Olipahan ihana viikonloppu

Tänä viikonloppuna ei tapahtunut mitään erityisen ihmeellistä, mutta niin paljon sellaista ihanaa onnellista, että näin sunnuntai-iltana kaikkea miettiessä suupielet nousevat korviin. Toivottavasti sulla oli yhtä muikea viikonloppu!

Kuuntelin vähän aikaa sitten podcastia (olisiko ollut Kahvihetkiä maailmalla -podcastin joku jakso), jossa todettiin, että onnellisuus koostuu pienistä hetkistä ja tunteakseen itsensä onnelliseksi kaiken ei tarvitse olla hyvin. Luulen, että tässä viikonlopussa oli juuri siitä kyse. Aika moni asia on elämässäni vähän sinnepäin ja heräilen öisin välillä stressailemaan, mutta kun päiviin mahtuu tarpeeksi paljon onnellisia hetkiä, ollaan vahvasti positiivisen puolella.

Ensinnäkin, koko viikonlopun paistoi aurinko. Aamuisin sain hiipiä avaamaan ikkunan ja raottaa verhoa, iltaisin taivas värjääntyi vaaleanpunaiseksi. Ulkona nostin nenälle aurinkolasit, nyt niiden ja villahuivin välinen iho punottaa.

Kävelimme paljon, ja niillä reissuilla poikkesimme naapuriston Broadway Marketin lauantaimarkkinoille, Hackneyn kaupunkifarmille ja pariin näyttelyyn. Jalkojen alkaessa väsyä etsimme kivan kahvilan ja jaoimme maitokahvin, johon poikaystäni saa lisätä hunajaa tai sokeria makeudeksi vasta kun puolet on juotu.

Perjantai-illan vietimme luonnonhistoriallisessa museossa, jonka Lates-illan aiheena olivat eläinten sosiaaliset suhteet. Piirsin kukkasen, join oluen ja kuuntelin luennon kärpästen seksielämästä. Aikuisille suunnattuja teemailtoja järjestetään monessa Lontoon museossa, olen aiemmin käynyt Science Museumin vastaavassa, jossa opin olevani non-taster ja ymmärsin, että (sen vähäisenkin) makuaistini pystyy huijaamaan äänten, värien ja muotojen avulla.

Ostin matcha-teetä, mistä olen aika innoissani. Luin sen kaikista terveysvaikutuksista, ja kun sitten sekoittelin teetä aamupalalla, ryhtini koheni pelkästä jauheen pöllähdyksestä. Aasialaisesta ruokakaupasta löysin myös taro-sipsejä, joita aion ostaa, kun on joku erityinen syy.

Sunnuntaiaamuna jonotimme vähän sattumalta Lidlin ovella, kun se yhdeltätoista aukesi. En ollenkaan osannut odottaa aamun asiakasryntäystä, mutta se nauratti, vaikka vietimmekin täysien hyllyjen välissä ja kassajonossa lopulta melkein tunnin. Myöhemmin vierailimme Barbican Conservatoryssa, jonne pääsyä olin venannut jo pari viikkoa, paikka kun on auki vain muutamana päivänä kuukaudessa. Odotin kasvihuonemaista viidakkoa ja rauhaa hengittää, sain ensimmäisen ja olin siitäkin aika innoissani. Suosittelen vierailemaan, jos saat aikataulut ja reitit mätsäämään.

Niiden lisäksi tein töitä, siivosin, kokkasin ja hoidin asioita vuokranantajamme kanssa, joka kertoi puhuvansa sujuvaa japania. Opetin poikaystävälle suomeksi sanat pylly ja pyöreä.

Paljon muuta ei tänä viikonloppuna sitten tapahtunutkaan.

Mutta olipahan tavallinen, onnellinen viikonloppu.

Kolme asiaa minusta x 16

Tiedän, että blogiani käy äidin ja parin ystäväni lisäksi lukemassa myös ihanuuksia, jotka eivät tunne minua henkilökohtaisesti. Kiitos siitä! Teitä ajatellen (ja koska pari päivää jatkuneen selkäkivun ja kipulääkkeiden vuoksi keskittymiskykyni on tällä hetkellä säälittävällä tasolla), päätin tehdä pienen esittelyn muutama kuukausi sitten blogimaailmassa kiertäneen kolmoshaasteen avulla.

Tässä siis satunnaisia faktoja minusta jaettuna kolmen kohdan listoihin.

3 asiaa, joista pidän
Aurinko
Huonekasvit. Tämän on tajunnut myös poikkis, joka tällä viikolla soitti vähän hädissään Berliiniin, että pitääkö hänen tehdä jotain, kun se isompi kasvi on pudottanut ainakin kaksi lehteä. Tykkään muuten myös poikaystävästäni <3
Käveleminen

...joista en pidä
Töykeys
Puhelimella soittaminen
Autolla ajaminen

...joita tein viikonloppuna
Vierailin lähimarkkinoilla. Meidän lähilauantaimarkkinat on Broadway Market, niin paljon sydämiä tälle asuinalueelle!
Kävin standup-keikalla. Lontoo-vinkkinä Angel Comedy Club, jonka kahdessa lokaatiossa järjestetään joka ilta ilmaisia (lähtiessä tosin oletetaan tipattavan) komediakeikkoja.
Käytin aurinkolaseja. Kevät!

...jotka osaan
Villasukkien neulominen
Origamidinosauruksen tekeminen. Tai siis en todellakaan osaa muistista, mutta ohjetta seuraten saan tehtyä aika helmen tyrannosaurus rexin.
Lentokentän turvatarkastuksesta sujuvasti selviäminen. Mun laukkuani ei ikinä oteta tarkempaan tutkiskeluun (tosin Helsinki-Vantaalla joudun huumetestiin joka kerta).

...joita en osaa 
Ranskan puhuminen
Instrumentin soittaminen. Terkkuja 7-vuotiaalle Lauralle, joka päätti lopettaa isän pitämät pianotunnit puolen vuoden jälkeen.
Viheltäminen

...jotka haluaisin osata 
Ranskan puhuminen. Mulla on luonnoksissa avautuminen tästä aiheesta, koska välillä tunnen ihan oikeasti suurta huonommuutta siitä, ettei kieli taivu.
Ukulelen soittaminen. Koska se on vähän kuin pieni kitara ja helppo muuttaa eikä kädet ehkä väsy niin helposti, olen järkeillyt.
Päälläseisonta

...jotka minun pitäisi tehdä 
Lähettää kolme postikorttia
Varata musikaaliliput kuukauden päähän, kun vanhempani tuleva Lontooseen (Äiti ja isä, muistan tämän kyllä!)
Kirjoittaa ihan hitosti työhakemuksia

...joista stressaan 
Työnhaku
Raha
Vanheneminen. Sanonpahan vain, että alle 30-vuotiaana selkäni ei ikinä oireillut.

...jotka saavat minut rentoutumaan 
Poikaystävä
Netflix and knit
Jooga

...joista puhun usein 
Huonekasvit
Kummityttöni
Gilmoren tytöt

...jotka puen mielelläni päälleni 
Villasukat
Löysät housut
Mustat puuvillaiset perusalkkarit

...joita en pue päälleni 
Epämukavat vaatteet
Vaatteet, jotka vaativat silittämistä
Ihonväriset sukkahousut

...jotka haluaisin hankkia 
Ukulele
Lisää huonekasveja, esimerkiksi kilpipiilean ja ehkä kookkaan kaktuksen
Kaiken & Other Storiesista

...joista unelmoin 
Lomasta lämpimään
Yhden makuuhuoneen kodista
Kivasta kaveriporukasta, joka asuu lähellä

...joita pelkään 
Että unohdan nauttia arjesta. Sitku-elämä pelottaa.
Liikuntakyvyn menettäminen
Että olen ilkeä tai töykeä toisia kohtaan

...joiden toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa
Saan työn, josta tykkään
Aloitan uuden harrastuksen ja tutustun siellä uusiin ihmisiin
Keväästä tulee lämmin ja aurinkoinen

Sun vuoro: mitä sä haluaisit kertoa itsestäsi?

9 asiaa, jotka ovat Englannissa paremmin

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten Berliini oli unelmani. Englantiin muuttaminen taas, noh, ei ollut.

Vaikka päätös jättää Berliini ja muuttaa Englantiin ei lopulta ollut lainkaan hankala, edellytti sen sulattelu kuitenkin jonkin verran sisäistä vakuuttelua ja herätti kysymyksiä niin kollegoilta kuin ystäviltäkin. Valmistautuakseni henkisesti aloinkin jo loppukesästä, heti muuttopäätöksen varmistuttua, koota listaa asioista, jotka Englannissa ovat paremmin kuin Berliinissä.

Ja pakko myöntää, että kiitos listan tai minkä lie, näiden parin kuukauden aikana saarimaa on onnistunut hurmaamaan minut ihan kunnolla. Voi olla, että elelen edelleen kuherruskuukautta, mutta jos vuoden pimeimmän ajan perusteella fiilis on tämä, tuskin se valon ja lämmön lisääntyessä huononee.

Kokosin alle yhdeksän asiaa, jotka ovat Englannissa paremmin kuin Berliinissä:

Ihmiset puhuvat englantia. Ranskan ja Belgian jälkeen ajattelin elon Saksassa olevan helppoa, kun vihdoinkin ymmärsin kielestä edes jotain. Mutta vähänpä tiesin helppoudesta, sillä Englannissahan elämä on ihan vaivatonta: kahvilan kassalla voi jutella muustakin kuin ilmoittaa pelkän tilauksen, viranomaisille soittaminen ei aiheuta tärinää ja paniikkia eikä aina tarvitse tuntevansa olevansa se hankala asiakas, jolle pitää yksinkertaistaa tai vaihtaa kieltä. Kieli avaa ovet lisäksi monenlaisiin tapahtumiin ja harrastuksiin, joihin voi sitten osallistua hyvällä omallatunnolla tuntematta huonommuutta siitä, ettei jaksa nähdä tarpeeksi vaivaa paikallisen kielen opiskeluun.

(Tästäkin huolimatta kannustan ihmisiä kuitenkin rohkeasti muuttamaan maihin, joiden kieltä ei vielä saapuessa hallitse. Siinä oppii ihan hurjasti itsestään, pärjäämisestä ja ehkä vielä uuden kielenkin.)

Etikkasipsejä myydään kaikkialla. Saksalaisilla on makuhermoissa joku vinksahdus, joka saa heidät rakastamaan paprikasipsejä, minkä takia kaupan hyllyt notkuvat kyseistä laatua. Jos sattuu omaamaan saksalaisen sipsimaun, saa paprikasipsejä kyllä Englannistakin, kunhan etsiytyy ruokakaupan Itä-Eurooppa-hyllylle. Rakastamani salt and vinegar -sipsit, joita Berliinistä ei löytynyt juuri mistään, sen sijaan kuuluvat täällä pientenkin kauppojen perusvalikoimaan.

Englannissa ei tarvitse tipata. Ruokalistaa tutkiessa on hyvä muistaa, että loppulaskuun lisätään usein palvelumaksu, mutta se on sinulle valmiiksi jo laskettu. Ainakin periaatteessa siitä voi myös kieltäytyä, toisin kuin Berliinissä, jossa tarjoilijan/taksikuskin/baarimikon (olen kuullut, että jopa kampaajan) palveluhalukkuus kyllä katoaa saman tien, ellet pyöristä summaa ylöspäin, mielellään vähintään 10 prosentin verran.

Intialainen ruoka on taivaallista ja ravintoloita on joka kulmalla. Yksi lempikeittiöistäni, joten nam!

Julkiset vessat ovat ilmaisia ja niitä on paljon. Pissahätäisenä minusta tulee ärtyisä ja kykenemätön tekemään päätöksiä, joten tällä on minun ja läheisteni hyvinvoinnille ihan oikeasti merkitystä.

Täällä ei ole hyttysiä. Kuulin tästä auvoisasta hyttysettömyydestä vasta viime kesänä, joten en ole päässyt ilmiötä vielä itse kokemaan. Olen kuitenkin tarkistuttanut faktan usealla ihmisellä, ja ihan totta vaikuttaa olevan. Mielestäni vähintään matkailumainoksen arvoinen asia.

Englantilainen byrokratia on aika pyllystä (keskitetty väestörekisteri on jotain mitä en Suomessa osannut arvostaa tarpeeksi, eikä minulla vieläkään ole todellakaan paikallista pankkitiliä), mutta hakkaa silti Saksan paperi- ja leimarumban 10-0.

Korttimaksu toimii kuten normaalissa länsimaassa, paitsi Saksassa, jossa pitää joko laskeskella kolikoita tai omistaa paikallinen pankkikortti.

Sää. Yllättikö? Näiden parin talvikuukauden perusteella väitän, että englantilaista säätä haukutaan ihan syyttä. Vaikka vettä ripotteleekin keskimäärin useana päivänä viikossa, hemmotellaan englantilaisia myös auringolla melkein päivittäin (kuten näissä kuvissa, joissa ylin on perjantain lounastauolta ja muut lauantain kävelylenkiltä). Poissa ovat sellaiset monta päivää jatkuvista masentavat harmaat, jolloin vuorokaudenajat sekoittuvat ja elämä tuntuu erityisen tahmealta.

Edeltävästä Englanti-hehkutuksesta ja Berliinin arvostelusta huolimatta entinen kotikaupunkini on edelleen kaikesta huolimatta ihana, jännittävä ja upea kaupunki ja sellaisena yksi suosikeistani. Tällä viikolla pääsen onnekseni reiluksi vuorokaudeksi fiilistelemään sen hyviä puolia, kun lennän vihdoin hakemaan loputkin Berliiniin jättämäni tavarat uuteen kotiimme. "Miten saa mahdettua kaiken kahteen matkalaukkuun" -haastetehtävän lisäksi kalenteriin on bookattu ainakin kahviloissa istumista, vietnamilaista ruokaa, Rossmann-visiitti ja, mikäli laukuissa vain on yhtään tilaa, nopea piipahdus Karstadtin lankaosastolle. Bis bald!

Aiheeseen liittyviä muita blogijuttuja:

• Terveisiä Englannista ja muita asioita, joiden ei pitänyt tapahtua
• Berliini oli unelma
• Pyörästä se lähti
• Asioita, joita tulen kaipaamaan Berliinistä

Haluan ympäröidä itseni kauneudella

Mä tykkään meidän kodista, totesin tänään melkein ensimmäisenä herätessäni. Siinä vaiheessa poikaystäväni huokaisi helpotuksesta ja päästi pienen tuuletuksen, sillä huomattavasti enemmän hän on viime aikoina kuullut lausetta

but it's not pretty.

Vaikka uusi kotimme onkin periaatteessa kalustettu, puuttuu sieltä kaikenlaista oleellista työpisteestä työpisteestä astioihin ja verhoista peileihin, joita olemme viime viikkoina yhdessä etsineet ja hankkineet. Olemme puhuneet budjetista, tarpeistamme ja todellisesta käytöstä, ja sitten aina jossain vaiheessa olen nostanut esiin kauneuskortin. But it's not pretty on kasvanut syyksi olla hankkimatta juuri mitään, vaikka joutuisinkin sen takia meikkaamaan puuterirasian peilin avulla tai näpyttelemään tietokonetta sängyllä.

Jos asia ei ole kaunis, en ole halunnut sitä ostaa.

Pakkomielteeni kauneuteen kärjistyi työpistettä hankkiessamme. Poikaystäväni työskentelee välillä kotoa, ja ihan perustellusti kertoi tarvitsevansa kunnollisen ison pöydän ja oikean toimistotuolin. Siis sellaisen pyörällisen korkeaselkäisen verkkokankaisen muhkun. Minä olisin halunnut jotain kevyttä ja nättiä, enkä ainakaan niitä pyöriä. Etsintä huipentui Ikeaan, jossa kostein silmin osoittelin, mitkä tuoleista ovat mielestäni tarpeeksi nättejä poikaystäväni yrittäessä kovasti ymmärtää soperruksestani ja esittäessä argumenttejaan. Parisuhteen huippuhetkiä.

En vieläkään ihan saa kiinni siitä, mikä minua hankinnassa niin paljon ahdisti. Olenhan mukavuuden ja käytännöllisyyden suuri kannattaja enkä todellakaan halua pilata poikaystäväni selkää tyhmillä periaatteillani.

Epäilen, että vuosien väliaikaiselämä on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rakastan vähäistä tavaramäärää ja sitä vapautta lähteä minne ikinä huvittaakaan, mutta ilmeisesti olen viime kuukausina kuitenkin varovasti uskaltanut haaveilla kodista. Kasvattanut Pinterest-seinää ja kirjoittamatonta sitten kun -listaa. Lukenut blogeja ja selaillut Instagramia, missä kaikkien elämä on kiiltokuvaa ja hattaroita. Mä ansaitsisin saman, varmaan mietin. Nykyään ostan sitä paitsi aika vähän, ja hankkimani asiat ovat yleensä spesiaaleja, joten ei tekisi mieli laittaa rahoja kompromissiratkaisuihin.

En tarvitse paljoa tilaa ja annan anteeksi monenlaiset viritykset, mutta kauneutta ja viihtyisyyttä tarvitsen, ja elämässäni ne usein kulkevat käsikkäin.

Mutta että itkun ja ahdistuksen arvoinen asia, ei todellakaan.

Hiljalleen aloin ymmärtää, että kauneus pitää itse luoda ympärilleen. Eikä siihen aina tarvitse isoa luottokorttia tai skandi-designia.

Annoin poikaystävän ostaa juuri sellaisen työtuolin kuin hän haluaa. Sen selkänojalle taittelin nätin huivin.

Rumanruskean lipaston päälle sijoitin kasveja, ison traakkipuun ja pienemmän vahalehtisen, jonka nimeä en ole vielä onnistunut selvittämään.

Työpöydälle laitoin tsemppaamaan kättään heiluttavan muovikissan, joka on kulkenut mukana Hongkongista asti.

Vaatetelineeseen valitsin nättejä vaatteita ja piilotin loput kaappiin roikkumaan.

Seinässä jo oleviin nauloihin ripustin äitini jouluksi lähettämän valosarjan ja lukiovaihdossa Minnesotassa olleelta ystävältäni saaman unisiepparin.

Sunnuntaiaamuna raotin verhoa ja avasin vähän ikkunaa, annoin siivun aurinkoa tulla huoneeseen. Sitten hipsin takaisin sänkyyn ja ihan aidosti totesin sen:

Mä tykkään meidän kodista

vaikka taisin tarkoittaa, että tykkään elämästäni.

Miten tulla paremmaksi ystäväksi?

Toivottavasti sulla oli onnellinen ystävänpäivä!

Englannissa helmikuun 14. on omistettu muun maailman tyyliin pariskunnille ja rakastavaisille, mutta koska valentineni sattui olemaan työreissussa ja rakkaushommat rajoittuivat siten puheluihin ja emojipusuihin, sain pyhittää iltani suomalaiseen tapaan sipseille, Netflixille ja ystävyydelle. Etenkin etäystävyydelle, joka näin uuteen maahan muuttaessa on taas pyörinyt mielessä. Kuten varmaan monella eri maissa ja paikkakunnilla asuneilla, minulla on monenlaisia ystäviä.

Lapsuudenystävien jengi, joista muutaman olen tuntenut alle kouluikäisestä. Heidän kanssaan virnistelen harvahampaisissa kerhokuvissa ja poseeraan farkkuhaalariuniformuissa ala-asteen kaverikuvissa. Yläasteelta ja lukiosta mukaan tarttui muitakin kuin naapurin lapsia, kun kauempanakin asuvat ikätoverit tulivat samaan kouluun. Partiokavereiden kanssa olen kokenut, kasvanut ja seikkaillut ehkä enemmän kuin kenenkään muiden. Myöhemmin opiskelu kahdella eri paikkakunnalla, puolivuotinen vaihdossa, ensimmäinen kunnon muutto ulkomaille, kollegoita, poikaystävän kavereita... Toisin sanoen ympäri maailmaa löytyy ihmisiä, joita kutsun ystävikseni. Heidän näkemisensä kasvotusten on yksi parhaista tietämistäni asioista ja saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle, onnelliseksi ja kiitolliseksi kaikista huipputyypeistä elämässäni.

Sitten seuraa tunnustus: kasvokkaisten näkemisten välissä olen surkea osoittamaan ystävilleni että välitän.

Viestittelen kyllä yksittäin ja ryhmissä ja lähetän satunnaisia Moi, mitä kuuluu? -henkisiä viestejä somekanavissa, mutta niistä huolimatta yhteydenpidon määrä ja laatu hävettää ja pyörii mielessä. Haluaisin olla kuin poikaystäväni, joka soittaa Ranskassa asuvalle bestikselleen melkein joka päivä. Miehet ovat puhelimessa helposti tunninkin esimerkiksi työmatkalla tai lounasaikaan, vaikka mitään varsinaista puhuttavaa ei olisi. He katselevat ja kommentoivat videoita, jakavat reseptejä, analysoivat leffoja tai ihan vain ovat hiljaa puuhaillen omia juttujaan. Vuoden alussa tämä sama ystävä soitti lisäksi läpi heidän vanhan kaveriporukkansa, joka on hajautunut ympäri Eurooppaa. Très cool.

Mikään ei toki estä minua olemasta kuin he ja seurata esimerkkiä, mutta soittelijan ja yhteydenpitäjän sijaan minä olen sellainen ystävä, joka ei saa aikaiseksi lähettä joulukortteja, mutta päättää vuoden alussa ostaa ystävilleen juuri heille sopivat kortit, ottaa aikaa merkityksellisen viestin kirjoittamiseen ja yllättää vastaanottajat kotiin tai toimistolle saapuvalla tervehdyksellä. Ystävänpäivään mennessä tämä tällainen ystävä on ostanut kolme, kirjoittanut kaksi ja lähettänyt pyöreä nolla korttia. Mutta voi että pidän ystävistäni. Mietin heitä usein ja puhun heistä paljon. Käyn säännöllisesti lukemassa, millaisia kolumneja paikallislehdessä toimittajana työskentelevä ystäväni on kirjoittanut ja kerron ihan superylpeänä upeasta maailmanparantaja-feministiystävästäni, joka edellisessä asuinpaikassaan opetti vapaa-ajallaan afgaaninaisille joogaa. Puhun kiinnostavista töistä, arvostamistani luonteenpiirteistä ja siitä, miten Hongkongissa asuvat tuttuni ovat uskomattoman aktiivisia. Tallennan linkkejä, joiden ajattelen kiinnostavan ystäviäni. Seuraan ja tykkään.

Tuntuu kuitenkin, ettei se ole tarpeeksi. Tarpeeksi minulle, koska ystäväni ovat tietenkin ihania eivätkä pyydä minulta enempää. Enkä minä heiltä, en osoittele sormia hiljaisuudesta.

En aio ottaa tästä stressiä tai tehdä lupauksia, mutta kun mieleeni seuraavan kerran ponnahtaa ajatus siitä, että ystäväni ansaitsivat enemmän yhteydenpitoa, koitan pitää nämä mielessä:

• Aina on aikaa vastata. Vaikka olisit sitten viime yhteydenpidon muuttanut maata, palannut yhteen eksän kanssa ja aloittanut uudessa työssä, ei heti ekassa viestissä tarvitse välttämättä vuodattaa koko elämäntarinaa. Viestin kirjoittaminen vie hurjasti vähemmän aikaa, jos keskittyy ihan vain siihen hetkeen.
• Pitkä hiljaisuus ei ole este yhteydenotolle. Kun joku tulee mieleen, paina sitä nappulaa, vaikka et olisikaan antanut kuulua itsestäsi vuoteen. Olipa muuten kiva viesti, mutta ei ilostuta, koska sen lähettäjästä ei ole pitkään aikaan kuulunut, olen miettinyt en koskaan.
• Kaikkiin ystäviin ei tarvitse olla yhteydessä yhtä paljon ja yhtä aikaa. Eivät ne tiedä, eivät ne välitä, niillä on elämä.
• Ei tarvitse olla mitään asiaa. Kysy ja kerro, se on sun ystävä!

Ensimmäisenä konkreettisena asiana lähetän ystävänpäivän videotervehdyksen 5-vuotiaalle kummitytölleni. Laitan pusuefektit ja vaaleanpunaiset sydämet ja kaikki, koska niistä hän pitää. Ja se tekee minut onnelliseksi.

Sitten vastaan ystäväni viestiin. Sekin tekee minut onnelliseksi.

Lopulta tässä kun on kyse yksinkertaisesta ja jopa itsekkäästä asiasta. Ystäväni tekevät minut onnelliseksi. Ja minä haluan tehdä saman heille.

Moi Lontoo ja Lily

Jossain Tower Bridgen nurkilla se vihdoin iski tajuntaani. Aurinko paistoi, olin juuri käynyt työhaastattelussa ja hymyilin tietävästi turisteille, jotka ryhmittyivät kävelytien oikeaan reunaan.

Mä ihan totta asun Lontoossa.

Se että olen päätynyt tänne kaikenlaisten käänteiden jälkeen, ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, mutta onpahan se silti ihan hiton siistiä. Ainakin sellaisina hetkinä kuten tänään, kun kävelimme kukkamarkkinoilta kotiin palmu kainalossa ja toinen poikaystävän kädessä yrittäen bongata kivaa kahvilaa, jossa olisi tilaa kahdelle kahvinhimoiselle. Toisina hetkinä täällä olo on ollut ihan pyllystä, mutta nyt ei tee mieli muistella niitä. Tässä samalla pitää sitä paitsi googlailla, että miten voi kotikonstein avata kiinnipainuneen lavuaaritulpan.

Muutto on luonnollinen aika kaikenlaisille muutoksille, joten samassa rytäkässä päätin siirtää blogini tänne Lilyyn. Tänne houkuttelivat kaunis ympäristö ja hyvä meininki, ihan samat asiat, jotka just nyt muutenkin kiinnostavat, oli kyse sitten asunnon tai työn hakemisesta tai vapaa-ajan vietosta. Niihin kaikkiin palaan myöhemmin, mutta ihan ensiksi testaan, josko se isompi palmu sopisi sittenkin paremmin lattialle. Tai ehkä työpöydän viereen. Vai lipaston päälle... Low maintenance, myyjä lupasi, mutta toivon silti, etteivät ne pahoita mieltänsä pienestä hemmottelusta.

Erinomaista sunnuntain tai minkä tahansa muun päivän jatkoa just sulle!

Siirrän ainakin joitain tekstejä vanhasta blogistani tänne jossain vaiheessa, siihen asti niitä voi selailla klikkailemalla tänne (ja Hongkong-juttuja vuosilta 2014-2015 vielä sen lisäksi täältä).