helle ole pääsyy sille, miksi mulle on viime päivinä kuulunut hyvää.

Muutettuani Lontooseen olen hakenut töitä, mikä on ollut usein aika kauheaa. Olen säännöllisesti kyseenalaistanut kaiken osaamiseni, kielitaitoni ja ylipäätään sen, että voinko enää koskaan nauttia työnteosta. Kuvitellut huijanneeni kaikki aiemmat työpaikkani ja onnistumiseni, toisaalta taas kipuillut heittäväni kaivoon hyvän koulutuksen ja kokemuksen. En ole epäillyt sitä, oliko muutto Lontooseen oikea päätös, mutta mitä kuuluu -kysymykseen on tehnyt mieli vastata korkeintaan ok.

Mutta nyt on kelkan suunta vaihtunut, sillä olen siis vihdoin löytänyt töitä. Sellaisia tähän tilanteeseen sopivia hommia, joista on hyvä fiilis ja joiden alkamista odotan ihan innolla.

Koska työt alkavat vasta toukokuun puolivälissä, lelluttelen parhaillaan sellaisessa superrennossa lomafiiliksessä, jollaista en ole hetkeen kokenut. Tämä on varmaan huolettominta aikaa aikuisen elämässä, mietimme yksi päivä porukalla. Edellistä työtä ei tarvitse enää pätkän vertaa stressata (toisin kuin vaikka lomilla, jolloin työhommat käyvät väistämättäkin silloin tällöin mielessä), eikä alkavan homman eteen voi tehdä vielä hurjasti. Haaveilen välillä freelancerin arjesta (tai vakkarityöpaikasta), mutta nyt mietin, että vaihtaisinko sittenkään tätä huolettomuutta mihinkään.

Näissä fiiliksissä minä olen rentoillut menemään Lontoon puistoissa ja terasseilla niin, että vasen käsivarsi vähän punottaa. Olen poikennut näyttelyihin ja shoppaillut tuliaisia ensi viikon Suomi-lomalle. Laittanut ystäville viestejä, kun on pitkästä aikaa ollut jotain kivaa kerrottavaa. Ja ehtiskö muuten nähdä pian. Viikonloppuna aion poiketa lähipuiston maauimalaan, tutustua Lontooseen entisen kodittoman vetämällä kävelykierroksella ja naureskella stand up -illassa. Istua terasseilla ja juoda olutta.

Ihan mitä huvittaa, koska (muka)loma, vapaus ja kesä. Jee.

Haussa hauskoja ystäviä (ja hauska elämä)

Osallistuin vähän aikaa sitten tapaamiseen, jonka tarkoituksena oli tutustua uusiin ihmisiin ja solmia ystävyydenpoikasia muiden Lontooseen hiljattain muuttaneiden tai muuten vain kavereita kaipaavien kanssa. Tai niin ainakin luulin, kunnes joku kysäisi, että mitä pariskunta tekee sinkkutapahtumassa. En mene vannomaan, oliko väärinymmärrys minun vai kommentoijan, mutta operaatio ystäviä Lontoosta on aikamoisen vaiheessa vielä tuonkin illanvieton jälkeen. (Kiinnostuneet kandidaatit voivat ilmoittautua kommenttiboksiin.)

Kotimatkalla juttelimme siitä, mitä mahdollisilta uusilta kavereilta haluamme. Pitäisi olla jotain, mikä yhdistää, mutta kaikesta ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä. Olisi ihanaa, jos olo niiden seurassa olisi rento ja vaivaton, tuntuisi hyvältä jakaa kaikenlaista. Taustalla, iällä tai sellaisilla ei ole väliä, vaikka helpommin sitä kai tutustuu suunnilleen samassa tilanteessa oleviin.

Ja sitten haluaisin, että niiden kanssa olisi hauskaa.

En ole koskaan ajatellut olevani kovin hauska. Olen itse asiassa aikamoinen pohdiskelija, välillä vakavakin, ja vaikka hymyilenkin paljon, niin nauran kuitenkin harvoin. Teini-ikäisenä yksi poika lopetti tapailumme, koska meillä ei ollut hänen mielestään yhdessä tarpeeksi hauskaa. Sitten se pussasi otsalle, koska siitä kuulemma tietää, että välit ovat viilenemässä (haha). Villejä räkätyskohtauksia saan niin harvoin, että monet niistä ovat jättäneet pysyvät muistijäljet: Se kerta mökillä, kun äiti totesi jotain lautapeliä pelatessamme, että tämä ei taida sittenkään olla taitopeli, kun alkoi pärjätä. Se, kun uimahallissa partiokaverin kanssa kikatutti niin, että meinasimme hukkua aaltoaltaan syvään päähän. Se, kun Saksassa avasin sateenvarjon vahingossa auton sisällä. Ne aika monta kertaa, kun siskon- ja veljentyttöni ovat tehneet jotain höpsöä.

Viime vuosina olen kuitenkin tajunnut, että ajatus vakavuudestani on ihan typerä väärinymmärrys, eikä ollenkaan totta. Oikeasti olen nimittäin ihan hauska (monesti esimerkiksi hymähtelen ihan vain omille ajatuksilleni) ja rakastan nauramista. Eiköhän me kaikki. (Ja jos joku teinipoika on sulle joskus kertonut toisin, niin paskat siitä, teinipojat on usein vähän tyhmiä.)

Ylipäätäänkin arvostan entistä enemmän sitä, että elämä on hauskaa. Ei aina tietenkään voi olla, mutta kyllä jokaiseen päivään pitäisi mahtua jotain, mikä tekee iloiseksi. Että tulee sellainen olo, että onpa kivaa olla ja elää.

Sellainen olo tulee esimerkiksi, kun olen nähnyt ystäviäni. Niiden tapaamisten jälkeen kerron kotona, että olipa hauskaa ja saatan lähettää viestin: Kiitos, oli ihana nähdä. Olet upea ja hauska ja rakas. Niitä viestejä haluaisin lähettää myös uusille ystäville täällä Lontoossa.

Lähellä asuvien (hauskojen) ystävien väliaikaisessa puutteessa (ja sen ihan tavallisen, hauskan elämän lisäksi) nauratan itseäni myös näin:

• Kokeilen uusia asioita, joissa olen vähän huono, kuten osallistun museoiden piirustusiltoihin ja savityöpajoihin ja yritän taipua liian haastaviin jooga-asentoihin
• Katselen kuvia ja videoita siskon- ja veljentytöistäni. Uudestaan ja uudestaan.
• Käyn Lontoon stand up -illoissa, joista suosittelen ainakin Angel Comedy Clubia ja Top Secret Comedy Clubia
• Striimaan Netflixin komediapätkiä, joista tähänastinen suosikkini on Gad Elmalehin American Dream
• (Sala)kuuntelen julkisissa tiloissa tuntemattomien, etenkin lasten, keskusteluja
• Luen Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogia, joka on ehkä Suomen hauskin
• Muistelen kuulemiani vitsejä, sellaisia kuin Present, Past and Future walked into a bar. It was tense.

Mitä hauskaa sulle on tapahtunut tänään?

Kevään ihanin merkki

Sofiassa oli ihanaa, rentouttavaa ja kiinnostavaa, mutta takatalvisen viikonlopun jälkeen oli mukava myös palata hitusen keväisempään Lontooseen. Lämpötilat pyörivät tällä hetkellä hädin tuskin plussan puolella, mutta kevään varmasta tulosta muistuttaa kuitenkin yksi asia:

hedelmäpuut kukkivat.

Ei nyt äkkiä tule mieleen piristävämpää keinoa seurata kevään etenemistä kuin vaaleanpunaisten kukintojen kasvun tarkkailu, joten kiitos luonto tästä! Olen ottanut tämän itselleni asettamani luontobongaritehtävän sen verran vakavasti, että kamerani kuvarulla on jo parin viikon ajan muistuttanut viisivuotiaan siskontyttöni vaaleanpunaisia piirustuksia. Osoittelen erityisen upeita puita bussin ikkunasta, googlailen Lontoon parhaita kevätloistoja ja pidän ihan validina syynä valita ruokakauppa sen perusteella, että matkalla on lähistön kaunein kirsikkapuu.

Selittelen innostustani sillä, että kantahämäläisessä lapsuudessani vaaleanpunaisia puita ei ollut muualla kuin prinsessaunelmissa ja Halinalleissa. En tosin ymmärrä miksi, sillä googlailuni perusteella koristekirsikkapuut kyllä menestyisivät myös pohjoisessa. Vai kukkivatko ne niin myöhään, että muukin luonto on jo kirinyt kiinni, eivätkä puut siten erotu värikkyydellään?

Vuosi sitten, asuessani Lillessä, kuljin joka aamu työmatkallani yhden erityisen puun ohi. Ensimmäinen kuvani siitä on 28. maaliskuuta, minkä jälkeen toistin saman melkein päivittäin. Joka aamu mietin, että tätä upeammaksi kukinta ei enää voi kasvaa, mutta pinkit kukat vain avautuivat, kerrostuivat ja lisääntyivät. Jossain vaiheessa kukinto oli jo niin painava, että oksat alkoivat roikkua entistä alempana. Ensimmäiset kukat alkoivat tippua levittäen pinkkiä loistoa myös kadulle.

Viimeisen kuvan otin muutamaa päivä ennen pääsiäistä, 12. huhtikuuta.

Muistan vieläkin sen pääsiäisloman jälkeisen aamun, kun tajusin, että satupuu oli poissa ja sen tilalla oli jo vähän ruskistunut liukas kadunpätkä ja tavallinen vihreä puu.

Mutta minulle se oli ollut jotain niin paljon enemmän kuin tavallinen puu. Noihin aikoihin töissä oli vähän rankkaa. Tein kahta vaativaa työtä päällekkäin, ja päivät venyivät usein niin, että vielä maaliskuun lopullakaan en juuri päässyt nauttimaan valoisista illoista. Aurinkoiset aamut, kun kävelin ennen yhdeksää toimistolle, olivat minun aikaani. Kuuntelin podcasteja, käytin aurinkolaseja ja sen puun kohdalla aina hidastin tahtia. Ihan kuin se olisi osannut kertoa, että juuri sitä tarvitsin.

En ikävöi viime keväästä tai Lillestä montaa asiaa, mutta sen puun ja kukinnan voisin kyllä ottaa elämääni tänäkin vuonna.

Lue myös:

• Älä missaa tätä Pariisissa
• Hyppelisin, jos voisin
• Aurinko pelasti viikkoni

Maailman kaunein vesipullo

Vietätkö sinä muovitonta maaliskuuta? Huomasin koko teemakuukauden vasta pari päivää sitten, mutta siitä innostuneena ajattelin esitellä yhden viimeaikaisen hankintani, josta olen kyllä muutenkin niin innoissani, että tekee mieli hehkuttaa kaikille.

Tässä se nyt on:

uusi vesipulloni.

Pullossani parasta on ainakin:

Se on todella kevyt. Tilasin omani Amazonilta, ja kun sain paketin noutopisteessä käsiini, oli pakko heti pihalla vähän raottaa pahvikäärettä ihan vain varmistaakseni, että siellä sisällä todella on jotain.

Pullo on mielestäni maailman kaunein. Pastellit kiinnostivat, ja arvoin pitkään pistaasinvihreän ja karkkipinkin välillä, mutta monet muutkin sävyt ja kuviot ovat ihania. Pelkäsin vähän, että likastuuko ruokakäyttöön soveltuvalla maalilla päällystetty vaalea pullo helposti, mutta vaikka pieniä tahroja tuleekin, lähtevät ne usein pelkällä sormen pyyhkäisyllä tai viimeistään pesussa (tosin ei tiskikoneessa, sillä maalatut pullot pitää pestä käsin, mikä on tilavan suuaukon ansiosta kuitenkin helppoa).

Se saa tuntemaan minut vähän maailmanpelastajaksi. Vaikka Suomessa pullojen kierrätys on tehty helpoksi, ovat muoviset kertakäyttöpullot maailmassa ihan oikea ongelma, joka konkretisoituu valtamerien muovilautoissa ja jätteillä täytetyissä rinteissä. Myös muovipullojen valmistaminen kuluttaa energiaa ja aiheuttaa päästöjä. Oman pulloni kyljessä lukee 0,08, joka tarkoittaa sitä hiilidioksidimäärää (80 grammaa), jonka tavallisen kertakäyttöisen muovipullon valmistaminen aiheuttaa. Lisäksi pulloni valmistanut yritys, 24bottles, kompensoi kestopullojen valmistamisesta aiheutuvan hiilijalanjäljen tukemalla metsien istutusta, mikä on mielestäni hieno teko.

Vaikka kertapanos olikin muovipulloon verrattuna ainakin kaksikymmenkertainen, säästää kestopullon käyttäminen nopeasti rahaa. Olen aikamoinen vesikittaaja ja kannan vesipulloa mukana minne ikinä menenkin, joten jouduin ostamaan uuden kertispullon aina muutaman päivän välein. Käytön kannalta kertakäyttöpullojen suurin ongelma onkin mielestäni se, että ne alkavat haista helposti jo ensimmäisen käytön jälkeen.

Ruostumattomasta teräksestä valmistettu pullo on turvallinen. En usko, että kertakäyttöpullot uhkaavat terveyttäni, kunhan pullon muistaa vaihtaa silloin tällöin. On kuitenkin ihanaa tietää, että teräspullo ei sisällä mitään mahdollisesti haitallista, kuten BPA:ta tai ftalaatteja. Tiiviyssyistä pullon korkissa on toki muovia, mutta sekin on tehty BPA-vapaasta materiaalista, jota käytetään myös vauvojen tuttipulloihin. Olen huomannut, että kauniista pullosta tulee myös mieli juoda usein ja pitää hyvää huolta, joten samaa vettä ei tule siellä kauaa lillutettua ja bakteerit pysyvät poissa.

Sen saa mukaan lentokoneeseen. Tämä oli minulle tärkeä ominaisuus ja jotain mistä en ollut ilman googlaamista ihan varma. Etenkään Euroopassa monen euron lentokenttävesille ei yleensä ole tarvetta, sillä juomakelpoista vettä pitäisi olla saatavilla ilmaiseksi kaikilta eurooppalaisilta lentoasemilta.

Oma vesipulloni on 24bottles-nimisen italiaisen firman valmistama, joita Suomessa näyttää myyvän ainakin TRE Helsingissä. Vastaavia on kuitenkin varmasti muitakin, joten jos kaipaat vähän lisää kauneutta elämääsi ja boostia muovittomuuteen, niin tässä helppo ensiaskel.

Muita vinkkejä muovittomuuteen voi noukkia esimerkiksi näistä osoitteista:

• Helsingin Sanomissa Otso Sillanaukee antaa 13 vinkkiä, miten onnistua muovittomuudessa
• Destination: Happiness -blogissa kerrotaan haasteen taustoista ja mietitään muovittomuuden haasteita
• Kodin Kuvalehden 21 vinkkiä muovittomaan arkeen

Nautiskelijan aamurutiinit

Väitän, että aikaisissa aamuissa on jotain taikaa, joka liittyy ehkä siihen, että kaltaiselleni iltakukkujalle pelkkä ilman herätyskelloa aikaisin herääminen lasketaan päivän ensimmäiseksi onnistumiseksi. Huoletkaan eivät paljoa paina, koska onhan koko päivä vielä edessä ja aikaa tehdä kaikenlaista.

Viikonloppuna sain tästä osani, kun sekä lauantaina että sunnuntaina raottelin silmiäni jo seitsemän maissa, enkä ollenkaan edes toivoen, että olisipa kello vasta tosi vähän, kuten arkiaamuisin usein käy pari minuuttia ennen herätystä. Olin virkeä, eikä tarvinnut tehdä yhtään mitään. Oi autuus.

Siinä sängyssä kuuntelin sitten itseäni ja mietin, mihin nämä yllättävät ekstratunnit käyttäisin. Menisinkö hot joogaan, koska viikon tekstijaksoa lähisalille oli vielä jäljellä? Valmistaisinko aamupalaksi uunipuuroa, jota olen halunnut jo pidempään testata? Aikaiset viikonloppuaamut olisivat olleet myös erinomainen tilaisuus toteuttaa satunnaiset haaveeni olla sellainen vähän parempi ihminen, joka on jo urheillut, meditoinut ja valmistanut vitamiinientäyteisen aamupalan muiden vasta raukeasti venytellessä raajojaan peiton alla. Tiedäthän ne supermenestyjät, Gwynethin, Oprahit ja Barackit, jotka eivät lue sähköposteja tai selaa Instagramia sängyssä vaan siemailevat sitruunavettä, joogaavat ja tarttuvat ensitöikseen hommista hankalimpiin.

Tunnustus: minä en ole sellainen. Hongkongissa asuessani tosin join kuuden päivän ajan aamuisin ison lasillisen sitruunavettä pillillä ja meditaatiolle haluaisin antaa mahdollisuuden.

Mutta viikonloppuna mieli / sielu / mikä lie kertoi, että hei tyyppi, ota ihan vain rennosti.

Ja minä tottelin, sillä vaikka kuinka nautin aktiviisuudesta, siitä että on paljon menoja, spontaaneja maahanmuuttoaiheisia keramiikkatyöpajoja (tästä lisää myöhemmin) ja pitkiä päiviä ulkona, tarvitsen elämääni aikaa hengähtää. Slööbailla, nautiskella ja olla vaan.

Luin sunnuntaiaamuna, miten suomalaisille onnellisuus on läheisten tukea ja luottoa siihen, miten vastoinkäymistenkin sattuessa tietää saavansa apua, kun taas italialaiset tekevät onnelliseksi nautinto ja viihtyvyys. Makoillessani siinä sängyllä mietin, miten olen muutamassa vuodessa, kenties ainakin osittain puoli-italialaisen poikaystäväni ja Ranskassa elettyjen aikojen ansiosta, kehittynyt nautiskelussa. Vaikka löydän itsestäni edelleen myös suorittajaa, uskallan väittää, että sen rinnalle on puhjennut kukkaan nautiskelija, joka nousee pintaan etenkin sellaisina hetkinä, kun on aikaa tehdä jostain arkisesta asiasta vähän erityisempi.

Kas näin:

• Pakollisten aamutoimien jälkeen palasin sänkyyn. Tavan olen oppinut äidiltäni, tosin torkkumisen sijaan tykkään tehdä kaikenlaista, kuten lukea kirjaa, venytellä ja tökkiä poikaystäväni selkää. Tärkeää on, että makuuhuoneessa on tässä vaiheessa raikas ilma, minkä saa aikaan avaamalla ikkunan tai muuttamalla takatalviseen Lontooseen asuntoon, jossa on yksinkertaiset ikkunat.
• Aamupalan (joka jo itsessään on nautinto ja jotain, mitä välillä illalla nukkumaan mennessä jo odotan) jälkeen söin jälkkäriaamupalan, tänä viikonloppuna Nutella-paahtikset, mikä sai aikaan välittömän ylellisen hotelliaamupalafiiliksen.​
• Järjestelin vähän kotia, mitä ei tule missään nimessä sekoittaa siivoamiseen. Järjestely on sitä, kun siirtelee ja kääntelee asioita kuten viherkasveja ja vilttejä ja piilottaa sotkuja kaappeihin. Kepeyden maksimoiseksi laitoin taustalle soimaan musiikkia kaiuttimista, koska ei tarvinnut multitaskata kuten tavallisina aamuina, jolloin kuuntelisin aamu-uutiset nappikuulokkeista askareita samalla hoitaen.
• Katsoin aamuohjelmaa, joka on sellainen ohjelma, jota katsotaan esimerkiksi aamupalaa syödessä ja meikatessa. Ensin meinasin tosin tehdä muutaman aurinkotervehdyksen, levitin joogamatonkin ja selailin sopivaa videota Youtubesta (tässä listassa on hyviä vinkkejä), kunnes kohta huomasinkin istuvani risti-istunnassa joogamatolla katsoen Netflixin hulvatonta leivontamokasarjaa Nailed It:iä. Aamuohjelmana suosin yleensä jotain helppoa ja kevyttä, esimerkiksi Gilmoren tyttöjä, jos en keksi mitään muuta.​

Maanantaiaamuna olikin sitten ihanan tehokas fiilis palata normaalin nopeisiin aamuihin. Sen verran minussa on nimittäin sitä suomalaista suorittajaa, että nautiskelu tuntuu paremmalta, kun on ensin vähän puhissut ja paahtanut.

Lue myös:

• Ranskalainen minussa x 5
• Mitä olen oppinut Gilmoren tytöiltä​
• Puistoperinne Hongkongissa

Jotain mitä odottaa

Vasta pari viikkoa kolme asiaa -tekstin julkaisun jälkeen tajusin kysyä poikaystävältäni mielipiteitä vastauksiini. Miehellä oli lisäyksiä moneenkin kohtaan, mutta etenkin yksi kommentti jäi mieleen. Hänen mielestään puhun nimittäin - huonekasvien, Gilmoren tyttöjen ja kummityttöni lisäksi - jatkuvasti myös jostain muusta:

ideoista ja suunnitelmistani.

Ja ihan totta. Vaikka julistankin hetkessä elämisen ilosanomaa ja uskon, että avain onnelliseen elämään on pienistä asioista nauttiminen, pääsee suustani aika usein Mulla on suunnitelma tai Sain ajatuksen -henkisiä lausahduksia. Toteamuksia sävyttää innostus tai helpotus, sillä kaikki on vielä edessä ja mahdollista, kunhan ajatuksen vain puskee suustaan tuoreena. Aina en ole tehnyt näin, sillä varsinkin nuorempana pohdiskelin ideoitani mielessäni, kunnes haasteet ja mahdolliset ongelmat laimensivat innostuksen. Ääneen lausutut suunnitelmat kohtasivat ehkä vähemmän naurua ja ai oikeesti? -kysymyksiä, mutta samalla hukkasin sen inspiraation, joka ajatuksen alkujaan synnytti.

Suunnitelmani vaihtelevat ihan pienistä jutuista (lauantai-iltana esimerkiksi ilmoitin, että huomenna aion pukeutua joogatrikoisiin) pidemmän aikavälin ajatuksiin, kuten ura- ja kotihaaveisiin. Viime päivinä olen joogahoususunnuntain lisäksi suunnitellut esimerkiksi tällaisia:

Varasin minulle ja poikaystävälleni viikonloppureissun maaliskuun lopulle. Alkuperäinen suunnitelma oli lentää johonkin melko varmasti aurinkoiseen länsieurooppalaiseen kaupunkiin Portugalissa, Espanjassa tai Italiassa, mutta lopulta lomakohteeksi valikoituikin vähän yllättäen Bulgarian pääkaupunki Sofia. Kaupunki on kummallekin ihan vieras, joten kyselemällä bulgarialaisilta kavereilta ja googlaamalla hipster Sofia Bulgaria ja what to eat in Bulgaria olen koonnut puhelimeeni listaa nähtävästä, tehtävästä ja syötävästä. Hauskaa päästä pitkästä aikaa ihan uuteen maahan.

Suunnittelen myös lomaa Marokossa, vähintään pitkää viikonloppua Suomessa ja pääsiäisen mahdollista vaellusreissua.

Yksi suomalaisista suosikkisarjoistani, Aupairit missä milloinkin, jatkuu 29.3. uusilla Miamiin sijoittuvilla jaksoilla, ja näen jo itseni katsomassa niitä jokailtaista kamomillateetäni hörppien. Toinen suunnitelmani on kuitenkin pitää kiinni itselleni asettamasta "yksi jakso illassa" -rajoituksesta.

Keksin ihan loistavan podcast-idean, jonka suunnittelen toteuttavani sitten joskus.

Entä sitten kässäprojektit! Koska kevät vielä ujostelee, otin viikonloppuna viimeisteltäväksi punaisen merinovillapipon, mikä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että kohta voi taas laittaa jotain uutta puikoille. Pinterest laulaa.

Aion tässä joku päivä pukea kesäisen mekon alle housut.

Sitten on kaikkia Lontoo-suunnitelmia, joita kehittelen päivittäin. Monet niistä odottavat vähän lämpimämpiä kelejä, mutta tänä viikonloppuna ruksasin listalta Greenwichin observatorion The Sky Tonight -shown, jossa astronomi kertoi ja näytti, mitä Lontoon taivaalla tänä yönä näkyy ja millaisia tähtikuvioita sieltä voi bongailla. Innoistuin siitä niin, että kävellessämme mäeltä alas aloin jo suunnitella uuden tähtibongaus-harrastuksen aloittamista. Sen edellisenä päivänä suunnittelemani piirustusharrastuksen lisäksi, tietenkin.

Paras aika vuodesta on alkanut

Tulin juuri ruokakaupasta kotiin. Koko matkan satoi sellaista jäätävää pientä lunta, joka pistelee erityisen ikävästi kylmään tottumattomalla iholla. Varpaita paleli ja sormet olin vääntänyt nyrkkeihin nahkasormikkaissa. Liukastelin.

Ja mietin että

taitaa olla kevät.

No en miettinyt, mutta se kyllä käväisi mielessä, että tänään on maaliskuun ensimmäinen päivä, mikä omaan neljään tasapitkään vuodenaikaan jakautuneessa aikakäsityksessäni tarkoittaa kevään alkua.

Ja kevät, se on minun lempivuodenaikani.

Kuten jokaisen vuodenajan vaihteeseen, liittyy kevään alkuun tunne siitä, että maailma on mahdollisuuksia täynnä. On energiaa ja intoa tehdä jotain uutta. Itse haluaisin aloittaa harrastuksia, vaikkapa juoksemisen tai piirustusillat. Facebookista löysin myös pihapelejä Lontoon puistoissa pelaavan porukan, jonka tapaamisiin ajattelin lähteä mukaan kelien vähän lämmetessä. Kirkonrotta, tervapata ja polttopallo kuulostavat ihanilta vaihtoehdoilta liikunnan vuoksi liikkumiselle.

Keväällä luontokin tarttuu uuden alun mahdollisuuteen, alkaa puskea uutta ja tekee maailmasta ensin hennonvihreän, sitten värikkään.

Kaikkein parasta keväässä on lisääntynyt valo. En enää muista, milloin olisin viimeksi herännyt pimeässä, mutta illan valoisat tunnit otan avosylin vastaan. Keväällä ei sitä paitsi ole koskaan liian lämmintä, vaan silloin vielä valitsee kadun aurinkoisen puolen ja tarttuu jokaiseen mahdollisuuteen juoda kahvi tai olut ulkona. Minä aion ottaa kaverin tai kirjan kainaloon ja vierailla kaikilla niillä naapuruston katto- ja muilla terasseilla, joita olen ohikulkiessani jo bongaillut.

Liitän kevääseen mielessäni myös ihanaa riehakkuutta. Vuodenajasta tulevat mieleen nuoruus ja opiskeluajat. Vappu, salmiakki ja Hakaniemen ranta.

Mutta maaliskuun alusta huolimatta pitää täälläkin siis odottaa vielä hetki. Lontoossa on satanut lunta nyt kaksi päivää ja sama jatkuu huomenna. Ihan jokavuotinen ilmiö tämä idän paholainen ei ole, joten siitä on puhuttu aikalailla jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa: kämppisten, kahvilan työntekijän, ruokalähetin, kadulla vastaan liukastelleen naisen... Viikonlopun vesisateiden pitäisi viedä lumi ja loska mennessään, ensi viikolla lämpötilat nousevat toivottavasti lisää. Sitä odotellessa aion lukea paljon kirjoja, katsoa Suomen Selviytyjiä ja viimeistään viikonloppuna tutustua lähimpään hot jooga -saliin.

Kivoja asioita nekin, mutta kyllä kevät on silti paras.

Lisää sääavautumista:

• Jos kerran aurinko ei tule minun luokseni
• 23 astetta
• Aurinko pelasti viikkoni
• Väri, joka loi toivoa

Olipahan ihana viikonloppu

Tänä viikonloppuna ei tapahtunut mitään erityisen ihmeellistä, mutta niin paljon sellaista ihanaa onnellista, että näin sunnuntai-iltana kaikkea miettiessä suupielet nousevat korviin. Toivottavasti sulla oli yhtä muikea viikonloppu!

Kuuntelin vähän aikaa sitten podcastia (olisiko ollut Kahvihetkiä maailmalla -podcastin joku jakso), jossa todettiin, että onnellisuus koostuu pienistä hetkistä ja tunteakseen itsensä onnelliseksi kaiken ei tarvitse olla hyvin. Luulen, että tässä viikonlopussa oli juuri siitä kyse. Aika moni asia on elämässäni vähän sinnepäin ja heräilen öisin välillä stressailemaan, mutta kun päiviin mahtuu tarpeeksi paljon onnellisia hetkiä, ollaan vahvasti positiivisen puolella.

Ensinnäkin, koko viikonlopun paistoi aurinko. Aamuisin sain hiipiä avaamaan ikkunan ja raottaa verhoa, iltaisin taivas värjääntyi vaaleanpunaiseksi. Ulkona nostin nenälle aurinkolasit, nyt niiden ja villahuivin välinen iho punottaa.

Kävelimme paljon, ja niillä reissuilla poikkesimme naapuriston Broadway Marketin lauantaimarkkinoille, Hackneyn kaupunkifarmille ja pariin näyttelyyn. Jalkojen alkaessa väsyä etsimme kivan kahvilan ja jaoimme maitokahvin, johon poikaystäni saa lisätä hunajaa tai sokeria makeudeksi vasta kun puolet on juotu.

Perjantai-illan vietimme luonnonhistoriallisessa museossa, jonka Lates-illan aiheena olivat eläinten sosiaaliset suhteet. Piirsin kukkasen, join oluen ja kuuntelin luennon kärpästen seksielämästä. Aikuisille suunnattuja teemailtoja järjestetään monessa Lontoon museossa, olen aiemmin käynyt Science Museumin vastaavassa, jossa opin olevani non-taster ja ymmärsin, että (sen vähäisenkin) makuaistini pystyy huijaamaan äänten, värien ja muotojen avulla.

Ostin matcha-teetä, mistä olen aika innoissani. Luin sen kaikista terveysvaikutuksista, ja kun sitten sekoittelin teetä aamupalalla, ryhtini koheni pelkästä jauheen pöllähdyksestä. Aasialaisesta ruokakaupasta löysin myös taro-sipsejä, joita aion ostaa, kun on joku erityinen syy.

Sunnuntaiaamuna jonotimme vähän sattumalta Lidlin ovella, kun se yhdeltätoista aukesi. En ollenkaan osannut odottaa aamun asiakasryntäystä, mutta se nauratti, vaikka vietimmekin täysien hyllyjen välissä ja kassajonossa lopulta melkein tunnin. Myöhemmin vierailimme Barbican Conservatoryssa, jonne pääsyä olin venannut jo pari viikkoa, paikka kun on auki vain muutamana päivänä kuukaudessa. Odotin kasvihuonemaista viidakkoa ja rauhaa hengittää, sain ensimmäisen ja olin siitäkin aika innoissani. Suosittelen vierailemaan, jos saat aikataulut ja reitit mätsäämään.

Niiden lisäksi tein töitä, siivosin, kokkasin ja hoidin asioita vuokranantajamme kanssa, joka kertoi puhuvansa sujuvaa japania. Opetin poikaystävälle suomeksi sanat pylly ja pyöreä.

Paljon muuta ei tänä viikonloppuna sitten tapahtunutkaan.

Mutta olipahan tavallinen, onnellinen viikonloppu.

Kolme asiaa minusta x 16

Tiedän, että blogiani käy äidin ja parin ystäväni lisäksi lukemassa myös ihanuuksia, jotka eivät tunne minua henkilökohtaisesti. Kiitos siitä! Teitä ajatellen (ja koska pari päivää jatkuneen selkäkivun ja kipulääkkeiden vuoksi keskittymiskykyni on tällä hetkellä säälittävällä tasolla), päätin tehdä pienen esittelyn muutama kuukausi sitten blogimaailmassa kiertäneen kolmoshaasteen avulla.

Tässä siis satunnaisia faktoja minusta jaettuna kolmen kohdan listoihin.

3 asiaa, joista pidän
Aurinko
Huonekasvit. Tämän on tajunnut myös poikkis, joka tällä viikolla soitti vähän hädissään Berliiniin, että pitääkö hänen tehdä jotain, kun se isompi kasvi on pudottanut ainakin kaksi lehteä. Tykkään muuten myös poikaystävästäni <3
Käveleminen

...joista en pidä
Töykeys
Puhelimella soittaminen
Autolla ajaminen

...joita tein viikonloppuna
Vierailin lähimarkkinoilla. Meidän lähilauantaimarkkinat on Broadway Market, niin paljon sydämiä tälle asuinalueelle!
Kävin standup-keikalla. Lontoo-vinkkinä Angel Comedy Club, jonka kahdessa lokaatiossa järjestetään joka ilta ilmaisia (lähtiessä tosin oletetaan tipattavan) komediakeikkoja.
Käytin aurinkolaseja. Kevät!

...jotka osaan
Villasukkien neulominen
Origamidinosauruksen tekeminen. Tai siis en todellakaan osaa muistista, mutta ohjetta seuraten saan tehtyä aika helmen tyrannosaurus rexin.
Lentokentän turvatarkastuksesta sujuvasti selviäminen. Mun laukkuani ei ikinä oteta tarkempaan tutkiskeluun (tosin Helsinki-Vantaalla joudun huumetestiin joka kerta).

...joita en osaa 
Ranskan puhuminen
Instrumentin soittaminen. Terkkuja 7-vuotiaalle Lauralle, joka päätti lopettaa isän pitämät pianotunnit puolen vuoden jälkeen.
Viheltäminen

...jotka haluaisin osata 
Ranskan puhuminen. Mulla on luonnoksissa avautuminen tästä aiheesta, koska välillä tunnen ihan oikeasti suurta huonommuutta siitä, ettei kieli taivu.
Ukulelen soittaminen. Koska se on vähän kuin pieni kitara ja helppo muuttaa eikä kädet ehkä väsy niin helposti, olen järkeillyt.
Päälläseisonta

...jotka minun pitäisi tehdä 
Lähettää kolme postikorttia
Varata musikaaliliput kuukauden päähän, kun vanhempani tuleva Lontooseen (Äiti ja isä, muistan tämän kyllä!)
Kirjoittaa ihan hitosti työhakemuksia

...joista stressaan 
Työnhaku
Raha
Vanheneminen. Sanonpahan vain, että alle 30-vuotiaana selkäni ei ikinä oireillut.

...jotka saavat minut rentoutumaan 
Poikaystävä
Netflix and knit
Jooga

...joista puhun usein 
Huonekasvit
Kummityttöni
Gilmoren tytöt

...jotka puen mielelläni päälleni 
Villasukat
Löysät housut
Mustat puuvillaiset perusalkkarit

...joita en pue päälleni 
Epämukavat vaatteet
Vaatteet, jotka vaativat silittämistä
Ihonväriset sukkahousut

...jotka haluaisin hankkia 
Ukulele
Lisää huonekasveja, esimerkiksi kilpipiilean ja ehkä kookkaan kaktuksen
Kaiken & Other Storiesista

...joista unelmoin 
Lomasta lämpimään
Yhden makuuhuoneen kodista
Kivasta kaveriporukasta, joka asuu lähellä

...joita pelkään 
Että unohdan nauttia arjesta. Sitku-elämä pelottaa.
Liikuntakyvyn menettäminen
Että olen ilkeä tai töykeä toisia kohtaan

...joiden toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa
Saan työn, josta tykkään
Aloitan uuden harrastuksen ja tutustun siellä uusiin ihmisiin
Keväästä tulee lämmin ja aurinkoinen

Sun vuoro: mitä sä haluaisit kertoa itsestäsi?

9 asiaa, jotka ovat Englannissa paremmin

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten Berliini oli unelmani. Englantiin muuttaminen taas, noh, ei ollut.

Vaikka päätös jättää Berliini ja muuttaa Englantiin ei lopulta ollut lainkaan hankala, edellytti sen sulattelu kuitenkin jonkin verran sisäistä vakuuttelua ja herätti kysymyksiä niin kollegoilta kuin ystäviltäkin. Valmistautuakseni henkisesti aloinkin jo loppukesästä, heti muuttopäätöksen varmistuttua, koota listaa asioista, jotka Englannissa ovat paremmin kuin Berliinissä.

Ja pakko myöntää, että kiitos listan tai minkä lie, näiden parin kuukauden aikana saarimaa on onnistunut hurmaamaan minut ihan kunnolla. Voi olla, että elelen edelleen kuherruskuukautta, mutta jos vuoden pimeimmän ajan perusteella fiilis on tämä, tuskin se valon ja lämmön lisääntyessä huononee.

Kokosin alle yhdeksän asiaa, jotka ovat Englannissa paremmin kuin Berliinissä:

Ihmiset puhuvat englantia. Ranskan ja Belgian jälkeen ajattelin elon Saksassa olevan helppoa, kun vihdoinkin ymmärsin kielestä edes jotain. Mutta vähänpä tiesin helppoudesta, sillä Englannissahan elämä on ihan vaivatonta: kahvilan kassalla voi jutella muustakin kuin ilmoittaa pelkän tilauksen, viranomaisille soittaminen ei aiheuta tärinää ja paniikkia eikä aina tarvitse tuntevansa olevansa se hankala asiakas, jolle pitää yksinkertaistaa tai vaihtaa kieltä. Kieli avaa ovet lisäksi monenlaisiin tapahtumiin ja harrastuksiin, joihin voi sitten osallistua hyvällä omallatunnolla tuntematta huonommuutta siitä, ettei jaksa nähdä tarpeeksi vaivaa paikallisen kielen opiskeluun.

(Tästäkin huolimatta kannustan ihmisiä kuitenkin rohkeasti muuttamaan maihin, joiden kieltä ei vielä saapuessa hallitse. Siinä oppii ihan hurjasti itsestään, pärjäämisestä ja ehkä vielä uuden kielenkin.)

Etikkasipsejä myydään kaikkialla. Saksalaisilla on makuhermoissa joku vinksahdus, joka saa heidät rakastamaan paprikasipsejä, minkä takia kaupan hyllyt notkuvat kyseistä laatua. Jos sattuu omaamaan saksalaisen sipsimaun, saa paprikasipsejä kyllä Englannistakin, kunhan etsiytyy ruokakaupan Itä-Eurooppa-hyllylle. Rakastamani salt and vinegar -sipsit, joita Berliinistä ei löytynyt juuri mistään, sen sijaan kuuluvat täällä pientenkin kauppojen perusvalikoimaan.

Englannissa ei tarvitse tipata. Ruokalistaa tutkiessa on hyvä muistaa, että loppulaskuun lisätään usein palvelumaksu, mutta se on sinulle valmiiksi jo laskettu. Ainakin periaatteessa siitä voi myös kieltäytyä, toisin kuin Berliinissä, jossa tarjoilijan/taksikuskin/baarimikon (olen kuullut, että jopa kampaajan) palveluhalukkuus kyllä katoaa saman tien, ellet pyöristä summaa ylöspäin, mielellään vähintään 10 prosentin verran.

Intialainen ruoka on taivaallista ja ravintoloita on joka kulmalla. Yksi lempikeittiöistäni, joten nam!

Julkiset vessat ovat ilmaisia ja niitä on paljon. Pissahätäisenä minusta tulee ärtyisä ja kykenemätön tekemään päätöksiä, joten tällä on minun ja läheisteni hyvinvoinnille ihan oikeasti merkitystä.

Täällä ei ole hyttysiä. Kuulin tästä auvoisasta hyttysettömyydestä vasta viime kesänä, joten en ole päässyt ilmiötä vielä itse kokemaan. Olen kuitenkin tarkistuttanut faktan usealla ihmisellä, ja ihan totta vaikuttaa olevan. Mielestäni vähintään matkailumainoksen arvoinen asia.

Englantilainen byrokratia on aika pyllystä (keskitetty väestörekisteri on jotain mitä en Suomessa osannut arvostaa tarpeeksi, eikä minulla vieläkään ole todellakaan paikallista pankkitiliä), mutta hakkaa silti Saksan paperi- ja leimarumban 10-0.

Korttimaksu toimii kuten normaalissa länsimaassa, paitsi Saksassa, jossa pitää joko laskeskella kolikoita tai omistaa paikallinen pankkikortti.

Sää. Yllättikö? Näiden parin talvikuukauden perusteella väitän, että englantilaista säätä haukutaan ihan syyttä. Vaikka vettä ripotteleekin keskimäärin useana päivänä viikossa, hemmotellaan englantilaisia myös auringolla melkein päivittäin (kuten näissä kuvissa, joissa ylin on perjantain lounastauolta ja muut lauantain kävelylenkiltä). Poissa ovat sellaiset monta päivää jatkuvista masentavat harmaat, jolloin vuorokaudenajat sekoittuvat ja elämä tuntuu erityisen tahmealta.

Edeltävästä Englanti-hehkutuksesta ja Berliinin arvostelusta huolimatta entinen kotikaupunkini on edelleen kaikesta huolimatta ihana, jännittävä ja upea kaupunki ja sellaisena yksi suosikeistani. Tällä viikolla pääsen onnekseni reiluksi vuorokaudeksi fiilistelemään sen hyviä puolia, kun lennän vihdoin hakemaan loputkin Berliiniin jättämäni tavarat uuteen kotiimme. "Miten saa mahdettua kaiken kahteen matkalaukkuun" -haastetehtävän lisäksi kalenteriin on bookattu ainakin kahviloissa istumista, vietnamilaista ruokaa, Rossmann-visiitti ja, mikäli laukuissa vain on yhtään tilaa, nopea piipahdus Karstadtin lankaosastolle. Bis bald!

Aiheeseen liittyviä muita blogijuttuja:

• Terveisiä Englannista ja muita asioita, joiden ei pitänyt tapahtua
• Berliini oli unelma
• Pyörästä se lähti
• Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

Haluan ympäröidä itseni kauneudella

Mä tykkään meidän kodista, totesin tänään melkein ensimmäisenä herätessäni. Siinä vaiheessa poikaystäväni huokaisi helpotuksesta ja päästi pienen tuuletuksen, sillä huomattavasti enemmän hän on viime aikoina kuullut lausetta

but it's not pretty.

Vaikka uusi kotimme onkin periaatteessa kalustettu, puuttuu sieltä kaikenlaista oleellista työpisteestä työpisteestä astioihin ja verhoista peileihin, joita olemme viime viikkoina yhdessä etsineet ja hankkineet. Olemme puhuneet budjetista, tarpeistamme ja todellisesta käytöstä, ja sitten aina jossain vaiheessa olen nostanut esiin kauneuskortin. But it's not pretty on kasvanut syyksi olla hankkimatta juuri mitään, vaikka joutuisinkin sen takia meikkaamaan puuterirasian peilin avulla tai näpyttelemään tietokonetta sängyllä.

Jos asia ei ole kaunis, en ole halunnut sitä ostaa.

Pakkomielteeni kauneuteen kärjistyi työpistettä hankkiessamme. Poikaystäväni työskentelee välillä kotoa, ja ihan perustellusti kertoi tarvitsevansa kunnollisen ison pöydän ja oikean toimistotuolin. Siis sellaisen pyörällisen korkeaselkäisen verkkokankaisen muhkun. Minä olisin halunnut jotain kevyttä ja nättiä, enkä ainakaan niitä pyöriä. Etsintä huipentui Ikeaan, jossa kostein silmin osoittelin, mitkä tuoleista ovat mielestäni tarpeeksi nättejä poikaystäväni yrittäessä kovasti ymmärtää soperruksestani ja esittäessä argumenttejaan. Parisuhteen huippuhetkiä.

En vieläkään ihan saa kiinni siitä, mikä minua hankinnassa niin paljon ahdisti. Olenhan mukavuuden ja käytännöllisyyden suuri kannattaja enkä todellakaan halua pilata poikaystäväni selkää tyhmillä periaatteillani.

Epäilen, että vuosien väliaikaiselämä on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rakastan vähäistä tavaramäärää ja sitä vapautta lähteä minne ikinä huvittaakaan, mutta ilmeisesti olen viime kuukausina kuitenkin varovasti uskaltanut haaveilla kodista. Kasvattanut Pinterest-seinää ja kirjoittamatonta sitten kun -listaa. Lukenut blogeja ja selaillut Instagramia, missä kaikkien elämä on kiiltokuvaa ja hattaroita. Mä ansaitsisin saman, varmaan mietin. Nykyään ostan sitä paitsi aika vähän, ja hankkimani asiat ovat yleensä spesiaaleja, joten ei tekisi mieli laittaa rahoja kompromissiratkaisuihin.

En tarvitse paljoa tilaa ja annan anteeksi monenlaiset viritykset, mutta kauneutta ja viihtyisyyttä tarvitsen, ja elämässäni ne usein kulkevat käsikkäin.

Mutta että itkun ja ahdistuksen arvoinen asia, ei todellakaan.

Hiljalleen aloin ymmärtää, että kauneus pitää itse luoda ympärilleen. Eikä siihen aina tarvitse isoa luottokorttia tai skandi-designia.

Annoin poikaystävän ostaa juuri sellaisen työtuolin kuin hän haluaa. Sen selkänojalle taittelin nätin huivin.

Rumanruskean lipaston päälle sijoitin kasveja, ison traakkipuun ja pienemmän vahalehtisen, jonka nimeä en ole vielä onnistunut selvittämään.

Työpöydälle laitoin tsemppaamaan kättään heiluttavan muovikissan, joka on kulkenut mukana Hongkongista asti.

Vaatetelineeseen valitsin nättejä vaatteita ja piilotin loput kaappiin roikkumaan.

Seinässä jo oleviin nauloihin ripustin äitini jouluksi lähettämän valosarjan ja lukiovaihdossa Minnesotassa olleelta ystävältäni saaman unisiepparin.

Sunnuntaiaamuna raotin verhoa ja avasin vähän ikkunaa, annoin siivun aurinkoa tulla huoneeseen. Sitten hipsin takaisin sänkyyn ja ihan aidosti totesin sen:

Mä tykkään meidän kodista

vaikka taisin tarkoittaa, että tykkään elämästäni.

Miten tulla paremmaksi ystäväksi?

Toivottavasti sulla oli onnellinen ystävänpäivä!

Englannissa helmikuun 14. on omistettu muun maailman tyyliin pariskunnille ja rakastavaisille, mutta koska valentineni sattui olemaan työreissussa ja rakkaushommat rajoittuivat siten puheluihin ja emojipusuihin, sain pyhittää iltani suomalaiseen tapaan sipseille, Netflixille ja ystävyydelle. Etenkin etäystävyydelle, joka näin uuteen maahan muuttaessa on taas pyörinyt mielessä. Kuten varmaan monella eri maissa ja paikkakunnilla asuneilla, minulla on monenlaisia ystäviä.

Lapsuudenystävien jengi, joista muutaman olen tuntenut alle kouluikäisestä. Heidän kanssaan virnistelen harvahampaisissa kerhokuvissa ja poseeraan farkkuhaalariuniformuissa ala-asteen kaverikuvissa. Yläasteelta ja lukiosta mukaan tarttui muitakin kuin naapurin lapsia, kun kauempanakin asuvat ikätoverit tulivat samaan kouluun. Partiokavereiden kanssa olen kokenut, kasvanut ja seikkaillut ehkä enemmän kuin kenenkään muiden. Myöhemmin opiskelu kahdella eri paikkakunnalla, puolivuotinen vaihdossa, ensimmäinen kunnon muutto ulkomaille, kollegoita, poikaystävän kavereita... Toisin sanoen ympäri maailmaa löytyy ihmisiä, joita kutsun ystävikseni. Heidän näkemisensä kasvotusten on yksi parhaista tietämistäni asioista ja saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle, onnelliseksi ja kiitolliseksi kaikista huipputyypeistä elämässäni.

Sitten seuraa tunnustus: kasvokkaisten näkemisten välissä olen surkea osoittamaan ystävilleni että välitän.

Viestittelen kyllä yksittäin ja ryhmissä ja lähetän satunnaisia Moi, mitä kuuluu? -henkisiä viestejä somekanavissa, mutta niistä huolimatta yhteydenpidon määrä ja laatu hävettää ja pyörii mielessä. Haluaisin olla kuin poikaystäväni, joka soittaa Ranskassa asuvalle bestikselleen melkein joka päivä. Miehet ovat puhelimessa helposti tunninkin esimerkiksi työmatkalla tai lounasaikaan, vaikka mitään varsinaista puhuttavaa ei olisi. He katselevat ja kommentoivat videoita, jakavat reseptejä, analysoivat leffoja tai ihan vain ovat hiljaa puuhaillen omia juttujaan. Vuoden alussa tämä sama ystävä soitti lisäksi läpi heidän vanhan kaveriporukkansa, joka on hajautunut ympäri Eurooppaa. Très cool.

Mikään ei toki estä minua olemasta kuin he ja seurata esimerkkiä, mutta soittelijan ja yhteydenpitäjän sijaan minä olen sellainen ystävä, joka ei saa aikaiseksi lähettä joulukortteja, mutta päättää vuoden alussa ostaa ystävilleen juuri heille sopivat kortit, ottaa aikaa merkityksellisen viestin kirjoittamiseen ja yllättää vastaanottajat kotiin tai toimistolle saapuvalla tervehdyksellä. Ystävänpäivään mennessä tämä tällainen ystävä on ostanut kolme, kirjoittanut kaksi ja lähettänyt pyöreä nolla korttia. Mutta voi että pidän ystävistäni. Mietin heitä usein ja puhun heistä paljon. Käyn säännöllisesti lukemassa, millaisia kolumneja paikallislehdessä toimittajana työskentelevä ystäväni on kirjoittanut ja kerron ihan superylpeänä upeasta maailmanparantaja-feministiystävästäni, joka edellisessä asuinpaikassaan opetti vapaa-ajallaan afgaaninaisille joogaa. Puhun kiinnostavista töistä, arvostamistani luonteenpiirteistä ja siitä, miten Hongkongissa asuvat tuttuni ovat uskomattoman aktiivisia. Tallennan linkkejä, joiden ajattelen kiinnostavan ystäviäni. Seuraan ja tykkään.

Tuntuu kuitenkin, ettei se ole tarpeeksi. Tarpeeksi minulle, koska ystäväni ovat tietenkin ihania eivätkä pyydä minulta enempää. Enkä minä heiltä, en osoittele sormia hiljaisuudesta.

En aio ottaa tästä stressiä tai tehdä lupauksia, mutta kun mieleeni seuraavan kerran ponnahtaa ajatus siitä, että ystäväni ansaitsivat enemmän yhteydenpitoa, koitan pitää nämä mielessä:

• Aina on aikaa vastata. Vaikka olisit sitten viime yhteydenpidon muuttanut maata, palannut yhteen eksän kanssa ja aloittanut uudessa työssä, ei heti ekassa viestissä tarvitse välttämättä vuodattaa koko elämäntarinaa. Viestin kirjoittaminen vie hurjasti vähemmän aikaa, jos keskittyy ihan vain siihen hetkeen.
• Pitkä hiljaisuus ei ole este yhteydenotolle. Kun joku tulee mieleen, paina sitä nappulaa, vaikka et olisikaan antanut kuulua itsestäsi vuoteen. Olipa muuten kiva viesti, mutta ei ilostuta, koska sen lähettäjästä ei ole pitkään aikaan kuulunut, olen miettinyt en koskaan.
• Kaikkiin ystäviin ei tarvitse olla yhteydessä yhtä paljon ja yhtä aikaa. Eivät ne tiedä, eivät ne välitä, niillä on elämä.
• Ei tarvitse olla mitään asiaa. Kysy ja kerro, se on sun ystävä!

Ensimmäisenä konkreettisena asiana lähetän ystävänpäivän videotervehdyksen 5-vuotiaalle kummitytölleni. Laitan pusuefektit ja vaaleanpunaiset sydämet ja kaikki, koska niistä hän pitää. Ja se tekee minut onnelliseksi.

Sitten vastaan ystäväni viestiin. Sekin tekee minut onnelliseksi.

Lopulta tässä kun on kyse yksinkertaisesta ja jopa itsekkäästä asiasta. Ystäväni tekevät minut onnelliseksi. Ja minä haluan tehdä saman heille.

Moi Lontoo ja Lily

Jossain Tower Bridgen nurkilla se vihdoin iski tajuntaani. Aurinko paistoi, olin juuri käynyt työhaastattelussa ja hymyilin tietävästi turisteille, jotka ryhmittyivät kävelytien oikeaan reunaan.

Mä ihan totta asun Lontoossa.

Se että olen päätynyt tänne kaikenlaisten käänteiden jälkeen, ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, mutta onpahan se silti ihan hiton siistiä. Ainakin sellaisina hetkinä kuten tänään, kun kävelimme kukkamarkkinoilta kotiin palmu kainalossa ja toinen poikaystävän kädessä yrittäen bongata kivaa kahvilaa, jossa olisi tilaa kahdelle kahvinhimoiselle. Toisina hetkinä täällä olo on ollut ihan pyllystä, mutta nyt ei tee mieli muistella niitä. Tässä samalla pitää sitä paitsi googlailla, että miten voi kotikonstein avata kiinnipainuneen lavuaaritulpan.

Muutto on luonnollinen aika kaikenlaisille muutoksille, joten samassa rytäkässä päätin siirtää blogini tänne Lilyyn. Tänne houkuttelivat kaunis ympäristö ja hyvä meininki, ihan samat asiat, jotka just nyt muutenkin kiinnostavat, oli kyse sitten asunnon tai työn hakemisesta tai vapaa-ajan vietosta. Niihin kaikkiin palaan myöhemmin, mutta ihan ensiksi testaan, josko se isompi palmu sopisi sittenkin paremmin lattialle. Tai ehkä työpöydän viereen. Vai lipaston päälle... Low maintenance, myyjä lupasi, mutta toivon silti, etteivät ne pahoita mieltänsä pienestä hemmottelusta.

Erinomaista sunnuntain tai minkä tahansa muun päivän jatkoa just sulle!

Siirrän ainakin joitain tekstejä vanhasta blogistani tänne jossain vaiheessa, siihen asti niitä voi selailla klikkailemalla tänne (ja Hongkong-juttuja vuosilta 2014-2015 vielä sen lisäksi täältä).

Asioita, joita olen oppinut täytettyäni 30 vuotta

Tiesitkö, että taatelit kasvavat palmuissa? Itse opin tämän faktan pari kuukautta sitten, ja yllätyin tiedosta sen verran, että tulen sen varmasti jatkossa muistamaan. Nyt ymmärrän senkin, miksi taatelipakettien kyljessä on palmujen kuvia.

Olen luonteeltani utelias ja opin jotain uutta varmaan päivittäin, mutta suurin osa asioista haihtuu aivoistani yhtä nopeasti kuin sinne tuleekin seuraavan aiheen täyttäessä jo mieleni. Monenlaista olen kuitenkin ihan oikeastikin kolmenkympin tällä puolella oppinut, tässä niistä joitakin:

• Sen tietynlaisen (etenkin hotellihuoneissa yleisen) laviaaritulpan avaaminen hanan taakse sijoitetulla painaimella. Vielä reilu vuosi sitten väänsin yhtä sellaista auki kynsisaksilla ja kirosin, miten idioottimaista voi suunnittelu olla.
• Juomaan punaviiniä ja kivennäisvettä (erikseen, ei sekoitettuna). Epäilen, että tämä liittyy joko siihen, että alle 30-vuotiaana en koskaan asunut Ranskassa tai siihen, että ysiluokan luokkaristeilystä on vihdoin kulunut tarpeeksi aikaa.
• Avaamaan viinipullon sellaisella yksinkertaisella avaajalla, jossa ei ole kahta "siipeä".
• Ranskan alkeet.
• Öljy- ja seerumipullojen pipetin käyttäminen. Aikaisemmin en tajunnut, että se lasijuttu on pipetti, vaan ihmettelin miksi niin monessa kosmetiikkapullossa on samanlainen design. Tuolloin öljyt ja seerumit muuten kestivät huomattavasti pidempään, haha.
• Olen kehittänyt mielestäni loistavan ja melko turvallisen salasanasysteemin, jonka ansiosta tiedän nykyään melkein kaikki salasanani viimeistään kolmannella yrittämällä.
• Raspaamaan jalat kuivina. Ennen elin jotenkin uskossa, että raspaus on paras tehdä suihkussa.
• Kun espanjanpuhujat kirjoittavat jajajaja, tarkoittavat he hahahaha. 
• Käyttämään huulipunaa, koska kolmekymppisenä on helpompi olla asennemimmi.

Valaisevaa ja valoista viikonloppua sulle! Minä aion kääriä hihani ja villapaitani, sillä luvassa on muutto Lontooseen, erä yksi. Mutta se on sitten jo ihan eri tarina.

Kun tästä kahvilapöydästä nousen, ihan ensiksi suuntaan kuitenkin illalliselle intialaiseen ravintolaan, joiden curryista ja leipätyypeistä muistan ehkä kolme, vaikka olen viimeisen parin kuukauden ajan syönyt intialaista vähintään kerran viikossa ja sitäkin ennen säännöllisesti. Kiitos valikoiva muisti ja google.

Opettele kolikot ja muut vinkkini ulkomaille muuttaville

Olen kahden viimeisen vuoden aikana asunut viidessä maassa vähintään pari kuukautta. Joitakin maasta toiseen hyppely ihmetyttää, toisten mielestä on rohkeaa.

Todellisuudessa se on ollut yhtä säätöä.

Näiden parin vuoden aikana olen jonottanut virastoissa ja täyttänyt lomakkeita enemmän kuin koskaan. Usein olen ollut ihan hukassa ja oppinut pyytämään apua. En siis todellakaan kehtaisi neuvoa, miten rekisteröidytään ranskalaiseen sairasvakuutussysteemiin tai täytetään saksalainen veroilmoitus. (Tai no, on minulla yksi neuvo: Älä epäröi pyytää apua ja kysyä neuvoa.)

Mutta joitakin käytännön vinkkejä olen sentään hihoihini kerännyt. Alla viisi asiaa, jotka kannattaa uuteen maahan muuttaessa selvittää, ja bonuksena vielä se mielestäni kaikkein tärkein.

Miten tuttavia ja asiakaspalvelijoita tervehditään?

Kielen osaaminen noin niin kuin yleensäkin tietenkin helpottaa sopeutumista hurjasti, mutta varaudu siihen, ettet koulukielitaidon perusteella välttämättä osaa kuitenkaan tervehtiä uudessa asuinpaikassasi. Ranskassa meni viikkoja ennen kuin koko kaupan kassalla lausuttava hyvästelylitania (merci, bonne journée/soirée, au revoir) tuli suustani jokseenkin luontevasti. Berliinissä koulusta tuttu tschüss vaihtui nopeasti tschauhun, täällä Englannin keskiosissa taas yritän totutella hiyaan ja you allrightiin, joista jälkimmäinen aiheuttaa vieläkin välillä hämmennystä, kun alan pohtia, että miksei muka olisi.

Nykyään myös huudan moikat ja hyvästit lähes mihin tahansa tilaan saapuessani tai sieltä lähtiessäni - mieluummin vähän liian kohtelias kuin töykeä juntti.

Toinen juttu on sitten se, miten tervehditään tuttuja tai työkavereita. Pitäisikö kätellä, halata vai poskipussata tai riittäisikö pelkkä nyökkäys? Pakko myöntää, että kahdeksan Ranskan-kuukauden aikana en päässyt kunnolla jyvälle poskipusuetiketistä, vaan tyydyin yleensä odottamaan muiden aloitetta. Sen tosin opin, että jokaikinen porukasta tervehditään vähintään saapuessa, vaikka lähtiessä saatoinkin joskus livahtaa paikalta hyvästelemättä ihan kaikkia puolituttuja.

Kuka on pomo liikenteessä?

Tässä kahvilan ikkunapöydässä istuessani todistin juuri, miten kaksi virkapukuista poliisia ylitti tien, vaikka jalankulkijoiden valo loisti punaisena. Ei yllättänyt, mutta Saksassa vastaavaa en olisi varmaan todistanut.

Länsi-Euroopassa kävelijä on yleensä aika turvassa, kunhan vain odottaa valon vaihtumista vihreäksi. Suomalaisena se tuntuu alkuun hyvältä ajatukselta, mutta jossain vaiheessa saattaa alkaa tehdä mieli sulautua paikalliseen liikennekulttuuriin. Viimeistään silloin, kun sataa ja sateenvarjo on jäänyt kotiin.

Lähde liikkeelle vaikka näistä:

• Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuu kyllä, mutta aluksi hoin tietä ylittäessäni usein mielessäni "vasemmalle, oikealle, vielä kerran vasemmalle" ja käänsin hokeman sitten päinvastoin. Tsemppaa myös rullaportaiden ja kulmien kanssa.
• Muista pyöräilijät! Poikaystäväni sai auton ratin taakse berliiniläisiltä pyöräilijöiltä heristyksiä, kun pyöräväylien tsekkaaminen meinasi joskus kääntyessä unohtua. Myös kävelijänä kannattaa huomioida kaksipyöräiset - kun astut asfalttiin piirretyn polkupyörän päälle, olet luultavasti väärässä paikassa. Ja jos itse hyppäät satulaan, niin ole valppaana.
• Jossain maissa kääntyvillä autoilijoilla on etuoikeus kävelijöitä nähden, joten silmät auki.
• Vaikka vieressäsi joku lähtisi ylittämään tietä, älä automaattisesti seuraa (ellet ole varautunut tarvittaessa juoksemaan tai äkkipysähtymään keskelle tietä). 
• Siitä, mihin suuntaan parkkeerattujen autojen nokka osoittaa, ei voi aina päätellä, onko tie yksisuuntainen.

Miten maksetaan ja miten kolikoita lasketaan?

Kiitos euron, olen monessa maassa päässyt aika helpolla, mitä nyt en pysty erottamaan yksi- ja kaksisenttisiä toisistaan ilman läheistä tutkiskelua. Käteisellä pelaavassa Saksassakin opin pian kantamaan mukanani seteleitä ja laskemaan kolikot niin, että vaihtorahana tulee mahdollisimman isoja kolikoita.

Olen muutaman kerran asunut maassa, jonka valuutta on muu kuin euro, mutta koskaan aiemmin en muista sekoilleeni käteisen kanssa kuin nyt Englannissa. Tänään esimerkiksi kuvittelin maksaneeni tasarahalla, kunnes myyjä yllättikin latomalla käteeni vaihtorahana kasan kolikoita. Yhtenä päivänä taas seisoin kahvilan kassalla kaivelemassa hetken lompakkoani, kunnes lopulta päädyin maksamaan kortilla. Kohta on kyllä pakko tsempata, koska tätä vauhtia lompakko käy pian superpainavaksi.

Mikä on keskusta?

Juttelin vähän aikaa sitten kaupunkiin avattavasta uudesta ravintolasta.
- Mille kadulle se tulee?, kysyi ystäväni.
- Muistelen että High Streetille, vastasin.
- Haha, mä tein ihan saman High Street -virheen, kun aikoinaan muutin tänne.

Kävi ilmi, että englantilaiskaupungeissa High Street ei ole kadunnimi (tai siis voi olla, mutta ei aina ole), vaan nimitys kaupungin ostoskaduille.

Berliinissä kukaan ei puhu keskustasta. Tai jos puhuu, niin kukaan ei tiedä, mitä tarkoitat. Opettele sen sijaan Mitte, Kotti, tärkeimmät kiezit...

Lillessä oli kaupunginosa nimeltä Lille-Centre, mutta se varsinainen keskusta oli kuitenkin Vieux-Lille. Pariisissa käytetään kaupunginosien numeroita tai nimiä, Lontoossa puhutaan ilmansuunnista. Hongkongissa kaikki kaupunginosien nimet kuulostivat alkuun ihan samoilta, mutta jossain vaiheessa Tsim Sha Tsui, Chai Wan, Sheung Wan ja Mong Kok alkoivat hahmottua.

Opettele selittämään ainakin näiden sijainti: koti, työpaikka ja vierailemasi ravintolat, joista haluat kertoa muille.

Missä nähtäisiin? 

Suosikkipaikkojen löytäminen vie aikaa ja uusien baarien, ravintoloiden ja kahviloiden koluaminen on osa uudelle paikkakunnalle muuttamisen hohtoa, mutta olen huomannut, että aika pian olisi hyvä löytää joku sellainen mukava paikka, jota voi ehdottaa tapaamispaikaksi. Etenkin toisiin tulokkaisiin tutustuessa (ja usein tutustuminen onkin helpointa aloittaa juuri heistä) on ihanaa, jos edes jollain on suositella illanviettoon tai kahvitteluun sopivaa paikkaa.

Valitse sellainen, jossa tunnet olosi mukavaksi, jossa osaat käyttäytyä ja tiedät missä on vessa, koska uudessa maassa ja uusissa ihmisissä on epämukavuusaluetta välillä ihan tarpeeksi.

Sitten se tärkein...

Kaikki muu tulee kyllä aikanaan, mutta ilman ystäviä tai tuttavia uusi paikkakunta tuskin alkaa koskaan tuntua kodilta. Vuonna 2014, parin ensimmäisen Hongkong-kuukauden jälkeen, kirjoitin ihmisiin tutustumisesta, mutta huomaan nyt, että vinkkejä, kokemuksia ja tarinoita on kertynyt aika kasa tuon kirjoituksen jälkeen. Jaan niitä myöhemmin lisää, mutta tärkeimmän neuvoni paljastan jo nyt: ole avoin ja aktiivinen. Ja kun se ensimmäinen yhteys on saatu, ehdota tapaamista siellä löytämässäsi turvapaikassa tai kohteessa, jota olet halunnut testata. Jos ei sitten synkkaa, niin ei sekään ole niin vakavaa - senkin olen tässä maasta toiseen sähläillessäni oppinut.

Muita aiheeseen liittyviä tekstejä:

• Väärässä paikassa tähän aikaan
• Berliini oli unelma

Jos kerran aurinko ei tule minun luokseni

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä hot jooga -tunnilta, enkä kestä miten ihanaa se oli. Jännitin etukäteen hikoilevani lammikoita ja suunnilleen pyörtyväni kuumuuteen, mutta kevyehkö joogatunti 37-asteisessa pumpattavassa kotelossa olikin ehkä parasta, mihin tämän alkuillan pystyin käyttämään. Ahdistavan kuuman sijaan tilassa oli juuri sellainen ihana lämpötila, josta olen viime viikkoina haaveillut.

Tammikuu on nimittäin alkanut aika kovalla ikävällä lämpöön ja aurinkoon.

Ikävä iski esimerkiksi perjantai-iltana, kun puolijuoksin varpaat kohmeessa kotiin kaveriporukan illanvietosta (pelasimme korttia jälkkäribaarissa, villiä elämää) ja aloin ääneen pohdiskella: Mikä muka on parempaa talvella kuin kesällä?

Mukanani oli onneksi kuivavarpainen ja positiivinen seuralainen (tähän sydämiä, koska positiiviset ihmiset ansaitsevat niitä ekstrapaljon), joka alkoi heti luetella: laskettelu Alpeilla, lumi, takkatuli...

Harmi vain, että hän olisi voinut sanoa vaikka suklaan syömisen, lautapelit tai tuntikausien kahviloissa lorvailun lämpimän kaakaokupin ja hyvän kirjan kanssa, mutta siinä hetkessä ei se olisi auttanut.

Koska ikävä.

Ikävä palmupuiden katveeseen syömään tuoreita hedelmiä, hikisenä ja hiukset pörröisenä.
Ikävä heiluttelemaan varpaita sandaaleissa ja tuntemaan lämpimän pinnan jalkapohjissa.
Ikävä sitä tunnetta, kun lämpö velloo ja ympäröi ihan koko kropan.
Ikävä sitä, kun vihdoin pääsee varjoon istumaan ja silti on lämmin. Tai kun tuuli viilentää, mutta ei pätkääkään kylmää.
Ikävä rusketusrajoja ja aurinkolaseja.
Ikävä vaikka näihin maisemiin, joihin tasan kolme vuotta sitten pakenimme Hongkongin talvea.

Olen ihminen, jonka jaksamiseen ja mielialaan auringonvalo ja sen määrä vaikuttavat. Talvella keskiyömäiseen pimeään herätessä aamut tuntuvat epäreiluilta unessa vietettyjen tuntien määrästä huolimatta, kun taas kesällä viipotan vaivatta alle seitsemän tunnin unilla. Viikonloppuaamuisin minulla on tapana hiippailla jo aikaisin avaamaan pimennysverhot, pujahdan takaisin sänkyyn ja parinkymmenen minuutin (tai parin tunnin) päästä herään uudestaan lempeään luonnonvaloon. Valossa päivä alkaa paremmin.

Lämpö rentouttaa hartiani ja aurinko saa minut hymyilemään. Talviaurinkokin saa, mutta samalla se tekee sormistani valkoiset ja kipristää varpaani.

Tiedostan tämän ominaisuuteni, ja suomalaisen pakkomielteisesti pyrinkin imemään itseeni jokaisen mahdollisen auringonsäteen ryntäämällä ulos (tai ikkunan ääreen) sinisen taivaan pilkahtaessa. Englannissa olen löytänyt itseni monena päivänä tekemässä töitä makuuhuoneemme lattialla suuren erkkeri-ikkunan eteen asetetun rahin päällä, koska spotti on aamupäivisin asuntomme aurinkoisin.

Lämpökaipuu iski ehkä juuri nyt siksi, että tiedän, etten ihan hetkeen pysty lennähtämään tropiikkiin mutta kesästä on jo ikuisuus. Olin myös jotenkin kuvitellut, että välipäivinäkin eteläisessä Ranskassa paistaisi aurinko. Ei aina, eikä lämpimästi, mutta uskoin kuitenkin pystyväni vetäisemään edes yhden nopean espresson aurinkoisella terassilla untuvatakki päällä. Harmaa ja sateinen kaksiviikkoinen Ranskassa ei ihan täyttänyt lomatarpeitani, vaikka noin muuten olikin oikein onnistunut.

Lämpö- ja aurinkovajaus, diagnosoin itselleni.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla myös sillä, että Instagram-kavereistani noin kolmannes tuntuu olevan parhaillaan Aasiassa.)

Onneksi välillä kuitenkin paistaa aurinko, sillä sellaisina päivinä saan tehtyä kaikenlaisia suunnitelmia, joilla kukistan talviangstini ja kaukokaipuuni.

Hot jooga toi tropiikin tähän päivään (ja kahden viikon testijaksoa on onneksi vielä rutkasti jäljellä), mutta on minulla muitakin kortteja hihassani.

Heti seuraavaksi aion ainakin sijoittaa laadukkaisiin vedenpitäviin kenkiin. Hyvästi kylmät varpaat ja niiden levittämät negatiiviset ajatukset!

Viikonlopuksi taas etsiskelen jonkinlaista spa/uimahalli-kokemusta. Lämmin allas ja sauna kiinnostaisivat, niiden jälkeen voisi juoda vaikka jonkun värikkään drinkin ja pyytää siihen ekstra-aurinkovarjon.

Tänään aamu aukeni niin harmaana, että kaivoin pitkästä aikaa D-vitamiinipurkin esille. Aamupalalla katoin itselleni kunnon hedelmävalikoiman - esimerkiksi appelsiinien, granaattiomenoiden ja kiivien sesonki on juuri nyt.

Ja kun huomenna sen auringon pitäisi iltapäivällä pilkahtaa, minä etsin aurinkoisen seinän, suljen silmäni, käännän kasvoni aurinkoon ja kuvittelen palmuja ja merta.

Keksikää poikaystävälleni lempinimi

Poikaystävälläni on minulle hurjan hyvä lempinimi: se on helppo lausua, siihen liittyy omia mutta myös laajemmalle levinneitä vitsejä, sanana se on ihan normaali ja asiana tulee arjessa vastaan melkein päivittäin. Lempinimeen liittyy tietenkin myös taustatarina. (Tosin kun vähän aikaa sitten muistelin kyseistä tarinaa, niin kävikin ilmi, että mies oli täysin unohtanut koko kolmisen vuotta sitten kuullun kertomuksen, vaikka kyse on niinkin merkittävästä kuin ala-asteen viikoittaisen luovuustunnin jatkonäytelmästä kavereideni kanssa.) Muutama kuukausi sitten tämä lempinimi sai myös oman emojinsa, mikä tällaisessa 2010-luvun entisessä etäsuhteessa on tietenkin ihan must.

Parisuhteemme tasa-arvon vuoksi olenkin yrittänyt jo jonkin aikaa keksiä myös sille toiselle puoliskolle lempinimeä, koska oikean nimen käyttäminen kuulostaa kaverilta (tai miehen vanhemmilta, jos joskus innostun lisäämään nimeen sen toisen osan, josta vain harva tietää; kolmannen nimen lisääminen taas saa mieheni kuulostamaan naiselta, koska en pysty uskomaan että italialainen Michele ei muka olisi kuin Michelle josta on unohtunut yksi l), eikä koko nimitysosan poisjättäminenkään varsinaisesti viestitä välittämisestä.

Mutta hitto kun on vaikeaa.

Tässä muutama nimi, joita olen testaillut.

Heater/radiator

Tämä juontaa alkunsa suhteemme alkuaikoihin, jolloin haimme lohtua toisistamme Hongkongin lämmittämättömässä talvessa, jossa lämpötila laski jopa +6 asteeseen. (Okei, vähän suomalaista naurattaa, mutta muistelen vieläkin hytisten niitä viikkoja, kun pyyhe ei koskaan kuivanut, patja ja reppu homehtuivat ja lämmittelemään pääsi ainoastaan töihin, kirjastoon tai pikkuravintoloiden kuumankosteiden muovioviverhojen taakse.)

Minä olin lähinnä varpaideni takia ice tai ice cube, poikkikseni taas heater/radiator. Tähän nimeen liittyy kuitenkin se ongelma, että olemme siirtyneet suhteessamme jo aikapäiviä sitten eteenpäin, joten alkuaikoihin palaaminen tuntuisi vähän hassulta.

Cabbage

Tämä on vähän väkisin tehty väännös siitä minun nerokkaasta lempinimestäni. Lisäksi cabbage on työläs lausua eikä sillä ole emojia. Ei jatkoon.

Joku w:llä, v:llä tai f:llä alkava

En nyt yhtään muista mikä tämä oli, mutta nimi hylättiin aikalailla kättelyssä, koska kantahämäläiselle w:n, v:n ja f:n lausuminen sekoittamatta niitä toisiinsa on käytännössä mahdotonta. (Eikä asialle pysty tekemään mitään, koska Tammelasta ollaan poijaat ja niillä mennään mitkä on syntymässä annettu.)

Pingviini

Yhtenä iltana kävin epätoivoissani läpi puhelimeni emojivalikoimaa, ja harkitsin hetken alkavani kutsua poikaystävää pingviiniksi, koska se oli niin söpö (huomattavasti söpömpi tosin googlen emojivalikoimassa kuin puhelimessani). Skypessäkin on muuten suloinen villahuivikaulainen pingviini, joka lentopussaa sydämiä. (Siellä on muutenkin hauskoja liikkuvia emojeja, joita tykkään lähetellä poikaystävälleni odotellessani kollegoita Skype-palavereihin. Nyt kun mietin, niin saan näihin tosi harvoin mitään vastausta, viimeksi maanantaina olen näemmä lähettänyt marakasseja soittavan mummon, emmekä ole sen jälkeen pitäneet Skypessä minkäänlaista yhteyttä.)

Baklava

Poikaystäväni haluaa hoitaa ruokakauppaostokset melkein aina Lidlissä siinä toivossa, että ketju olisi palauttanut valikoimiinsa himoitsemansa baklava-laatikon. Jossain vaiheessa baklavoista puhuttiin taloudessamme niin paljon, usein ja kiintyneesti, että siirsin nimen poikaystävälleni. Kehitin jopa nerokkaan emojiyhdistelmän: takaisinpäin osoittava nuoli (back) + purkautuva tulivuori (lava). Poikkis ei jostain syystä kuitenkaan syttynyt nimelle yhtä paljon kuin itse tuotteelle.

Mate

Viime aikoina olemme yrittäneet tsempata brittienglannin kanssa, minkä seurauksena olen alkanut kutsua poikaystävää hellittelynimellä mate. Jostain syystä I miss you, mate! ei kuitenkaan saa vastaukseksi punaposkista pusuemojia.

Nimittelyn kohde rauhoittelee, että kyllä se sieltä tulee jos on tullakseen, mutta koska hän ei puhu suomea, niin kehtaan huudella neuvoja täällä. Jonkinlaista epätoivoa tosin on ehkä aistittavissa, sillä hyväksyttäessäni tämän jutun kuvia miekkosella hän keksi itselleen mielestään täydellisen lempinimen: seitsemän. Koska se on mun lempinumero suomeksi (hän muistaa neljä numeroa: yksi, kaksi, kolme, seitsemän) ja siinä on man, kuuluvat perustelut. Pitää kai ottaa seuraavaksi testiin.

Moi 2018, tykkään susta jo nyt

Tästä vuodesta tulee hyvä, mietin pariisilaisissa kotibileissä, kun tietokoneen sekuntikello näytti 00:00. Sen jälkeen ajatukseni katkaistiin, kun poikaystäväni kuiskasi korvaani, että nyt pitää sitten pussata kaikkia uudelleen. Bonne année ja pusu vasemmalle ja oikealle poskelle. Happy New Year, pusu, pusu. Sama parikymmentä kertaa, kunnes koko juhlaväki oli toivoteltu.

Aloitan tämän vuoden varmuudella, jollaista en ole tuntenut pitkään aikaan. Tekee mieli tehdä suunnitelmia maaliskuulle, kesälle ja ensi jouluun, varata lentoja ja suunnitella seikkailuja. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen uskon tietäväni, missä maassa ja kenen kanssa vuoteni vietän, eikä se ahdista pätkääkään. Jännittää, innostaa, mutta ei pelota.

Toisaalta kaikki on kuitenkin auki: kuukauden tai parin sisään pitäisi lopettaa yksi työ, löytää uusi, muuttaa uuteen kaupunkiin ja virallisesti uuteen maahan. Käänteitä siis tuskin tulee tästäkään vuodesta puuttumaan.

Hyvän lisäksi olen ajatellut, että 2018 voisi olla vuosi jolloin

• en stressaannu turhaan
• löydän itselleni uuden harrastuksen
• hankkiudun eroon viisaudenhampaistani
• kerron ihmisille kun ajattelen heistä hyvää
• juhlin aina kun on jotain juhlimisen arvoista
• häpeän vähemmän ja uskallan enemmän.

Mitään lupauksia tai oikeita listoja en ole tehnyt, koska myös 2018 on vuosi, jolloin aion kuunnella fiiliksiäni ja saan muuttaa mieltäni.

Vuoden ensimmäisenä päivänä löysin Pariisi-Lontoo-junassa tarjottimen alta 10 senttiä. Vuoden ensimmäisen arkipäivän aloitin syömällä aamiaiseksi sveitsiläistä suklaata. Hyvä vuosi, mitä mä sanoin.

Erinomaista uutta vuotta ja poskipusuja!